Sielun maisema
Helmi Kivenlahti istui keittiössä ja tuijotti ulos ikkunasta. Siellä kevät teki tuloaan, lumi suli jo jalkakäytäviltä, mutta hänen sisällään vallitsi myöhäissyksyn harmaus. Oli kolmas vuosi miehen kuolemasta, eikä surusta päässyt yli. Kai siihen oli tottunut, oppinut elämään sen kanssa, mutta jonkinlainen tyhjyys kalvoi yhä. Kuin joku olisi ottanut hänen sisältään pois sen tärkeimmän osan, jonka varassa kaikki pyörii nyt koneisto raksutti kitisten.
Lapset olivat kaukana. Poika asui Helsingissä, tytär Turussa. Lapsenlapsetkin olivat jo varttuneet aikuisiksi; jokaisella omat kiireensä. Soittivat juhlapäivinä, joskus lähettivät kuvia WhatsApissa. Helmi katseli niitä, hymyili, ja palasi jälleen ikkunan ääreen katsomaan kadulle.
Naapurit kutsuivat puistoon tai torille, mutta mitäpä niissä. Penkille istumaan, sairauksista puhumaan? Ei huvittanut. Ennen he miehensä kanssa kävelivät yhdessä rantapuistossa, viikonloppuisin käytiin elokuvissa tai tuttavilla kylässä. Nyt ei ollut enää ketään, kenen kanssa mennä eikä oikeastaan syytäkään lähteä minnekään.
Jääkaapissa vain vähän ruokaa. Yhdelle ei paljoa tarvittu. TV:ssä pyöri lemmenaiheisia sarjoja, jotka tuntuivat vain lisäävän alakuloa.
Helmi, tuohon sun menoosi kuolet vielä suruun, huokasi ystävä Irja, joka kävi kylässä kerran viikossa. Sinun on pakko päästä ihmisten pariin. Ilmoittaudu nyt vaikka seniorikerhoon, mene vaikka tansseihin, siellä on hauskaa!
Mitkä tanssit, Irja? Helmi vain pyöritti päätään. Ei ole seuraa. Eikä enää tarkoitustakaan.
Irja huokaisi taas, sulki oven mennessään, ja Helmi jäi istumaan ikkunan ääreen.
***
Toukokuisena iltapäivänä lastenlapsi Kajo saapui vierailulle. Toisen vuoden opiskelija, rempseä ja iloinen, napit korvissa ja reppu selässä. Rymisteli hiljaiseen asuntoon kuin tuulenpuuska.
Mummu, moi! Oon täällä koko kesän! Tarviin rauhaa ja sun ruisleipää ja lohikeittoa!
Helmi piristyi silmin nähden. Pöydälle ilmestyi karjalanpiirakoita, lohipiirakka ja lihapullia. Kajo söi isolla ruokahalulla ja kertoi kaiken: opiskelusta, ystävistä, yhdestä Oskarista, johon oli vähän ihastunut, mutta “se ei ymmärrä mitään vihjeistä”.
Mummu, mites sulla menee? Kajo kysyi vihdoin, kun istuivat teellä ja mansikkahillolla.
Mitäpä tässä, huokasi Helmi. Istuskelen ja kuuntelen sinun juttujasi. Huomenna vois pestä ikkunat.
Onko sulla ikävä?
On, Kajo, todella iso ikävä.
Kajo katsoi mummia pitkään ja loisti kuin hehkulamppu.
Mummu, kuule! Ladataan sulle deittisovellus!
Helmi meinasi tukehtua teehen.
Oletko järjiltäsi? Minkä ihmeen takia? Olen kuusikymmentäkahdeksan!
No just! Kajo virnisti. Siellä on vaikka kuinka paljon sun ikäisiä. Yksinäisiä, jotka hakee seuraa. Ehkä löydät vaikka kävelyseuraa.
Höpöjä puhut, Helmi tokaisi. Puoli vuosisataa olin mieheni kanssa naimisissa, nyt yhtäkkiä lähtisin etsimään miehiä kännykästä? Hirveä häpeä.
Eihän kukaan tiedä! Kajo nauroi. Salaisuus, ymmärrätkö? Kokeillaan pikkuisen, ihan huvin vuoksi.
Helmi tuhahti ja huitoi, mutta illalla, kun Kajo oli kavereiden kanssa ulkona, hän sittenkin tarttui puhelimeen. Pelkkää uteliaisuuttaan. Hän katsoi, millainen typerä sovellus se oikein oli.
Helmi löysi sovelluksen, latasi sen, loi tilin. Laittoi vanhan kuvan, jossa oli rannikolla Jorman kanssa rajasi Jorman pois. Ja kirjoitti: “Helmi, 68 vuotta. Kaipaan kävelyseuraa ja juttukaveria”.
Unohti koko jutun yön yli.
