Kärsivällisyyden rajat
Miksi olet noin allapäin? Riitelitkö Saaran kanssa? vitsaili Eero kaverilleen, kun näki tämän synkän ilmeen. Älä siitä murehdi, naiset nyt vain ovat sellaisia: tänään riitelevät, huomenna rakastavat. Eivät ne ilman sua osaa olla!
Me erottiin, mutisi Juhani vastaukseksi, eikä edes yrittänyt peittää tympääntymistään. Ja ei. Ei puhuta siitä.
Eero jäi suu auki tuijottamaan kaveriaan. Silmät levisivät yhtä suureksi kuin juhannusyön aurinko ei meinannut saada sanaa suustaan heti. Erottu? Ei voi olla totta! Hän tunsi Juhanin hyvin ja oli nähnyt, miten tämä suhtautui Saaraan. Se ei ollut mikään ohimenevä juttu Juhani suorastaan jumaloi omaa rakastaan.
Eero muisti hyvin, miten Juhani oli käyttäytynyt viime aikoina. Toisaalta hän oli vähän naureskellutkin sille, miten kaveri kiirehti töistä kukkakimpun kanssa Saaran luo, kuinka esitteli porukalle uusia koruja, jotka oli ostanut, ja kehuskeli, kuinka käytiin uudessa ravintolassa Kampissa ikkunapaikalla. Joka perjantai illallinen jossakin fiinissä mestassa, joka lauantai joko teatteri tai museo. Juhanista oli tullut kulttuuri-ihminen! Ennenhän mies ei kestänyt vastaavia menoja ollenkaan kalastus ja lätkämatsit olivat enemmän hänen heiniään kuin taidenäyttelyt. Mutta kaiken Juhani teki vain Saaran takia. Koko tapa elää muuttui.
Olen kyllä aika yllättynyt, sai Eero viimein sanottua, päätään pyöritellen. Miten tää mun kaveriparin lempi näin yhtäkkiä lopahti? Sä olet pannut Saaran vuoksi varmaan useamman tonnin euroja, erakoitunut kavereista, alkanut rakentaa taloa Ja nyt tämä kaikki?
Hän ei halunnut kuulostaa tuomitsevalta, mutta harmitti kaverin puolesta. Juhani oli oikeasti muuttunut rakkauden vuoksi ja nyt näytti kuin koko mies olisi luhistunut.
Nyt tämä kaikki, nyökkäsi Juhani lyhyesti, käänsi päänsä tietokoneen näytölle ja alkoi muka kiireisesti naputella. Todellisuudessa vain rämpytti satunnaisia näppäimiä aihe oli liian kipeä, eikä hän halunnut loukata Eeroakaan olemalla töykeä, mutta toivoi että tämä tajuaisi jättää rauhaan.
Sisällä myllersi! Juhani kyllä tajusi, että Eero oli vilpittömästi huolissaan, mutta nyt hän kaipasi vain yhtä asiaa: että hänet olisi jätetty rauhaan. Edes kahvilassa ei voinut istua hetkeä rauhassa! Eikö voisi jo tajuta, ettei halua puhua niistä asioista?
Syvällä sisimmässään Juhani ei ollut vieläkään hyväksynyt eroa. Hän oli rakastanut Saaraa ihan oikeasti, eikä ollut koskaan katsonut rahanmenoa tai epämukavuuksia. Siksi sattuikin vielä enemmän…
~~~~~~~~~~~~~~
He tapasivat ihan vahingossa. Se oli tavallinen arkipäivä, kun nainen astui K-Marketista ulos työpäivän päätteeksi. Ostoslista oli pitkä ja kärry täyttyi sitä mukaa; vihanneksia, kaurahiutaleita, jogurttia ja kaikenlaista muuta. Mutta kun Saara pääsi kassalle, kori olikin muuttunut kolmeksi isoksi kassiksi. Hän huokaisi: niiden raahaaminen kotiin olisi urakka. Kotiin oli kaksi pysäkkiä ratikalla, mutta painavien kassien kanssa siitä koituisi melkoinen prosessi. Saara kaivoi puhelimen ja yritti tilata taksia sovellus vain toisteli: Yhtään autoa ei vapaana. Uudestaan, sama juttu.
Saara laski kassit lattialle, pyyhkäisi otsalta olematonta hikipisaraa ja tähyili ympärilleen. Toiset suhailivat ostoskärryillä, joku punnitsi päärynöitä. Silloin Saara huomasi, että häntä katseli mies seisoi lähettyvillä, kädessään litran maito ja paketti kahvia, ilme ystävällinen ja jotenkin myötätuntoinen.
