Kuule, poika, en halua, että eroaisitte minun takiani! Vie minut vanhainkotiin!
Puoli vuotta sitten otin äitini asumaan luokseni. Hän on jo tosi iäkäs, 83-vuotias. Isän kuoleman jälkeen hänen oli vaikea pärjätä yksin maalla. Meidän lapsetkin ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan. Jäätiin vaimon kanssa kahdestaan tähän kaksioon Helsingin Kontulassa, niin ajattelin, että miksipä ei eiköhän tämä järjesty.
Aluksi vaimo ei sanonut mitään, mutta viikon päästä hänen hermonsa alkoivat kiristyä.
Voisitko järjestää niin, että hän söisi omassa rauhassa, jälkikäteen?
Miksi ihmeessä?
No, se olisi helpompaa näin. Minulta menee ruokahalu, kun näen hänen syövän ilman hampaita. Se on ällöttävää.
Älä nyt, mehän kaikki ollaan joskus vanhoja.
Se on eri asia.
Vaimoa ärsytti myös, että äidilläni oli vatsavaivoja ja hän saattoi kuorsata tosi lujaa. Lopulta hän kielsi äitiä tulemasta edes keittiöön eikä juuri päästellyt muuallekaan asunnossa. Kerran hän sanoi suoraan:
En arvannut, että hän viipyisi täällä näin kauan. En kestä enää.
Mitä sitten ehdotat?
Vie hänet takaisin sinne maalle.
Hän ei kyllä enää pärjää yksin!
Kaikkien vanhemmat asuvat yksin! Miksi meidän pitäisi elää näin? Miks minun pitää sietää noita ääniä ja hajuja omassa kodissa?
En oikeastaan tiennyt mitä tehdä. Pari viikkoa sitten palasin kotiin ja äiti istui takkikin päällä eteisessä, matkalaukku vieressä.
Äiti, mitä sinä täällä oikein touhuat?
Poika, vie minut vanhainkotiin!
Miksi?? Eihän siihen ole mitään syytä.
En halua olla syy teidän riitoihin.
Nyt se on ainoa, mitä äiti minulta pyytää. Ja minä vain pyörin tässä ja mietin enhän minä voisi olla rauhassa, jos hän joutuu yksin laitokseen. Olisko parempi vaan jättää kaikki ja muuttaa maalle hänen kanssaan? Miten tästä oikein pitäisi selvitä?
