Kun Aino oli kuusivuotias, vaimoni menehtyi. Sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Vaimoni hautajaisissa lupasin hänelle, että pidän huolta Ainosta ja rakastan tytärtäni meidän molempien puolesta koko loppuelämäni ajan. Aino kasvoi viisaaksi tytöksi. Hän oppi ahkerasti, auttoi minua kotitöissä ja laittoi ruokaa aivan kuten äitinsä niin herkullista, että sormet olivat syödä mukana.
Vuosien myötä Aino aloitti sitten opiskelut yliopistossa. Siellä hänen arvosanansa laskivat selvästi, mutta sillä ei ollut minulle merkitystä tytär kävi töissä ja auttoi silti kotona aina kun ehti. Myöhemmin Aino tutustui Tomiin, ja jonkin ajan päästä toi hänet minun luokseni näytille. Tomi vaikutti ihan kelvolliselta mieheltä ja olin todella iloinen, kun nuoret ilmoittivat aikovansa mennä naimisiin ja halusivat muuttaa kanssani yhteiseen kotiin häiden jälkeen.
Juuri häiden jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Vävymies alkoi olla kiukkuinen, töykeä ja huusi minulle lähes päivittäin…
Kun Aino eräänä päivänä ehdotti, että myisimme meidän kahden huoneen talon ja ostaisimme ison asunnon Helsingistä, ilmoitin heti, että yhden asian pitää olla selvää: uusi asunto pitää rekisteröidä minun nimiini. Tomi, kuten osasin odottaa, nosti metelin, ettei minuun voi muka luottaa. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään salattavaa. Sanoin suoraan: haluan varmistuksen, etten jää vanhana kadulle. Jos minut aikanaan tästä maailmasta lähden, asunto jää heidän haltuunsa ja saavat tehdä sillä mitä haluavat.
Tytär ja vävy suuttuivat, pakkasivat tavaransa ja muuttivat parin päivän päästä Helsinkiin. Lähtiessään he heittelivät minulle karuja sanoja.
Siitä lähtien Ainolle taisi olla helpompi vain unohtaa minut. Silti sydämessäni ajattelin, että kyllä Aino vielä ymmärtää minua ja lopettaa mökötyksen. Muutaman kuukauden päästä oli minun syntymäpäiväni täytin 60 vuotta. Olin varma, että Aino tulisi yllättämään minut. Siivosin koko talon, laitoin Ainon lempiruokia, pukeuduin parhaimpiini ja katoin pöydän. Koko päivän istuin yksin pöydän ääressä ja katselin ikkunasta ulos, odotin, että portti avautuisi ja näkisin vihdoin Ainon.
Odotin häntä iltaan asti, mutta kun ilta koitti, vaihdoin yöpukuun, jätin ruuat pöytään, menin nukkumaan ja itkin. Juttelin edesmenneen vaimoni kuvalle ja lopulta nukahdin, en edes tiedä milloin. Mietin, voiko tytär olla minulle niin vihainen, ettei edes halua onnitella puhelimitse? Vai onko hänelle sattunut jotakin? En vain voi uskoa, että minun Aino olisi voinut unohtaa vanhan isänsä tällä tavalla…
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
