Sieluntila
Marjatta Lahtinen istui keittiön pöydän ääressä ja katseli ikkunasta ulos. Kevät oli alkanut, lumi suli teiden varsilta, mutta hänestä tuntui kuin ulkona olisi syksy, kolea ja harmaa. Puolison kuolemasta oli jo kolme vuotta, mutta suru ei helpottanut. Tuntui, että oli sopeutunut ja hyväksynyt menetyksen, mutta sisällä oli silti tyhjyyttä. Kuin joku olisi poistanut kaikkein tärkeimmän osan, jonka jälkeen koneisto vielä toimii, mutta kitisten.
Lapset olivat kaukana. Poika Helsingissä, tytär Turussa. Lapsenlapset olivat jo aikuisia, jokaisella oma elämä. He soittivat juhlapäivinä, joskus lähettivät kuvia viestillä. Marjatta katseli niitä hymyillen, mutta palasi sitten taas ikkunan ääreen miettimään maailmaa.
Naapurit pyysivät mukaan lenkille, mutta mikä heissä kiinnosti? Penkillä istumista ja nivelvaivoista puhumista ei kiitos. Ennen he Marjatan miehen kanssa kulkivat yhdessä puistossa, viikonloppuisin elokuvissa tai kyläilemässä. Nyt ei ollut enää syytä eikä seuraa mennä minnekään.
Jääkaapissakin vain välttämättömimmät. Yhdelle tarvitsee niin vähän. Televisiosta tuli vain romanttisia sarjoja, jotka tuntuivat tekevän olon vielä yksinäisemmäksi.
Marjatta, sinä kyllä uuvutat itsesi, huokaili ystävä Leena tullessaan kerran viikossa käymään. Nyt mars ihmisten ilmoille! Liity johonkin kerhoon, lähde vaikka senioreiden tansseihin! Siellä on kuule hauskaa!
Mitä tansseja, Leena? Marjatta pyyhkäisi kättä ilmassa. Eihän minulla ole tanssiparia. Eikä syytäkään.
Leena pudisti päätään ja lähti kotiin. Marjatta jäi taas ikkunan ääreen.
***
Toukokuun lopulla lapsenlapsi Siiri tuli vierailulle. Toisen vuoden opiskelija, iloinen ja eläväinen, aina kuulokkeet korvilla. Hän toi mukanaan energiaa ja elämää muuten hiljaiseen asuntoon.
Mummu, moi! Minä olen täällä koko kesän! Helsingissä oli liikaa humua, kaipaan rauhaa ja sun pullia!
Marjatta piristyi. Pullat, keitot, lihapullat keittiössä syntyi ruokaa kuin ennen vanhaan. Siiri söi isolla ruokahalulla, kertoi opinnoistaan, kavereista ja yhdestä Oskarista, johon oli vähän ihastunut.
Miten sulla menee, mummu? kysyi Siiri eräänä iltana, kun he joivat teetä ja söivät marjakiisseliä.
No mitäs tässä, Marjatta huokaisi. Istun tässä, kuuntelen sinua, mietin että huomenna voisin pestä ikkunat.
Onko sulla ikävä?
On. Siiri, on.
Siiri katsoi häntä tarkkaan ja yhtäkkiä silmät kirkastuivat.
Mummu! Lataanko sulle deittisovelluksen?
Marjatta oli tukehtua teehen.
Nyt on kyllä Siiri mennyt aivan sekaisin! Mitä sovelluksia, minä olen kuusikymmentäkahdeksan!
Niinpä? Siellä on paljon sun ikäisiä ihmisiä, yksinäisiä jotka kaipaa seuraa vaikka vaan lenkkikaveriksi.
Hölynpölyä, sanoi Marjatta. Puolison kanssa mentiin naimisiin puoli vuosisataa sitten, olisiko nyt aika alkaa miehiä haeskella puhelimella? Mitä ihmiset sanoisi
Eihän kukaan tiedä! Siiri nauroi. Ihan salaa voidaan kokeilla, ihan vaan vitsillä!
Marjatta tuhahti ja huitoi Siiriä matkoihinsa. Mutta illalla, kun Siiri lähti ystäviä tapaamaan, jäi hän yksin keittiöön ja kaivoi puhelimen esiin. Ihan vain kokeillakseen, millainen sovellus sellainen muka on.
Löysi ja latasi sen, rekisteröityi. Kuvaksi laittoi yhden vanhan, jossa hän oli miehensä kanssa meren rannalla rajasi miehen pois. Kirjoitti: Marjatta, 68 v. Etsin lenkkikaveria ja seuraa juttutuokioihin.
Unohti koko asian aamuun asti.
***
Aamulla puhelin piippasi. Marjatta vilkaisi viesti sovelluksessa:
Hei Marjatta! Olen Sirkka, 64 vuotta. Etsin ystävää lenkille ja jutustelemaan. Rakastan puistossa kävelyä, mutta yksin on tylsää. Tavataanko joskus?
