Lähdet siitä ovesta ulos niissä vaatteissa, joissa tulitkin! julisti mies. Mutta hänen ylimielisyytensä koitui lopulta hänen omaksi tappiokseen.
Suljin lieden. Se tuntui tärkeältä, koska keittelemäni lohikeitto uhkasi juuri kiehua yli.
Mikä sinulle tuli, Jarkko? kysyin rauhallisesti.
Ei tässä mitään sen kummempaa ole, Jarkko murahti. Tämä asunto on minun, auto on minun, mökki on minun. Sinä vain Sinä lähdet tästä, eikä sinulle jää mitään.
Hän puhui ilman tunnetta, aivan kuin olisi lukenut pöytäkirjaa. Neljätoista vuotta avioliittoa ja yhtäkkiä hän heitti minut ulos kuin lemmikin.
Tarkoititko tosissasi?
Täysin vakavissani, hän sanoi kylmästi.
Hetki kului hiljaisuudessa. Nipistin itseäni käsivarresta oliko tämä kaikki totta vai vain paha uni?
Voisitko kertoa, mitä olen tehnyt väärin? kysyin.
Et tehnyt mitään väärin Minä vain tapasin toisen. Haen avioeroa.
Jalat pettivät alta ja istahdin keittiötuolille. Jarkko ei katsonut minua. Hänen kasvonsa olivat synkät, silmät kylminä.
Jarkko, aloitin, Voitaisiinhan me puhua rauhassa? Kuitenkin meillä on ollut yhteistä elämää jo neljätoista vuotta…
Ei ole mitään puhuttavaa! hän keskeytti kiivaasti. Älä ala nyt veisata siitä menneistä vuosista. Tuuli Jarmo Niemisen tytär nyt vaan asiat ovat näin.
Tuuli… Se nimi särähti korvaan. Hänen pomonsa Jarmo Niemisen nuori tytär, parikymppinen, somessa seuraajia satoja tuhansia Olin nähnyt hänet firman juhlissa hän kuvasi jokaisen suupalan ja nuolaisi lusikkansa ennen kameralle poseeraamista.
Ja nyt Tuuli oli iskenyt silmänsä Jarkkoon. Ja Jarkko oli päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin ei rakkaudesta vaan uran vuoksi, sen tiesin.
Mutta entäs sitten…
Ei mitään mutta! Jarkko tiuskaisi. Sinulla ei ole mitään omissa nimissäsi. Sinä vain olet roikkunut elätettävänä kohta viisitoista vuotta!
Asiahan ei näin ollut. Olin ollut töissäkin, aivan hänen firmassaan, kunnes hän pyysi minua jäämään kotiin. Pyöritin kotia hänen puolestaan, mutta nyt se ei painanut puntarissa hän oli päättänyt jo kaiken.
Mitäs minä nyt teen? kysyin itseltäni.
Ei minulla oikeastaan ollut mitään omaa. Ei ystäviä, joiden luokse voisi mennä, ei rahaa, eikä edes turvaverkkoa. Tai, hetkinen Olihan minulla äiti.
Sinä iltana soitin äidilleni. Kaija Kallio, niin häntä kaikki kutsuivat, vastasi heti ensimmäisestä hälytyksestä kuin olisi odottanut soittoani.
Äiti, saisinko tulla teille? kysyin.
Tottakai tulet.
Ei yhtään ylimääräistä kysymystä. Äiti oli aina sellainen ensin hoidetaan asiat, vasta sitten puhutaan.
Äidin mökki oli Rauman takana, sata kaksikymmentä kilometriä Turusta. Vanha punainen puutalo, siniset ikkunanpielet, ja omenapuu, jonka kitkerät hedelmät putoivat elokuussa pihamaalle eivätkä kelvanneet kenellekään.
Äiti odotti minua ovella, tutussa auringonkukkakuvioisessa essussa. Hän tuoksui pullalta ja vadelmilta. Halasi minua tiukasti ja talutti sisään.
Kerro kaikki, tyttö, hän pyysi, kun istuimme keittiön pöydän ääressä.
Kerroin kaiken tarkasti. Miten Jarkko antoi kolme päivää aikaa muuttaa, miten hän mainitsi Tuulin Äiti kuunteli hiljaa, keskeyttämättä.
Lähdet siis siinä missä tulit, hän toisti lopulta, kun olin saanut puheeni loppuun.
Niin.
Mutta entä vuokraamo?
En ymmärtänyt heti.
Mikä vuokraamo?
Se autojen vuokrausfirma, äiti siristi silmiään. Ja se pysäköintialue Eerikinkadulla. Nehän ovat minun nimissäni, muistatko?
