Tapio ja minä tapasimme ensi kerran kumpikin ollessamme kaksikymmentäseitsemänvuotiaita. Tuohon aikaan Tapio oli juuri valmistunut kunniamaininnalla Aalto-yliopistosta ja viimeisteli lopputyötään. Hänellä oli menestystä opiskelussa. Lisäksi hän oli ehtinyt jo säästää tarpeeksi rahaa hankkiakseen kaksion ja autotallipaikan Helsingin Lauttakylästä. Opintojen päätyttyä hän suunnitteli ostavansa auton, kunhan vain vakinaistaisi työnsä.
Vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Puolentoista vuoden päästä maailmaan syntyi tyttäremme. Kun molemmat täytimme kolmekymmentä, lapsemme oli jo kahden kuukauden ikäinen. Koska Tapion syntymäpäivä lähestyi, ehdotin, että viettäisimme juhlan ravintolassa yhdessä hänen vanhempiensa kanssa. Tapio ei kuitenkaan suostunut. Hän sanoi haluavansa viettää päivän vain meidän pienen perheemme kesken meidän naistensa seurassa.
Ja niin teimme. Seuraavana päivänä Tapio kuitenkin kävi töiden jälkeen vanhempien luona, mutta tuli hyvin pian takaisin. Hän istahti sohvalle ja alkoi itkeä. Olin hämmästynyt. Aikuinen, itsenäinen mies ja perheen isä itki kuin pieni lapsi. Yritin lohduttaa ja rauhoittaa häntä. Silloin tapahtui murtuma, ja hän päästi syvän sisäänsä piiloutuneen tuskan esiin. Tapio kertoi, että lapsena hän oli saanut selkäänsä pienimmästäkin futiksen peluusta, vaatteiden tahraamisesta, kirjoitusvirheestä vihkossa… Häntä löivät niin isä kuin äiti.
Kun kasvoin aikuiseksi, lyöminen loppui, mutta koskaan en kuullut hyvää sanaa vanhemmiltani. Valmistuin teknillisestä erinomaisin arvosanoin.
“Teknillinenhän se vain on. Sinunhan kuuluu mennä yliopistoon.” Ja niin Tapio meni, vaikka hänellä ei oikeastaan ollut tarvetta korkeammille papereille.
Hän osti oman kodin.
“Sehän on vain viisikymmentä neliötä”, vanhemmat sanovat, vaikkeivät itse koskaan asuneet suuremmassa kuin kolmessakymmenessä.
Tapio meni naimisiin “Miten tuollaisen pienen ja laihan naisen kanssa? Voiko siitä edes tulla äitiä?”
Tulihan siitä.
“Ei ole meidän näköinen tuo lapsi! Ei meidän perheestä mitään tuollaista löydy.”
Lopulta vanhemmat syyttivät häntä siitäkin, ettei hän järjestänyt juhlaa heidän hääpäivänsä kunniaksi.
“Niin kiittämätön poika!”
Vanhemmat julistivat tuomionsa. Silloin Tapio kysyi minulta:
Olenko minä niin huono ihminen, ettei minua voi rakastaa? Vastasin hänelle, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät vain osaa rakastaa. Tapio sattui syntymään sellaiseen perheeseen. Mutta nyt hänellä on minut ja meidän pikku tyttäremme me rakastamme häntä enemmän kuin mitään maailmassa, sillä hän on meille paras.
Etkö huomaa, miten onnellinen tyttäresi on, kun tulet töistä kotiin? Tapio muisti, miten tyttäremme silmät aina loistivat kun hän astui ovesta ja hänen mielensä rauhoittui. Hetken päästä hän jo hymyili itsekin.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