Marjatta luki viestin pariin kertaan. Sirkka. Nainen. Ei mies, niin kuin oli mahdollisesti kuvitellut.
Siiri! Hän huusi. Täällä joku nainen kirjoittaa!
Kuka nainen? Siiri ryntäsi huoneesta, nappasi puhelimen. Katoppa, mummu, tämä Sirkka on melkein saman ikäinen kuin sinä. Kutsuu sinut lenkille!
Mitähän minun pitäisi tehdä? Marjatta mietti.
No tietenkin mennä tapaamaan!
Kolmen päivän päästä he tapasivat puistossa. Marjatta jännitti kuin koulutyttönä, sovitteli kolmea puseroa ja kahta hametta, mutta lopulta lähti niissä tutummissa.
Sirkka oli pieni, iloinen nainen, joka otti ohjat heti.
Marjatta, kuinka mukavaa tavata! Yksinolo on aivan kauheaa. Mulla tuntuu, että meillä on paljon yhteistä. Olitko naimisissa? Mäkin olen leski. Lapsia? Poika asuu Ruotsissa, nähdään harvoin. Ruvetaanko ystäviksi?
He kävelivät kolme tuntia ympäri puistoa, istuivat välillä penkillä, palasivat taas kävelemään. Sirkka piti käsitöistä, katsoi vanhoja elokuvia, kaipasi miestään ja yritti keksia, kuinka täyttää päivät.
Tavataanko taas? Sirkka ehdotti lähtiessään.
Tavataan, Marjatta sanoi. Lauantaina?
Tällä kertaa hän hymyili aidosti.
***
Kuukaudessa he tapasivat lähes joka päivä. Puisto, rantapolku tai sitten keittiössä kahvikupin ääressä. Sirkka oli todellinen ideanikkari.
Miten olisi, jos kutsutaan muitakin mukaan? Näetkö sovelluksessa on monia naisia meidän iässä, yksin kotona. Meistä voisi tulla pieni porukka.
Porukka? Marjatta hämmästeli.
No vaikka kerho! Yhdessä kävellään, juodaan kahvia, katsotaan elokuvia. Mä olen halunnut kokeilla sauvakävelyä, mutta yksin on tylsää. Porukassa taas kivaa!
Marjatta hieman epäröi. Mitä kerhoja, mitä kävelyitä? Mutta Sirkka oli sitkeä. Viikossa he houkuttelivat mukaan kaksi naista Annan ja Reetan. Viikon päästä vielä kolme lisää.
Niin syntyi ryhmä nimeltä Kevyt askel. Nimen keksi Anna, vanha opettaja, joka rakasti organisoimista.
Sauvakävelyä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin! Anna ilmoitti. Tiistaisin kahvitellaan ja puhutaan kirjoista. Torstaisin voidaan käydä elokuvissa tai näyttelyssä. Viikonloppuna vapaata, mutta nähdään, jos huvittaa!
Aluksi Marjatta oli vain mukana. Sitten huomasi yllätyksekseen, että johti keskusteluja, kirjasi uusia jäseniä ja valittiin pian kerhon vanhimmaksi (Anna keksi nimityksen).
Marjatta, sinussahan on synnynnäistä johtajuutta! Sirkka hymyili. Sinä meidät aina innostat, ilman sinua tämä ei olisi lähtenyt käyntiin.
Marjatta vähätteli, mutta sisältä häntä lämmitti.
***
Paikallislehti kuuli kerhosta. Nuori toimittaja tuli haastattelemaan, otti valokuvia ja kyselemään kerhon synnystä, tunnelmista ja merkityksestä.
Viikon kuluttua lehteen ilmestyi artikkeli: Ikä ei estä: eläkeläiset löysivät toisensa ja uuden elämän.
Marjatta katsoi kuvaansa lehdessä seisoi sauvat käsissään, ryhmän keskellä hymyili leveää hymyä. Hän näytti nuorelta, iloiselta.
Sitten soitettiin alueen TV-kanavalta.
Marjatta Lahtinen, saammeko tulla kuvaamaan juttua teidän kerhostanne? Teistä puhutaan koko kaupungissa!
Marjatta ei olisi halunnut. Mutta Sirkka ja Anna painostivat:
Hei, tämä on tärkeää! Useammat yksinäiset löytävät kerhon ja saavat seuraa. Sinähän haluat auttaa?
Lopulta hän suostui.
Kuvaus kesti kolme tuntia. Nuori toimittaja, Elina, oli ystävällinen ja rauhallinen, kyselemässä miten kaikki alkoi, miksi tapaavat, mitä iloa se tuo.
Tiedättekö, sanoi Marjatta lopuksi kameralle. Kun läheinen kuolee, tuntuu kuin elämäkin loppuisi. Olet hetken turha, varsinkin jos lapset ovat muualla. Mutta todellisuudessa me tarvitaan itseämme ja toisiamme. Nyt on syy nousta aamulla ylös päästä lenkille, tavata ystäviä ja elää uusi päivä.