Tarvitsetko kyytiä? mies kysyi yllättäen ja astui lähemmäs.
Saara säikähti vähän. Hän oli tottunut hoitamaan asiansa itse eikä tykkää pyytää apua.
No, tää on nyt vähän noloa, mutisi hän, mutta samaan aikaan kädet jo huusivat hoosiannaa kassien painosta. No okei, mutta kahville en kyllä tarjoa. Enkä teellekään.
Sanat lipsahtivat vitsillä, vaikka Saara ei oikein itsekään tajunnut miksi ehkä jännitystä keventääkseen.
Mies nauroi lämminhenkisesti, nauru tarttui.
Selvä, hän virnisti. Lupaan etten tyrkytä itseäni kyläilemään.
Hän nappasi kassit kyytiin ja yhdessä he lähtivät ulos. Auto odotti ihan lähettyvillä, harmaa farmari Toyota. Ajomatkan aikana keskustelu alkoi kuin itsestään. Mies Juhani oli yllättävän puhelias ja hauska. Kertoili kommelluksia elämästään, huomasi hauskoja juttuja arjessa, osasi nauraa itselleen. Saara hymyili ensin varovaisesti, mutta pian nauroi ääneen.
Matka kestikin vain vartin, mutta siinä ajassa tuntui, että eivät olleet ventovieraita enää ollenkaan. Juhani oli vilpittömän oloinen, ja hänen seurassaan oli helppo olla. Kun auto pysähtyi Saaran talon eteen, nainen tajusi ettei haluaisi vielä hyvästellä.
Kiitos kyydistä, hän sanoi ja avasi oven. Oli mukava jutella.
Samoin, Juhani vastasi lämmin katse kasvoillaan.
Hiljaisuus kesti hetken. Saara pyöritteli laukun hihnaa. Lopulta hän kaivoi vihkon ja kynän.
Tässä, hän antoi lapun miehelle, saat soittaa joskus. Jos haluat.
Lupaan soittaa, Juhani hymyili ja sujautti numeron rintataskuunsa.
Soitti seuraavana päivänä. Pyysi treffeille ravintolaan siihen suosittuun, jossa oli aina livemusiikkia. Saara suostui, eikä oikein edes tiennyt miksi nyt niin heittäytyi.
Kaikki lähti alusta asti rullaamaan kuin itsestään. Juhani ja Saara tapasivat useamman kerran viikossa, yhdessä käveltiin Esplanadin puistossa, istuttiin iltaa, järjestettiin pieniä yllätyksiä. Juhanilla alkoi käydä mielessä, pitäisikö pyytää Saara muuttamaan luokseen asunto oli iso, eikä häntä huvittanut enää istua yksin kotona.
Eräänä iltana he päätyivät jälleen siihen samaan ravintolaan, missä olivat olleet ensitreffeillä. Pöydässä ikkunan vieressä Saara hiljeni yhtäkkiä. Hän pyöräytti lusikalla juustokakkua lautasella ja näytti mietteliäältä. Juhani huomasi levottomuuden.
En ole kertonut sulle kaikkea, nainen sanoi hiljaa, tuijottaen pöytää. En uskonut, että tästä voisi tulla mitään vakavaa. Mutta…
Juhani jähmettyi. Syntyikö tästä joku paljastus onko Saaralla jo joku muu? Mieli täyttyi paniikista.
Minulla on seitsemänvuotias poika, Saara sanoi lopulta nopeasti. Rakastan häntä yli kaiken enkä koskaan jättäisi häntä.
Juhani huokaisi ääneen, helpottui niin ilmiselvästi, että itsekin hymyili.
No hyvänen aika, hän sanoi jo luulin, että sulla on aviomies! Poika on vaan plussaa! Olen haaveillut lapsesta! Saanko auttaa teitä muuttamaan meille? Kämppä on iso!
Hän oli täysin aito ja ajatus perheestä teki hänet aidon onnelliseksi. Hän näki jo mielikuvia, miten he istuisivat iltaisin yhdessä, ja Sampo poika kutsuisi häntä isiksi…
Mutta Saara ei innostunut. Hän laski lautasen sivuun ja katsoi mieheen silmät epävarmuudesta täynnä.
Sampolle pitää antaa aikaa, hän sanoi varoen. Sampo jäi pienenä yksin, kun isä vain katosi. Ei yhteyttä, ei selitystä poika kaipasi paljon… Hän kulki mun perässä vuosia ja kyseli, koska isä tulee takaisin.