***
Aamulla puhelin pärähti. Sovellukseen oli tullut viesti:
“Moikka Helmi, olen Salli, 64 v. Kaipaisin seuraa lenkeille. Tykkään kävellä meren rannalla, mutta yksin on tylsä. Tavattaisko?”
Helmi luki viestin kahdesti. Salli. Nainen. Ei mies, niin kuin oli itsekin ajatellut.
Kajo! kiljaisi Helmi. Täällä joku rouva kirjoittaa.
Mikä rouva? Kajo syöksyi paikalle, nappasi puhelimen. No kato! Tuohan on sinun ikäinen. Se kutsuu sua ulos lenkille!
Mitä mä nyt teen? Helmi häkeltyi.
Mene tietenkin! Mitä sitä miettimään?
Kolmen päivän päästä he sopivat ensi tapaamisen rantapuistoon. Helmi oli kuin tulta ja tappuraa kokeili kolme puseroa ja kaksi hametta, mutta laittoi sitten tavalliset vaatteet ja lähti.
Salli oli pieni, pirteä, kirkassilmäinen nainen ja reipas puhuja. Hän ei aikaillut:
Helmi, miten mahtavaa että tulit! Yksin kotona nököttäminen tappaa ihmisen. Meillä varmaan on paljon yhteistä. Olitko naimisissa? Minäkin olen leski. Lapset? Pojan perhe Ruotsissa, nähdään ehkä kerran vuodessa. Ruvetaan ystäviksi!
He juttelivat kolme tuntia. Kiersivät puistoa, istuivat penkillä, taas kävelivät. Kävi ilmi, että myös Salli tykkäsi kirjoa ja katseli vanhoja elokuvia. Kaipasi miestä ja täytettä päiviinsä.
Tullaanko uudestaan ensi viikolla? Salli ehdotti.
Tullaan, hymyili Helmi. Lauantaina?
Ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän hymyili aidosti.
***
Kuukaudessa he näkivät toisiaan lähes päivittäin. Kävelyretkiä, rantatie, joskus pelkkiä teekutsuja Helmin keittiössä. Salli pursusi ideoita.
Kuule, etsitään lisää porukkaa! Salli virkkoi. Sovelluksessa näkyy vaikka miten monta meidän ikäistä naista. Ihan yksikseen kaikki. Kerätään seuraa.
Minkälaista seuraa? Helmi kysyi arasti.
Kerho tietenkin! Mennään lenkille, kahvitellaan, katsotaan leffoja. Minä haluaisin kokeilla sauvakävelyä yksin nolottaa, mutta porukalla olisi kiva!
Helmillä oli ensin epäilyksensä. Mitä kerhoa, mitä sauvakävelyä? Mutta Salli ei antanut periksi. Viikon päästä löytyi kaksi uutta naista Ulla ja Aune. Sitten kolme lisää.
Syntyi kerho “Kevyt Askel”. Nimen keksi Ulla, joka rakasti järjestämistä.
Sauvakävelyä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin! Ulla julisti. Tiistaisin kirjakahvit. Torstaisin naapureihin tai näyttelyyn. Lauantaina-mielentilan mukaan voidaan tavata taas!
Aluksi Helmi oli vain mukana. Pian hän huomasi kirjoittavansa viikoittaista viestiketjua, kirjaavansa uusia nimiä listaan ja toimivansa jopa “kerhovetäjänä” Ullan sanoin.
Helmi, sulla on johtajantaidot! Salli ihasteli. Ilman sinua meistä ei olisi tullut mitään.
Helmi huitoi, mutta sydän lämpeni.
***
Paikallislehti kuuli kerhosta. Nuori lehtimies tuli haastattelemaan, otti kuvia ja teki jutun: “Iloa arkeen: miten eläkeläisnaiset loivat uudenlaiset piirit”.
Helmi katsoi kuvaansa lehdessä eikä ollut uskoa silmiään. Hän seisoi sauvakävelysauvoineen kerhon keskellä ja hymyili kuin nuori tyttö.
Sitten soitettiin alueellisesta televisiosta.
Helmi Kivenlahti, haluaisimme tehdä teistä pienen jutun. Käykö se?
Helmiä hirvitti hän olisi ollut mieluiten piilossa. Mutta Salli ja Ulla vakuuttivat:
Helmi, tämä on tärkeää! Monet muutkin yksinäiset voivat löytää kauttamme seuraa. Eikö se olisi ihanaa?
Pakko suostua.
Kuvaukset kestivät kolme tuntia. Toimittaja, iloinen nuori nainen Lotta, kyseli kaiken kerhon synnystä ja merkityksestä.
Tiedättekö, Helmi lausui kameralle, kun puoliso poistuu, tuntuu kuin elämä pysähtyisi. Tulee tunne, ettei ole enää merkitystä, varsinkin kun lapset elävät omiaan. Mutta oikeasti… oikeasti on. Itselleenkin. Me löydettiin toisemme ja nyt on syy herätä aamulla. Kävelylle, tapaamiseen, uuteen päivään.
