Sekaisin oleva vaatekaappi, silitystä odottavat vaatekohot, hapan keitto jääkaapissa – tämä kaikki on kotimme arkea. Yritin ottaa nämä asiat puheeksi vaimoni kanssa hienovaraisesti, mutta päädyin itsekin syytösten kohteeksi. Rakastuin Mariaan ensi silmäyksellä heti tavatessani hänet. Hän hurmasi minut älykkyydellään, vetovoimallaan ja siisteydellään, ja pidin itseäni onnekkaana saadessani rinnalleni niin upean naisen. Kosinta tuntui itsestään selvältä. Päätimme muuttaa yhteen, ja Maria ilmoitti heti, ettei hän nauti kotitöiden tekemisestä – hän keskittyy mieluummin uraansa ja haluaa jakaa kotiaskareet tasapuolisesti. Suostuin siihen, koska se vaikutti reilulta järjestelyltä – silloin en tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Työt jaettiin, ja Maria vakuutti selviävänsä hienosti sekä töistä että kodista. Luotin hänen sanaansa enkä kyseenalaistanut järjestelyä. Puolen vuoden kuluttua huomasin, että mikään ei sujunut suunnitellusti. Marian urahaaveet eivät toteutuneet – hän teki osa-aikatyötä tuntemattomassa yrityksessä, oli epäsäännölliset tulot ja käytti rahansa omiin menoihinsa. Samalla minä paiskin töitä aamusta iltaan. Kuitenkin Maria muistutti ahkerasti työnjaostamme ja saattoi jättää omat vastuunsa huomiotta. Aluksi hän hoiti osuutensa tunnollisesti, mutta vähitellen hänen intohimonsa hiipui. Koti muuttui yhä sekavammaksi, silittämättömät vaatekasat lisääntyivät. Yllätyksekseni sain syyt niskoilleni – kuulemma minun pitäisi auttaa enemmän. Tämä sattui ja tuntui raskaalta. Oli vaikeaa sovittaa yhteen rankka työ ja kotitalouden vastuut – varsinkin kun olimme sopineet tasapuolisista velvollisuuksista. Toivoin, että tilanne paranisi lapsen syntymän jälkeen, kun Maria on äitiyslomalla ja huolehtii sekä kodista että itsestään. Valitettavasti asiat vain pahenivat. Joskus mietin, olisiko elämä helpompaa ilman vaimoani. Riidat alkoivat varjostaa elämäämme. Yritän ymmärtää vaimoni näkökulmaa ja asettua hänen asemaansa, mutta en pääse tunteesta, että minun tarpeeni jäävät täysin huomioimatta. Teen töitä sekä toimistolla että kotona, kannan päävastuun arjesta – kaipaan vain hengähdystaukoa. Yritän arvailla, miten Maria viettää päivät äitiyslomalla, mikä estää häntä laittamasta illallista tai siivoamasta huonetta. Vauvamme on vasta 2 kuukauden ikäinen ja nukkuu suurimman osan päivästä – uskoisin, että siinä ajassa ehtisi sutaista muutaman kotityön. Mietin, kuinka tästä selvitään, jos meille tulee toinen lapsi? Kannatan tasa-arvoa ja toistemme tukemista, mutta tuntuu, ettei Maria oikein ymmärrä tätä. En haluaisi, että perheemme hajoaa – rakastan lastamme valtavasti. Silti tunnen olevani jaksamiseni äärirajoilla. En tiedä, miten jatkaa tässä tilanteessa. Kumman puolella sinä olet tässä tarinassa?

Tämä päiväkirja tuntuu hyvältä keinolta purkaa ajatuksiani. Koti on aikamoinen kaaos: vaatekomeron ovi roikkuu puoliksi auki, silittämättömiä vaatteita on kasoissa ympäriinsä, jääkaapissa on hapanta lohikeittoa. Silti: tämä on meidän kotimme. Yritin puhua tästä varovasti vaimoni kanssa, mutta keskustelu kääntyi nopeasti siihen, miten minäkin kuulemma olen syypää tilanteeseen.

Rakastuin täysin Kerttuun ensimmäisen kerran hänet tavatessani. Oli mahdotonta vastustaa hänen viehätysvoimaansa. Ajattelin olevani ihan suunnattoman onnekas, kun rinnallani oli niin älykäs, kaunis ja siisti nainen. En epäröinyt kosia häntä.

Kun muutimme yhteen, Kerttu sanoi suoraan, ettei pahemmin välittänyt kodin askareista. Hän halusi panostaa uraansa ja jakaa kotityöt tasapuolisesti. Se tuntui silloin oikeudenmukaiselta ja hyvältä järjestelyltä, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. En osannut aavistaa, mihin tämä asetelma johtaisi.

Meillä oli selkeä työnjako kotitöissä, ja Kerttu vakuutti, ettei hänellä olisi vaikeuksia tasapainottaa työelämää ja kotielämää. Luotin hänen sanaansa, enkä pitänyt kiinni omista näkemyksistäni.

Nyt puoli vuotta on kulunut yhteiselostamme, ja huomaan arjen olevan kaikkea muuta kuin suunnittelin. Kertun työura ei ole lähtenyt liikkeelle kuten hän oli toivonut. Hän tekee osa-aikaisia hommia pienessä firmassa, palkka tulee epäsäännöllisesti eikä työaikatauluakaan ole helppo ennakoida. Samalla Kerttu käyttää kaikki tienaamansa rahat omiin juttuihinsa. Minä puolestani paiskin töitä väsymättä aamusta iltaan, mutta Kerttu näyttää muistavan työnjaon lähinnä silloin, kun omista vastuistaan pitäisi kantaa enemmän. Hän sulkee silmänsä omalta osuudeltaan.

Alussa Kerttu hoiti oman osuutensa huolellisesti, mutta hiljalleen hänen innostuksensa hiipui. Kotiin kertyy sotkua silittämättömiä pyykkejä joka paikassa. Yllättäen sainkin kuulla olevani syyllinen, kun en kuulemma auta tarpeeksi. Tällainen syyttely sattuu syvältä. On todella rankkaa yrittää yhdistää rankka työ taakan ja kodin ylläpidon yksin. Olimme alussa sopineet tasavertaisuudesta.

Toivoin, että asiat muuttuisivat lapsen syntymän jälkeen. Ajattelin, että Kerttu hoitaisi vauvaa ja pitäisi huolen kodista äitiyslomalla. Toisin kävi: tilanne on vain pahentunut. Joskus mietin, olisiko elämä helpompaa ilman häntä. Riidat kuuluvat nyt arkipäivään.

Yritän nähdä asiat vaimoni näkökulmasta ja asettua hänen saappaisiinsa, mutta silti tuntuu siltä, että minun tarpeeni jäävät taka-alalle. Harva se päivä huomaan hoitavani sekä päivätyön että kodin askareet. Kaipaan vain lepoa ja omaa aikaa.

En ymmärrä, miten Kertulla kuluu päivät äitiyslomalla. Miksi hän ei ehdi laittaa ruokaa tai siivota, kun vauvamme on vasta kahden kuukauden ikäinen ja nukkuu suurimman osan päivästä? Tiedän, että itse ehtisin siinä ajassa tehdä paljon. Mietin, miten pärjäämme, jos joskus saamme toisen lapsen. Haluan tasa-arvoa ja molemminpuolista tukea, mutta tuntuu, että Kertulla on tästä aivan omanlaisensa käsitys.

En halua hajottaa perhettäni rakastan lastamme valtavasti. Mutta samalla tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla. En tiedä, miten tätä arkea pitäisi jatkaa. Kenen puolella sinä olisit tässä tarinassa?