Saara nielaisi, ääni värähti. Juhani laski kätensä hänen kädelleen, hiljaa, tukea hakien.
En halua, että Sampo kokee taas pettymystä, nainen jatkoi lujemmin. Jos ollaan yhdessä, tehdään se tosissaan. Poika tarvitsee turvaa että et vain katoa kuten hänen isänsä.
Juhani nyökkäsi, katsoi silmiin.
Ymmärrän, hän sanoi rauhallisesti. En aio kadota. Mennään maltilla. Haluan olla osa teidän elämää sun ja Sampon. Uskon, että tuun hänen kanssaan juttuun, mutta vain jos molemmat on valmiita.
Saara hymyili, ja se hymy kertoi enemmän kuin sanat helpotusta, kiitollisuutta, pientä toivoa. Juhani halusi uskoa, että hänestä voisi tulla tärkeä sekä Saaralle että Sampolle. Mutta syvällä kalvoi epävarmuus: lapsiin hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Kaverien lapsetkin olivat niin pieniä, että niillä lähinnä vain kuolattiin olkapäälle. Miten olla fiksusti aikuisena esillä ekaluokkalaisen pojan kanssa?
No, kyllä mä jonkin yhteyden löydän siihen junnuun! hän tokaisi vähän nolosti. Mutta miten se tottuu muhun, jos me ei asuta yhdessä?
Saara mietti hetken, puri huultaan. Hän ymmärsi Juhania, muttei halunnut kiirehtiä. Poika oli herkkä, isän katoaminen vielä tuore muisto.
Jospa olisit meillä yökylässä pari kertaa viikossa? hän ehdotti hellästi. Voisi totutella pikkuhiljaa. Myöhemmin muutetaan mielellään sun luo mutta… mulla on myös äiti siellä meidän luona. Mutta hän ei kyllä häiritse menoa!
Juhani naurahti itsekseen. Eipä häiritse joo… Hän kuvitteli jo anopin, joka vakoilee lasin takaa, neuvoo joka asiassa ja huolehtii, että pölyä ei jää.
Mutta tässä Juhani erehtyi. Saaran äiti, Liisa, oli kaikkea muuta kuin anoppiklassikko. Jo ensi kerrasta lähtien hän oli lämmin, ystävällinen, aina kohtelias. Hymyili, mutta ei kysellyt, ei udellut, ei tyrkyttänyt neuvoja. Sanaili vain:
Saaralla on onni tavata sinun kaltainen mies. Asiallinen, huolehtivainen…
Suhde äitiin oli sopivan etäinen. Juhani alkoi rentoutua siltä suunnalta ei olisi ongelmia.
Mutta Samposta tuli toinen juttu. Poika, nähdessään Juhanin ovella, mulkoili heti allapäin. Ei huutanut, ei tehnyt kohtausta, vain tuijotti alta kulmien nyrkit puristuneina, eikä vastannut jos Juhani yritti puhua.
Aluksi Sampo tyytyi vain välinpitämättömyyteen häipyi omaan huoneeseensa, kun Juhani tuli paikalle, eikä osallistunut yhteiseen tekemiseen. Pikkuhiljaa touhut kovenivat, ja kiusaa alkoi tulla joka käänteessä. Yhtenä päivänä kenkien päälle lirautettiin vesiväriä mistä ihmeestä sitä väriä löytyi, kun talossa ei edes askarreltu? Toisena päivänä repeytyi merkkipaita, jota Juhani oli pitänyt tärkeänä. Kerran Sampo kaatoi kaakaon suoraan läppärille laite selvisi, mutta puoli päivää meni kuivaukseen.
Saara puolusti poikaa jokaisella kerralla. Huokaisi, ravisteli päätä ja kuiskasi:
Sampo ei ole vielä sopeutunut. Hän on vain lapsi…
Juhani nyökkäili ja yritti olla rauhallinen. Hän ymmärsi, että poika pelkäsi, koki epävarmuutta ja kaipasi turvaa. Mutta joka kerta, kun vaiva ja yritys saada yhteyttä palkittiin vain uudella kepposella, turhautuminen kasvoi.
Lopulta Juhanin kärsivällisyys katkesi yhtenä iltana. Hän oli jo menossa nukkumaan, kun Sampo ryntäsi huoneeseen, kasvoilla ovela virne ja kädessään puhdistusainepullo. Sanomatta sanaakaan hän kaatoi koko pullollisen Juhanin sänkyyn ja tyynyille ja katsoi uhmakkaasti.