Juttu tuli iltauutisiin. Helmi sai illan aikana soittoja naapureilta, vanhoilta työkavereilta, sukulaisilta. Seuraavan viikon aikana kerhoon liittyi kaksikymmentä uutta naista.
***
Täytti Helmin seitsemänkymmentä. Kaamea ikäpyöreys, ajatteli hän. Mutta kerho tiesi toista.
Helmi, nyt juhlitaan kunnolla! Salli ilmoitti. Kahvilassa, musiikkia ja tanssia! Olet meidän tähti, käyttäydy sen mukaan!
Helmi vastusteli, mutta nautti pohjimmiltaan. Hän osti uuden mekon, sinisen ja pikkuisin kukin, aivan kuten nuorena hankki. Ja pienet korkokengätkin.
Silloin soitti poika Helsingistä:
Äiti, tullaan koko perhe viettämään sun juhlia. Minä, Minna ja lapset.
Ihanko totta? Häkeltyi Helmi. Teillähän on työ ja koulut…
Sovitaan kaikki, otetaan lomaa. Halutaan nähdä sinut. On jo aika.
Juhlia edeltävänä iltana Helmi siivosi ja teki herkkuja, oli hermostuksissaan. Aamulla, kun pojan perhe tuli, hän huomasi ettei ollut nähnyt lapsenlapsia kolmeen vuoteen. Vanhempi oli jo kahdeksantoista, nuorempi viisitoista; molemmat muuttuneet valtavasti.
Mummu! Kajo halasi. Olet muuttunut ihan hirveästi. Nuortunut vai?
Helmi nauroi.
No kyllä! Meillä on täällä kerho, aktiivista eläkeläiselämää, ei keretä vanhentua!
Juhlat pidettiin kahvilassa. Kerholaiset saapuivat värikkäissä mekoissa, kukkineen ja lahjoineen. Salli veti illan, Ulla lausui runon, Aune soitti kitaraa ja lauloi.
Poika katseli äitiään ja ei saanut sanaa suustaan. Kolme vuotta sitten Helmi oli harmaa, lysyssä ja väsynyt. Nyt hän säteili keskellä salia.
Äiti, tämä on uskomatonta, poika sanoi kahdestaan hetken saatuaan.
Sama nainen tässä, hymyili Helmi. Silloin olin yksin, nyt elämässä on ystäviä, tekemistä, syy herätä. Ymmärrätkö?
Ymmärrän, poika nyökkäsi. Anteeksi, että kävimme niin harvoin.
Elämät ovat erilaisia, Helmi naurahti. Teillä omanne, minulla omani. Ja nyt minulla on taas elämä.
Silloin alkoi videopuhelu Kajo soitti:
Mummu, onnea! Olen niin ylpeä susta. Muistitko kun halusin ladata sulle sen sovelluksen, ja naurelit vaan?
Hulluutta koko juttu, Helmi virnisti. Mutta joskus hullutukset muuttavat kaiken.
***
Epilogi
Vuoden päästä “Kevyt Askel” tunnettiin koko kaupungissa. He kävivät televisiossa monta kertaa ja lehtijutuista ei ollut loppua. Naiset loivat uusia kerhoja yksi neulomista, toinen akvarellimaalausta, jopa pieni teatteriryhmä.
Helmi Kivenlahti oli nyt koko toiminnan koordinaattori. Omat apulaiset, kalenteri täynnä suunnitelmia seuraaville vuosille.
Poika perheineen kävi nyt useammin. Lapsenlapset kirjoittivat, kyselivät neuvoa, lähettivät kuvia arjestaan. Kajo, se sama Kajo, tuli töihin paikallislehteen halusi kirjoittaa tarinoita yhtä aktiivisista eläkeläisistä kuin mummustaan.
Sinä olet mun esikuva, Kajo sanoi.
Helmi vain hymyili ja katsoi ulos ikkunasta. Kevät oli nyt oikeasti myös hänen sisällään.
Elämä jatkuu. Ja se on kaunis.
Helmi yhä säilytti sen sovelluksen kännykässään. Joskus katsoi uusia profiileja, muttei itse etsinyt enää ketään. Miksi etsisi? Hän oli löytänyt tärkeimmän itsensä. Ja se riitti.
Kuulkaas tytöt, Helmi sanoi uusille hermostuneille kerholaisille, älkää pelätkö. Elämä on pidempi kuin luulette. Alkaa vaikka vanhana ei se mitään. Joskus kaikki on lopussa, mutta ei kuitenkaan.
Ja naiset uskoivat häntä. Sillä heidän edessään seisoi elävä, iloinen ja kukoistava nainen joka oli 70-vuotiaana koko kaupungin tähti. Hän osoitti sen, minkä kaikki pitää oppia: ikä on vain numeroita. Elämä on sielun maisema.
