Sinä iltana en pyyhkinyt pois hernekeittoa. Astuin lammikon yli, avasin tietokoneen ja ostin viimeisen polttavan lattialipun kylpylään 21 päiväksi. Lähden… (ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen). Laitoin puhelimen äänettömälle. Vastasin kerran päivässä, illalla. “Olen hoidoissa. Selviytykää itse. Rakkaudella.”
Kun palasin kotiin Nousin portaat omaan kerrokseeni sydän sykkyrällä. Kun avasin oven…
Kauha lipsahti sormistani ja kolahti tylsästi keittiön laattalattiaan. Lattialla levisi hitaasti kermaista vihreää hernekeittoa sakea vihertävä läikkä, joka muistutti rikospaikkaa.
Äiti, mikä sulle tuli? venähti neljätoistavuotiaan poikani ääni, katse yhä liimautuneena kännykkään. Mulla on muuten nälkä, milloin syödään?
Kaisa, missä mun siniset sukat on?! kuului makuuhuoneesta. Nyt kysyn jo kolmatta kertaa ja olen kohta myöhässä!
Seisoin hiljaa ja tuijotin vihreää tahraa lattialla. Sisälläni napsahti jokin katkaisija. Tiesin sillä hetkellä kirkkaasti: minua ei enää ole. On monitoimikeitin, pyykinpesukone ja elävä navigaattori, joka tietää missä sukat luuraavat, mutta Kaisaa ei ole. Minä olin loppu.
Sinä iltana en siivonnut hernekeittoa. Astuin vain yli siitä, menin huoneeseen, avasin läppärin ja ostin viimeisen äkkilähdön kylpylään koko kolmeksi viikoksi.
Lähden ylihuomenna, sanoin rauhallisesti illallisella, joka sillä kertaa oli lihapullia ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.
Mitä ihmettä? mies jopa laski haarukan kädestään. Entä me? Koulu? Ruoka? Kuka tekee kaiken?
Kyllä te pärjäätte, vastasin. Te olette aikuisia. Enkä minä ole mikään palvelija.
Kodinhoidon näkymättömyysepidemia
Miten tähän päädyin? Ulkopuolelta katsottuna olimme “ihan tavallinen” perhe. Miehellä töitä, minulla töitä. Vain että minun työpäiväni loppui kuudelta ja alkoi heti perään uusi, se, jonka sosiologit tuntevat nimellä “toinen vuoro” ja jota pidin jo pakkotyönä.
Olen opiskellut perhepsykologiaa ja tiedän termin “henkinen kuorma”. Se on se näkymätön työmaa, jota naiset kantavat vuosia. Sitä ei huomata, kunhan kaikki toimii kuin pitää.
Kyse ei ole vain astioiden pesusta. On muistettava, että nuorimmaiselta ovat sisäkengät loppu, vanhemmalla alkaa allergiakausi ja lääkkeet pitää hankkia. On muistettava vanhempainilta keskiviikkona ja anopin syntymäpäivä lauantaina. On oltava toimitusjohtajana perheosakeyhtiössä ilman vapaapäiviä, liksaa eikä kiitosta.
Tilastot ovat karuja: naiset käyttävät arjen pyöritykseen ja lasten hoitoon keskimäärin 23 tuntia päivässä enemmän kuin miehet. Vuositasolla se tarkoittaa kuukauden yhtäjaksoista yötöntä työrupeamaa.
Perheellämme oli tyypillinen “arkisokeus”. He kuvittelivat, että puhdas pyykki ilmestyy kaappiin itsestään, ruoka ilmestyy jääkaappiin taikomalla, ja vessanpönttö kiiltää, koska “se vain on sellainen”. Oma työni oli kuin ilma: sitä ei huomaa, ennen kuin se loppuu.
Kolme viikkoa hiljaisuutta
Ensimmäiset kolme päivää kylpylässä olivat henkistä myllerrystä. Luonto, hoidot ja hieronnat olivat loistavia, mutta puhelin soi tauotta.
“Miten laitetaan pesukone herkkäohjelmalle?”
“Missä vakuutuskortti on?”
“Äiti, kissa taas riehui, mitä teen?”
“Tilattiin pizza, mutta kortti on tyhjä, laitaks rahaa?”
Kamppailin vastaan houkutusta hypätä remmiin ja pelastaa kaikki. Kontrolli ja ylivastuullisuus olivat osa minua niin syvästi, että miltei tunsin fyysistä ahdistusta. Ilman minua he joko nääntyisivät nälkään tai hukkuisivat sotkuun.