Chlorin pistävä haju levisi hetkessä huoneeseen. Juhani seisoi hetken täysin hiljaa, tunsi kuinka viha roihahti sisälle. Hän nousi hitaasti, yritti pysyä rauhallisena.
Miksi teit noin?
Sampo kohautti olkapäitään kuin kyse olisi ollut leikistä.
Saan äidin nukkumaan mun huoneeseen! Ei täällä haisevassa huoneessa kukaan nuku! Mene pois! Sä et kuulu tänne! Häivy!
Pojan sanat sattuivat kuin nyrkki vatsaan. Juhani hengitti kiivaasti, tuijotti märkää, pilalle mennyttä vuodettaan. Hän oli yrittänyt parhaansa, ollut reilu, mutta nyt mitta oli täynnä.
Hän tarttui tuoliin, veti vyön housuista ja paukautti sillä kämmentään ei kovaa, mutta niin että ääni kuului kunnolla huoneessa.
Juhani puristi vyötä kädessään, kasvot kalpeina suuttumuksesta. Sampo näki sen, säikähti, pinkaisi huutaen Saaran luo ja kietoi kädet tämän ympärille.
Äiti! Äiti! Hän haluaa lyödä mua! Hän on paha! Mä sanoin sulle!
Saara reagoi heti: otti pojan syliin, loi Juhaniin raivostuneen katseen.
Juhani! Miten kehtaat! hänen äänensä tärisi suuttumuksesta. Se on lapsen kolttiainen! Hän kaipaa huomiota en ikinä anna kenenkään satuttaa poikaani! Jos edes yrität, teen rikosilmoituksen!
Juhani seisoi hammasta purren mielessä pyöri, että kolttoset olivat menneet jo aikaa sitten lapsellisuuden rajan yli.
Olet kyllä kasvattanut tästä pojasta… mitä lie, hän sihisi hampaittensa välistä, yrittäen pysyä nahoissaan. Sisimmässä kiehui halu punehtaa vyötä muuhunkin kuin omalle kämmenelle, mutta hän pakotti itsensä hillitsemään.
Silloin hän tajusi: tässä asunnossa hän ei merkinnyt yhtään mitään. Häntä ei otettu tosissaan, lapset ja äidit saivat mellastaa mielin määrin…
Juhani marssi vanhalle puulaatikolle, veti siitä kaikki tavaransa, roudasi vaatteet laukkuun järjestelystä ei ollut tietoakaan.
Nyt minä olen paha! hän puuskahti, katsomatta Saaraan. Mutta kun se lorauttaa seuraavaksi kahviis suoraan domestosta, älä ihmettele!
Saara seisoi yhä poika sylissään, mutta katse alkoi hapuilla peloissaan Juhanin touhuja. Hän ei ollut arvannut, että mies oikeasti lähtisi.
Minne sä oikein menet? hän sai sanottua hiljaa. Entä meidän suhde?
Naisen ääni oli epävarma vasta nyt hän tuntui tajuavan, kuinka pahasti tilanne oli vinoutunut.
Meidän suhde? Juhani tuhahti. Kato nyt tätä touhua. Poikasi tekee kaikkensa että lähtisin, ja sä katsot vaan vierestä. Mä olen yrittänyt olla kärsivällinen ja löytää yhteyden, mutta se on turhaa. Hän ei halua, eikä säkään oikeasti huomaa.
Sampo mulkoili äitinsä takaa, eikä katunut mitään. Hänen silmissään oli vain yhtä itsepäisyyttä kun puolustaa omaa valtakuntaansa, on oikeutettu kaikkeen.
Saara yritti sanoa jotakin, mutta sanat juuttuivat. Ehkä ymmärsi, että oli mennyt liian pitkälle, mutta äidinrakkaus ja ylpeys estivät myöntämästä sitä.
Juhani, voidaanko puhua? nainen kohotti kätensä, mutta Juhani väisti.
Mies seisoi eteisessä, laukku nyrkissä, kasvot kivikasana yritti pitää itsensä koossa, muttei kauaa jaksanut olla edes kohtelias. Saara seisoi ovella, tiellä. Katseessa sekalainen vyyhti katkeruutta ja surua.
Ei tästä tule mitään. Juhani sanoi, ja katsoi Saaraa silmiin. Mä en kestä enää katsella, miten oot pojan jokaisen oikun takana. Pilaa vaatteita, sotkee kaiken, ja sä sanot että se on lapsi. Väännetään ja käännetään vaan sitä, että häntä ei saa moittia.
Ääni vapisi mieleen palasivat kaikki tilanteet, joissa Sampo oli satuttanut, ja Saara vain silitti päätä ja keksi selityksiä.