Olin unohtanut koko asian. Tai en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Jarkko oli virkamies, hän ei saanut omistaa liiketoimintaa, joten kaikki oli laitettu appivanhemman nimiin. Maaseudun mummo eihän hän ymmärtänyt talousasioista mitään, vai mitä Jarkko?
Äiti haki laatikosta mapin.
Olen sentään ekonomi, Elina, hän sanoi hetken aivan toisella äänellä. Neljäkymmentä vuotta kaupungin taloustoimistossa. Luulitko, etten tiedä mitä allekirjoitan?
Hän levitti pöydälle paperit sopimuksia, valtakirjoja, tiliotteita kaikki järjestyksessä ja siististi.
Asia on nyt näin. Irtisanon valtakirjan huomenna, sanoi äiti päättäväisenä. Lähdetään yhdessä Turkuun hoitamaan asia.
Viikko meni sumussa. Äiti toimi rauhallisen järjestelmällisesti. Ensin hän irtisanoi valtakirjan, sitten meni pankkiin ja sulki Jarkolta käyttöoikeudet tileihin.
Varmuuden vuoksi äiti kävi vielä lakimiesystävänsä luona kysymässä neuvoa. Minä siirsin tavarat maalta ja asuin siinä äidin huomassa.
Jarkko haki sillä välin avioeroa. Soitti joka päivä, vaati allekirjoittamaan papereita.
Allekirjoitan kyllä, Jarkko, vastasin. Mutta en nyt.
Koska sitten?
Ensi viikolla.
Hän ärähti, mutta suostui odottamaan. Hänellä oli kiire piti järjestää häät Tuulin kanssa, ostaa sormukset, varata ravintola.
Äiti sanoi: antakoon vain varaa. Mitä enemmän hän käyttää rahaa, sen parempi nauraa lopulta.
Ostajat löytyivät helposti naapurikylän autovuokraamot halusivat laajentua, tilaisuus oli otollinen. Äiti neuvotteli kuin vanha tekijä mikä ei ollut ihme, taloudessa pitää osata tinkiäkin.
Kauppa tehtiin torstaina. Rahat tulivat tilille perjantaiaamuna 110 000 euroa.
Jarkko sai tietää kaikesta lauantaina.
Hän tuli pihaan yllättäen, paiskasi portin siten että se kalahti aitaan ja varikset lehahtivat lentoon. Äiti oli juuri keräämässä omenia hilloamista varten.
Mitä helvettiä te oikein puuhaatte?! hän ärjyi niin, että naapurin kanat linttailivat karkuun.
Mitähän minä puuhaan, Jarkko? äiti vastasi tyynesti.
Se oli minun! Kaikki minun! Minä Minä teen teistä rikosilmoituksen!
Rikosilmoituksen mistä? äiti vastasi ja jatkoi omenoiden keräämistä.
Siitä, että myit minun omaisuuteni!
Paperit ovat kunnossa, Jarkko Mikael, hän sanoi tasaisesti. Voit tarkistaa kaikki.
Minä vielä näytän teille
Niin mitä näytät? äiti kääntyi äkkiä, katsoi miestä suoraan silmiin.
Vannon, en ollut koskaan nähnyt äitiäni tuollaisena. Ei enää maaseudun pullantuoksuista emäntää essussaan, vaan ihmistä, joka oli tehnyt elämäntyönsä byrokratiassa.
Uskallatko uhkailla minua? äiti kysyi, ja nyökkäsi puoleeni todistajan läsnäollessa.
Hän otti puhelimensa, heilautti sitä Jarkon nenän edessä.
Kaikki on nauhalla, Jarkko. Kaikki alusta asti.
Jarkko vaikeni. Hän oli virkamies ja kyllä hän tajusi mitä väärällä tavalla lausutut sanat voisivat aiheuttaa.
Ei minulla ole oikeutta hän sopersi.
On minulla, äiti laittoi puhelimen taskuun. Kaikki oli minun. Ja varo sanojasi, Jarkko Mikael. Ei olisi kannattanut aliarvioida.
Kymmenen minuutin päästä Jarkko oli poissa.
Kuukauden kuluttua Jarkko sai potkut. Jarmo Nieminen, hänen pomonsa ja tuleva appi-isä, ei kestänyt häviäjiä. Tuuli meni, huhun mukaan, jonkun kaupunginvaltuutetun kanssa naimisiin.
Me asumme äidin kanssa edelleen maalla. Nyt meillä on uusi aita, muovi-ikkunat ja hyvä auto. Jarkko on menneen talven lumia. En enää viitsi muistella häntä. Mitäpä siitä mitä kylvää, sitä niittää.
Mitä tuumit äidin ratkaisusta? Kerro oma mielipiteesi kommenteissa ja paina sydäntä, jos tarina kolahti!