Neljännen päivän aamuna törmäsin ruokalassa kuusikymmentäviisvuotiaaseen naiseen, joka näytti korkeintaan viisikymppiseltä. Hän sekoitti teetään ja totesi:
Muista, rakas, kukaan ei ole vielä kuollut kolmen päivän pastaan. Mutta vastuusta johtuvaan stressiin kylläkin. Anna heille mahdollisuus kasvaa. Älä vie heiltä sitä oppia.
Sen jälkeen pistin äänettömän päälle. Vastasin kerran illassa: “Olen hoidossa. Kokeilkaa omin voimin. Rakkain terveisin.”
Toisen viikon loppuun mennessä aloin muistaa itseäni. Muistin pitäväni vaikeiden kirjojen lukemisesta, en tuijottamisesta someen vessassa. Muistin pitäväni yksin kävelystä. Ruoka maistui erilaiselta, kun ei kokannut sitä itse.
Ja koin kipeän totuuden: olin itse opettanut heidät avuttomiksi. Olin vuosia toiminut “naissankarin” roolissa helpompi tehdä itse kuin selittää. Myös tämä oli minun vastuullani. Ja ainoa tie ulos oli tehdä totaalinen muutos.
Paluun pieni maailmanloppu
Kulkiessani porraskäytävässä sydän hakkasi. Olin valmis näkemään kaaoksen.
Kun avasin oven, vastaan tulvahti tympeä ja outo tuoksuverho. Ilmassa leijui tunkkaisen roskapussin, kloorin ja palaneen puuron aroma kuin olisi samaan aikaan siivottu, kokattu ja hävitty kaikki rintamat.
Eteisessä kengät olivat kasana. Poikani takki roikkui nurinpäin. Keittiössä pöytä tarttui käsiin. Tiskialtaassa oli korkea torni lautasia ja mukeja. Liedellä sinnitteli yksinäinen pannu, jonka pohjaan oli pinttynyt makaroneja. Kylpyhuoneen pyykkikori oli räjähtänyt; sukat ja paidat levisivät ympärilleen ja peilissä oli taiteellisia hammastahnaraidan juovia.
Olohuoneessa sohvalla istuivat mieheni ja lapset. Mieheni näytti siltä kuin olisi juuri tullut sodasta: kalpea, silmänaluset tummat, paita ryppyinen.
Moi, hän sanoi hiljaa.
Odotin kuulevani moitteita: “Miksi jätit meidät?”, “Näitkö, mihin koti päätyi?” Mutta sen sijaan hän nousi, asteli luokseni ja painoi otsansa olkaani vasten.
Kaisa, hän huokaisi. En käsitä, miten olet hoitanut kaiken tämän. Se on ihan järjetöntä.
Hinta näkymättömästä työstä
Tänä iltana puhuimme pitkään ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin, rehellisesti ja kiireettä.
Selvisi, ettei “vain pyykin pesu” ole mikään simppeli juttu: valkoisia ei saa sekoittaa värillisiin, villaa ei pestä kuumalla (lempineule kutistui lasten mittoihin). Selvisi, että ruoat eivät ilmesty jääkaappiin itsestään: ne on ostettava, kannettava kotiin ja ennen kaikkea päätettävä joka päivä, mitä niistä kokataan. Ja se pöly se palaa nanosekunneissa, ikään kuin kiusallaan.
Luulin, että pää lähtee, mies tunnusti. Töistä suoraan kotiin, ja taas uusi vuoro: läksyt, hella, rätit. Kömmin nukkumaan vasta lähempänä yhtä. En vieläkään ymmärrä, koska sinä muka lepäsit.
En mä levännyt, vastasin rauhallisesti. Kertaakaan.
Poikani, tavallisesti viiltävä ja sarkastinen teini, nousi sanaakaan sanomatta ja meni keittiöön käynnistämään tiskikonetta sitä, minkä he olivat ilmeisesti viime tingassa pyöräyttäneet päälle ennen paluutani, mutta jättäneet kesken.
Poissaoloni oli heille todellinen kestävyystesti. He kohtasivat todellisuuden, jolta olin heitä suojellut. Ja ymmärsivät, ettei kodin järjestys synny itsestään, vaan on valtavan, päivittäin toistuvan ja huomaamattoman työn tulos. Työn, joka vaatii suunnitelmallisuutta, organisointia ja energiaa.
Tänä iltana emme siistineet kotia pilkulleen. En tietoisesti tehnyt mitään. Kävin vain suihkussa, levitin kasvovoidetta ja menin nukkumaan.
Aamulla pidimme perhepalaverin.
Sovimme uudet säännöt. Ei enää “autetaan äitiä”. Sana “auttaa” tarkoittaa, että koti olisi muka vain minun tonttini ja muut osallistuisivat sattumalta. Tämä on meidän yhteinen kotimme. Ja huolenpito siitä on kaikkien yhteinen tehtävä.
