Kuule, nyt mun on pakko purkaa sulle yks juttu, kun yhä pohdin, olinko mä ylidramaattinen vai onko tää oikeasti outo kuvio.
Ollaan oltu Tuulan kanssa yhdessä melkein vuosi. Mä 58, hän 54 kumpikin kerännyt vähän elämänkokemusta, avioliittoja, eroja, lapset kasvaneet ja lapsenlapset vilahtaa arjessa, tietty. Mulla on kaksi lastenlasta, poika ja tyttö. Tuulalla on yksi, suuri silmäterä, Topi, kuusivuotias tossutakuningas, josta hän pystyy puhumaan tuntikausia. Mä nähnyt hänet ehkä pari kertaa vilaukselta, mutta tiedän silti pojan hupenevasta lempisukista vakavaan ruokavalioon.
Oltiin viime viikonloppuna Turussa eräässä viihtyisässä kahvilassa. Otettiin vähän herkkuja; minä kahvit ja voileipäkakkua, Tuula salaattia, ja jälkkäriksi jaettiin suklaakakkupala. Kakku jäi melkein kokonaan syömättä reippaasti puolet jäi. Pyysin tarjoilijaa laittamaan loput mukaan. Hän tuo meille muoviseen rasiaan kakkupalat, ja Tuula nappaa sen heti itselleen, laittaa laukun pohjalle ja hymyilee just sillä tavalla, että jo joskus menin sekaisin.
Topi tykkää kaikesta suklaisesta, hän sanoi. Minulle riitti jo, mutta en raaski jättää tätä lojumaan. Heitin vaan nyökkäyksen ja maksoin laskun. Helppo homma, eurot ei tee tiukkaa. Mutta silloin taas muistin, miten tämä homma on toiminut jo puoli vuotta. Aina kun vain mahdollista ja aika usein minun lompakolla Tuula pakkaa mukaan kaiken, mitä jää Topille, joka kuulemma siitä ilahtuu.
Tästä systeemistä sain ensimmäisen kolahduksen kolmisen kuukautta sitten, kun mentiin elokuviin. Ostin liput ja käveltiin tiskille. Tuula halusi ison sankollisen karamellipoppareita ja limsaa.
Ensin vähän ihmettelin; Tuula on yleensä aika tarkka linjasta ja makeista, mutta ajattelin että nyt tekee mieli herkutella yhdessä. No, istuttiin alas minä kävin popkornien kimppuun, Tuula otti sangon syliinsä ja pyysi ihan erikseen kannen poppareille. Ei laittanut suuhunsa ainuttakaan.
Etkö meinaa syödä? kuiskasin.
En yhtään. Topi tulee tänään yökylään, hän rakastaa elokuvateatteripoppareita, mutta harvoin saa. Meinasin viedä nämä hänelle.
Hörppäsin limsat väärään kurkkuun. Selvä, herkut eivät olleet meille, vaan ihan pokalla hänen lapsenlapselleen. Olin siis koko illan vähän hämilläni: sangon vahtina, joka vielä kaiken lisäksi maksoi toimituksen. Illemmalla vein Tuulan kotiinsa, hän loikki poppareiden kanssa ovesta sisään ja minä tunsin itseni jonkinlaiseksi Wolt-lähettiksi, joka maksoi tilauksenkin.
Se ei edes ollut kyse siitä, että rahaa puuttuisi. Tuula pärjää hyvin yksin, on siistiin pukeutunut ja kelpo auto alla. Ei tää mistään niukkuudesta johdu.
Varsinainen isku tuli viime lauantaina. Tuula kutsui minut syömään kehui tekeväkseen kuuluisia piirakoitaan, niistä olin kuullut jo monet kerrat. Mietin että vienpä jotain extraa: hain Stockalta hyvän viinipullon, hedelmiä ja vähän lohta pöytään.
Asunto tuoksui tuoreelta leivältä. Keittiössä iso kulho leivinliinan alla, ja sieltä paljastui vuoren kokoinen kasa kiiltäviä karjalanpiirakoita. Istuttiin alas, hän kaatoi teet ja nosti minulle lautaselle viisi piirakkaa.
Syö nyt, tätä varten leivoin, Tuula kehui hellästi.
