Oli tyypillinen, harmaa ilta Helsingissä, kun istahdin alas sohvalle vaimoni Sini vierelle.
“Mitä me annetaan sun äidille lahjaksi tänä vuonna… mulla ei ole mitään ideaa,” sanoin hiljaa miettien.
Sini huokaisi syvään. Lahjan keksiminen anopille, Ritva Virtaselle, oli aina vaikeaa. Suhteemme Ritvaan oli alusta asti ollut hieman kireä, eikä yhteydenpito ollut kovin tiivistä. Puhelut olivat harvinaisia ja nähtiin lähinnä pakollisissa perhejuhlissa, jos molemmille vain sattui sopimaan.
Tänä vuonna Ritva oli kuitenkin järjestämässä ison syntymäpäiväjuhlan omassa kerrostaloasunnossaan Kalliossa ja melkein koko suku oli kutsuttu myös me nuoret avioparit.
“Muuten, äiti sanoi, että ilahtuu ihan mistä tahansa lahjasta,” muistin mainita yhtäkkiä Siniä vilkuillen.
“Joo, mutta niin se aina sanoo. Sitten kuitenkin nenä nousee kattoon,” Sini totesi skeptisesti. “Sun sisko voi viedä sille vaikka mitään pikkujuttuja, mutta meiltä vaaditaan enemmän.”
Sini muisti hyvin, miten Ritva oli suhtautunut aiempiin lahjoihin. Viime äitienpäivänä annoimme hänelle hienon kosmetiikkapakkauksen ja hän reagoi kyynelin ja syytöksin, että pidimme häntä vanhana ja rumana. Mikään muu kuin kultaa tai joku uusi tekniikkalaite ei kelvannut, koska niiden arvo oli hänestä helpoin arvioida.
“Ehkä kuitenkin soitan äidille ja kysyn suoraan,” ehdotin.
“Teepä miten haluat,” Sini totesi päätään pudistaen.
Otettuani puhelun sain odotetun vastauksen: “Ei minulta mitään puutu, kyllä teidän tuleminen minulle on jo suuri lahja.”
“Siis ihan varmasti, ettei tule sanomista jälkikäteen?” tenttasin vielä.
Ritva naurahti: “Ihan varmasti, jokainen pieni lahja ilahduttaa.”
Kerroin Sinille, mihin olin päätynyt. Sini ei näyttänyt uskovan anopin sanoihin, mutta hyväksyi, että tekisimme oman ratkaisun.
“Entä jos ostetaan hänelle robotti-imuri? Sillä ikäkin alkaa painaa eikä tarvitse enää itse heilua letkun kanssa,” Sini ehdotti pienen budjettipaletin jälkeen.
Niin ostimme Ritvalle uuden robotin, hinta kipusi lähes 1200 euroon. Juhlapäivänä menimme paikalle, mieli keventyneenä siitä, että olimme panostaneet kunnolla.
Ritva otti meidät vastaan iloisena, mutta kasvoilla käväisi varjo, kun hän näki robotti-imurin paketin.
“Miksi tällainen?” Ritva mutisi, huokaisten. “Voit laittaa sen eteiseen, rakas.”
Sini jäi hetkeksi hölmistyneenä seisomaan, kun lahja ei saanutkaan kiitosta. Pian sisään tuli myös Sinin käly, Tinja, miehensä kanssa. Hän halasi äitiään ja ojensi lahjansa.
“Äiti, tämä on sulle!” sanoi Tinja reippaasti.
“Kiitos kulta, te olette kyllä niin ihania!” Ritva huudahti halausten saattelemana.
Sini kurkisti kiinnostuneena, mitä sisko oli tuonut ajatteli varmaan, että se olisi jotain todella kallista. Mutta paketti paljastui ihan tavalliseksi marketista ostetuksi kymmenen euron kasvovoiteeksi.
Sini katsoi kysyvästi minua. Huomasin, kuinka häneen sattui nähdä äitini reaktio.
Tunsin, kuinka ärtymys kasvoi itsessänikin kun siskoni sai kaikki kehut. Pari tuntia pidin mölyt mahassani, mutta kun äiti vielä useamman kerran kehui Tinjan lahjaa, en enää kestänyt.
“Äiti, voitaisiinko puhua hetki kahden?” pyysin, kun sain hänet sivummalle.
“No, mikä nyt on?” Ritva kysyi ihmeissään.
“Muistatko, mitä sanoit minulle lahjasta?” kysyin pettyneenä.
“Totta kai muistan,” Ritva vastasi.
“Miksi sitten meidän lahja ei kelvannut, mutta Tinjan halpa paketti tekee sinut iloiseksi? Älä sano, että kuvittelen mitään.”
“En sano. Mutta onhan teillä enemmän varaa kuin Tinjalla, niin kai nyt lahjankin pitää olla sen mukainen…” Ritva murisi.
“Mitä ihmettä meidän sitten olisi pitänyt antaa? Pitääkö meidän liittää kuitti mukaan, että sinä uskot hinnan?” tiukkasin.
“Sama laulu joka vuosi,” Ritva vastasi välttelevästi. “Kun nyt sattuu vaan niin, että Tinjan lahjat ovat mieluisampia.”
“Koska et tiedä niiden hintaa?! Meidän lahja maksoi yli tonnin!” ärähdin.
“Niin paljon? No voi hyvänen aika,” Ritva vastasi teeskennellyn järkyttyneenä.
Hetken päästä hän löysi ulospääsytien: “Tiedätkö miksi kannustan Tinjan perhettä enemmän? He antavat lahjansa omien mahdollisuuksiensa mukaan, te taas, no, ette niin sydämellä.”
“Äiti! Oletko tosissasi?” olin tyrmistynyt.
“Miltä minusta näyttää?” Ritva huokaisi dramaattisesti. “Teidän tuloilla olisitte voineet vaikka kustantaa kylpylämatkan!”
Tuijotin äitiäni hetken sanattomana.
“Luulitko todella, että raha kasvaa meillä puussa?” sain lopulta sanotuksi.
Tässä vaiheessa Sini ja Tinja ilmestyivät ovelle seuraamaan tilannetta. Vakava tunnelma tarttui kaikkiin.
“Mamma ei sitä imuria olisi edes tarvinnut, kosteusilmankostutin olisi ollut tarpeen hänen vanha meni rikki kolme päivää sitten. Ehkä jos olisitte kyselleet enemmän hänen elämästään, olisitte tämänkin tienneet,” Tinja tokaisi minulle ankarasti.
“Kysyin nimenomaan lahjatoiveesta!” sanoin hampaat irvessä. “Alkaa riittää. Tästä lähtien emme enää tuo mitään! Yritetään tehdä sinulle ilo, mutta palaute on vain moitetta. Robotti-imuri ei kelpaa, kostutin olisi pitänyt olla! Sori että petyit. Me lähdetään nyt!” ärähdin kääntyen Siniin.
Ritva puhkesi kyyneliin, ja Tinja jäi lohduttamaan häntä kun me poistuimme juhlasta tylyissä tunnelmissa.
Päätin pitää kiinni siitä, mitä olin sanonut. Enää en ostaisi äidille lahjoja, enkä enää lähtisi mukaan perhejuhliin kärsimään jatkuvaa syyllistämistä.
Ehkä opin siitä, että lahjat eivät tuo onnea, jos odotukset eivät koskaan kohtaa joskus parasta on vain pitää etäisyyttä ja säästää itsensä turhalta pahalta mieleltä.