Illalla, kun pätkä tuli televisiosta, puhelin soi tauotta naapurit, tutut ja vanhat kollegat kiittivät. Seuraavan viikon aikana kerhoon tuli kaksikymmentä uutta osallistujaa.
***
Marjatta täytti seitsemänkymmentä. Se tuntui oudolta mikä juhla, kun ikää on näinkin paljon! Mutta kerho päätti toisin.
Marjatta, järjestetään kunnon juhlat! Sirkka ilmoitti. Kahvilassa, musiikkia ja tanssia. Sinä olet meille tähti!
Marjatta esteli, mutta sydämessä läikähti lämmintä. Hän osti uuden sinisen mekon, pienen kukkakuvioisen sellaisen. Ja matalat, juhlavat kengät.
Sitten poika soitti Helsingistä:
Äiti, me tullaan koko perhe sun juhliin. Minä, Veera ja lapset.
Kuinka te tänne pääsette? Marjatta hämmästyi. Teillä on töitä, koulua…
Otamme vapaata ja järjestämme asiat. Halutaan nähdä sinut. Edellisestä kerrasta on jo liian kauan.
Juhlien aattona Marjatta ei saanut unen päästä kiinni. Siivosi, leipoi ja jännitti. Kun poika perheineen seuraavana aamuna tuli ovesta, Marjatta huomasi että oli ollut näkemättä heitä lähes kolme vuotta. Lapsenlapsetkin olivat kasvaneet huomaamatta.
Mummu! Siiri halasi. Näytät ihan erilaiselta nuoremmalta!
Marjatta naurahti:
No tietenkin onhan meillä aktiivikerho! Ei täällä ehdi vanheta.
Juhlat pidettiin kahvilassa. Melkein koko kerho tuli paikalle: naisia kukkamekoissa, kukkia, lahjoja. Sirkka juonsi ohjelmaa, Anna lausui omia runojaan, Reetta lauloi kitaraa soittaen.
Poika katseli äitiään epäuskoisena. Kolme vuotta sitten äiti oli nuutunut, kumara ja väsynyt. Nyt:
Äiti, oletko se oikeasti sinä? hän kysyi kun jäivät hetkeksi kahdestaan.
Minä olen, poika. Ennen olin yksin, nyt minulla on ystäviä, tekemistä jotain mitä odottaa. Ymmärrätkö?
Ymmärrän, poika nyökkäsi. Anteeksi, että käytiin niin harvoin.
Ei se mitään, sanoi Marjatta lempeästi. Teillä on omat elämänne. Nyt minullakin on enkä vaihtaisi pois.
Silloin Siiri soitti videolla:
Mummu, onnea! Muistatko kun ehdotin sitä sovellusta ja sinä sanoit että hölynpölyä?
Hölynpölyä, Marjatta myönsi. Mutta joskus elämä muuttuu juuri niistä hölynpölyistä.
***
Jälkisanat
Vuodessa Kevyt askel -kerho tunnettiin koko kaupungissa. Heitä pyydettiin televisioon ja lehtiin. Naiset perustivat lisää kerhoja neulomiseen, piirtämiseen, jopa pienen teatteriryhmän.
Marjatta on nyt kaiken keskipiste koordinoi toimintaa, laatii aikatauluja ja suunnittelee tulevaa.
Poika perheineen käy nyt useammin. Lapsenlapset viestittelevät, lähettävät kuvia ja kyselevät neuvoja. Siiri muutti opiskelujen jälkeen harjoitteluun paikallislehteen haluaa nyt kirjoittaa tarinoita aktiivisista eläkeläisistä.
Sä oot mun innoittaja, mummu, hän sanoo.
Marjatta vain hymyilee ja katsoo ikkunasta ulos. Nyt siellä todella on kevät, ei enää syksy.
Elämä jatkuu. Ja se tuntuu hyvältä.
Marjatta pitää edelleen puhelimessa samaa sovellusta. Joskus selaa uusia profiileja, mutta ei enää etsien. Miksi etsisi? Hän on löytänyt tärkeimmän itsensä.
Kuulkaas tytöt, hän sanoo uusille tulijoille, jotka arastelevat, tärkeintä on ettei pelkää. Elämä on pidempi kuin luulemme ja aina voi aloittaa uudelleen, oli ikä mikä hyvänsä.
He uskovat, sillä heidän edessään seisoo iloinen, hehkuva nainen seitsemänkymmentä täyttänyt paikallinen tähti. Nainen, joka osoitti: ikä on vain numero. Elämä on sieluntila.
Tämän kaiken kirjoitettuani tajuan, että yksin ei ole pakko jäädä, vaikka elämä tuntuisi pysähtyneen. On uskallettava tarttua uuteen ja antaa mahdollisuus itselleen sillä oma paikka ja ilo löytyy vain elämällä.
