Vieläkin muistan elävästi tuon hetken, kun näin Ension ensimmäistä kertaa siinä silmänräpäyksessä tiesin rakastuneeni. En voinut olla vastustamatta hänen lempeää kauneuttaan ja valloittavaa olemustaan. Tuntui kuin onni olisi vihdoin potkaissut minuakin: rinnallani oli nainen, joka oli älykäs, viehättävä ja ennen kaikkea rehellinen. En epäröinyt hetkeäkään, kun päätin kosia häntä.
Kun muutimme yhteen Helsinkiin, Ensio kertoi heti alussa, ettei kotityöt ollut hänen mieleensä. Hän tahtoi keskittyä työuraansa ja jakaa kodin askareet tasapuolisesti, mikä tuntui minusta ihan oikeudenmukaiselta. En huomannut mitään ongelmaa sopimuksessamme luotin vain, että tulevaisuus kantaisi meidät perille.
Kotityöt jaettiin puoliksi, ja Ensio vakuutti, että hän pärjäisi mainiosti työelämän ja kodin haasteiden kanssa. Uskoin häneen, enkä alkanut kiistellä asiasta.
Puolen vuoden kuluttua havahduin, ettei kaikki ollutkaan mennyt kuin aikanaan kuvittelin. Ensiolla oli vaikeuksia työelämässä. Hänen osa-aikainen työnsä pienessä yrityksessä toi epäsäännöllistä palkkaa, eikä työvuoroista ollut juurikaan varmuutta. Kaikki, mitä hän tienasi, meni hänen omiin menoihinsa. Itse paiskin pitkää päivää toimistolla, mutta kotona odotti silti puoliksi tekemättömät askareet ja useimmiten Ensio muistutti tarkasti jakosopimuksestamme, mutta unohti omat velvollisuutensa, välillä aivan tietoisesti.
Alkujaan hän hoiti osansa tunnollisesti, mutta pikkuhiljaa motivaatio hiipui. Koti täyttyi likaisista astioista ja silittämättömistä vaatteista. Kaikeksi yllätyksekseni Ensio alkoi syyttää minua hänen mukaansa minun olisi pitänyt auttaa häntä enemmän. Toinen puoli minusta loukkaantui eihän ollut tarkoitus, että joutuisin tekemään kaiken itse. Olimmehan sopineet tasapuolisuudesta.
Luulin, että asiat helpottuisivat, kun Ensio jäi äitiyslomalle ensimmäisen lapsemme synnyttyä. Toisin kävi. Arki muuttui entistä raskaammaksi. Välillä mielessä kävi, että olisiko elämä helpompaa ilman vaimoa rinnalla. Riidoista tuli arkipäivää.
Yritin ymmärtää Ensiota ja asettua hänen asemaansa, mutta samalla alkoi kasvaa tunne, ettei minun tarpeitani huomioitu lainkaan. Joka päivä tein töitä sekä konttorissa että kotona. Hoidin lapsenkin kun ehdin, ja pyöritin kaiken maailman asioita. Haluaisin joskus vain levätä, mutta sekään ei tuntunut mahdolliselta.
Pohdin usein, mitä Ensio tekee kotiäitinä päivän aikana. Mikä estää häntä laittamasta ruokaa tai siivoamasta? Vauvamme oli vasta kahden kuukauden ikäinen ja nukkui suurimman osan ajasta silti ajattelin, että ehtisin siinä ajassa tehdä vaikka mitä. Mutta jos perheeseen joskus tulisi toinen lapsi, miten selviäisimme? Olen aina uskonut tasa-arvoon ja yhdessä tekemiseen, mutta tuntui, että tuota ajatusta oli Ensiolle vaikea selittää.
En missään nimessä haluaisi perheemme hajoavan rakastan lastani enemmän kuin mitään. Mutta olen tuntenut olevani äärirajoilla. En vain enää tiedä, miten jaksaisin elää tällaisessa tilanteessa. Kumpaa tässä tarinassa sinä ymmärrät minua vai Ensiota?