Saara kalpeni, muttei väistynyt. Hän punnersi leukaa ylös ja yritti näyttää päättäväiseltä.
Mutta Sampo on mun poika, olen aina hänen puolellaan! hän sanoi tiukasti. Sun pitäisi vaan olla kärsivällinen ja lempeä! Hän pelkää, että viedään hänen äitinsä.
Vyö kenttä kuntoon vaan! Juhani puuskahti, tällä kertaa ääni jo kovana.
Heti lausuttuaan hän katui. Saara säpsähti, kyyneleet nousivat silmiin, mutta Juhani oli jo astunut ohitse ei ilkeyttään, vaan koska oli yksinkertaisesti pakko mennä, ennen kuin kiukku veisi täysin mennessään.
Eteisessä hän törmäsi Liisaan, Saaran äitiin, joka seisoi olohuoneen ovella, kädet ristissä. Kasvoilla ei ollut vihaa, vain lamaantunutta ymmärrystä.
Anteeksi, Juhani murahti. Mutta tästä ei tule mitään.
Liisa ei estellyt eikä syyttänyt. Hän vain huokaisi syvään, kasvot väsyneet.
Ymmärrän hyvin, hän sanoi hiljaa. On tämä minullekin vaikeaa. Olenkin ehkä poissa sitten tyttären pitää pärjätä tämän kanssa.
Hänen äänensä oli lempeä ja surullinen kuin olisi tiennyt jo kauan mihin suuntaan asiat menevät, mutta antoi Saaran yrittää.
Juhani epäröi hetken, olisi voinut sanoa paljonkin, mutta vain nyökkäsi, avasi oven ja astui ulos. Rappukäytävässä oli hiljaista, jostain kuului vain kaukana naapurien puheensorinaa. Kadulla Juhani veti syvään henkeä kylmä tuuli pyyhki kasvoja, mutta sisällä paloi vielä kiivaammin.
Hän tiesi, että päätös oli oikea. Mutta helpottunut hän ei ollut.
Juhani tajusi, että Sampo oikeasti kärsi tilanteesta isän katoaminen, uuden ukon tulo perheeseen, kaikki liian iso seitsemänvuotiaalle. Mutta missä menee raja milloin lapsen kiukku muuttuu tietoisen julmaksi? Sampo ei ollut vain epävarma, vaan hänellä oli päämäärä: ajaa Juhani pois. Ja siinä onnistuttiin.
Hän päätti hoitaa mut ulos, ja siinä onnistui, Juhani ajatteli kävellessään. Se oli totta. Hän oli yrittänyt, jutellut, ymmärtänyt, kärsinyt. Mutta joka kulmassa oli seinä: itsepäinen lapsi ja äiti, joka puolusti häntä viimeiseen asti.
Tullessaan suojatielle, katsoi liikennevaloa ja muisteli ensikohtaamista, yhteisiä iltoja, hetkiä kahdestaan Saaran kanssa. Silloin oli tuntunut, että tästä voisi syntyä jotain vahvaa ja kestävää. Että perhe olisi oikeasti mahdollista.
Nyt kaikki romahti. Kaikki meni rikki vähitellen, pienistä arjen riidoista, haluttomuudesta joustaa. Koska Saaralle hemmoteltu poika oli tärkeämpi kuin he. Jos vain olisi pystynyt puuttumaan…
No, oli miten oli, Juhani ajatteli ylittäessään tien.
Sanat kaikuivat kolkosti päässä. Hän halusi uskoa, että kaikki vielä järjestyy. Että jossain on se ihminen, jolle hän on tärkein.
Mutta sydän ei tottele järkeä. Se kaipasi Saaraa: hänen hymyään, ääntään, niitä harvoja hetkiä jolloin maailmassa oli hetken rauha.
Juhani lähti kävelemään Kaivopuiston halki, antoi puiden humista ja katulamppujen hehkua. Ympärillä oli yllättävä tyyneys sellaista rauhaa, mitä sisällä ei ollut.
Hän tiesi, että tarvitaan aikaa. Aikaa, että pystyy unohtamaan, jatkamaan ilman Saaraa, palaamaan omaan elämään. Että joskus jopa kauneimmat haaveet murskautuvat todellisuuteen. Ja se sattuu mutta kuuluu elämään.
Hän kaivoi puhelimen, päättäen ottaa yhteyttä Eeroon. Pitää päästä puhumaan ehkä mennä porukalla uimaan Löylyyn seuraavana iltana, unohtaa. Elämä jatkuu vaikka tänään se tuntuu vielä mahdottomalta.