Piirakat oli aivan huippua! Söin kolme lihalla, kaksi kaalilla, ja maha täynnä oikein hymyilytti.
Sitten tuli se hetki, joka jäi kaivelemaan.
Sanoin: “Ihan huikeita piirakoita! Tiedätkö, illemmalla tulee Jonna ja Sampo käymään lapsineen, jos laittais mulle vähän mukaan he ovat kyllästyneet kaupan eineksiin, kun Jonna ei jaksa kokkailla.”
Silloin Tuula muuttui aivan silmissä. Se sama pehmeä hymy katosi, katseestä tuli terävä ja hän jännittyi salamana.
Voi Aki (silleen vähän anteeksipyytävällä äänellä mutta kuitenkin jämäkästi) Paljon en voi antaa mukaan, Topi tulee illaksi. Leivoin oikeastaan hänen takiaan.
Hän otti kulhosta kolmen piirakan pussin kaksi kaalilla, yhden lihalla ja ojensi sen minulle.
Tässä, anna lasten maistaa. Mutta Topille pitää jäädä.
Katsoin kädessä sitä surkeaa pussia. Pöydässä seisoi vielä kolmekymmentä piirakkaa. Olin juuri kannoinut viinin, kalat ja hedelmät, en ikinä kitsastellut hänen kanssaan. Ja nyt hän säästi lapsenlapselleen, eikä omiini muka riittänyt!
Yritin vielä:
Tuula, siellä on noita vaikka pienelle joukolle. Eihän Topi kaikkea syö?
Tuula peitti kulhon nopeasti liinalla ja totesi napakasti:
Mulla menee aina tarkkaan. Lupasin Topille piirakat. Ethän pahastu, mutta ei mulla tuhlailla. Saithan maistaa, tulit kylläiseksi, eikö niin? Loput kuuluu Topille.
Hän käytti sanaa “tuhlata”. Tunsin olevani joku vieras pyytämässä almua, vaikka olin illan ruokakassitkin kantanut.
Siinä istuin, kasilasti piirakoita nenän edessä, mutta kolmelle, jotka toi mukanaan tuliaiset, riitti kolme. Oliko mä sitten vaan joku rahalähde ja toinen Topille kaiken jaettavan sponsorointi?
Lähdin puolessa tunnissa kotiin, vedoten johonkin muka kiireeseen. Kolme piirakkaa pussissa tuoksuivat enää lähinnä kummalta. Mietin koko matkan, että mikä tässä mättää.
Mun mielestä hyvässä suhteessa kaksi aikuista seisoo jotenkin yhdessä. Lapsenlapset on tietenkin tärkeitä, mutta ehkä ensin vähän katsoisi, että kumpikin tuntisi kuuluvansa siihen “meihin”. Tuulalla kaikki pyörii Topin ympärillä. Hän saa kaiken. Minä sponsoroin, mutta mun lapsenlapset jää sivurooliin kun pyydän mukaan, saan kipon, ja koko muu astia peitetään huolellisesti.
Kotona Jonna ja lapset olivat jo siellä, avasivat kassia.
Ai, piirakoita! Heti alkoi kilpasyönti.
Onko lisää? kysyi Aino silmät pyöreänä.
Ei, kulta. Nämä olivat kaikki, mitä sain, vastasin ja menin parvekkeelle tupakalle.
Siinä katselin Töölön iltaa ja mietin: miksi mä tässä roikun? Mä voin tilata vaikka kymmentä erilaista piirakkaa verkkokaupasta, ei ole siitä kiinni. Mutta asenne että tuomani herkut on “meidän”, mutta leipomukset ovat “jonkun muun omaisuutta” se vain tökki.
Tuula ei tainnut edes tajuta, kuinka pahasti toi tuntui. Illalla soitti ja höpötti iloisena: “Topi tuli, syöny itsensä kylläiseksi, katsoo nyt Pikku Kakkosta.” Mä vain kuuntelin.
Ootko törmännyt vastaavaan että kaikki hyvä jää toisen lapsenlapselle ja itse olet vähän niin kuin taustavaikuttajan roolissa, jonka panoksia odotetaan, mutta jaettavaa ei heru? Olisko sun mielestä pitänyt sanoa suoraan vai vaan antaa olla ja hyväksyä, että niin meillä nyt vaan on tapana?
