Sehän vain käyttää miestäni hyväkseen, ärisi Kaisa
Katsoin puhelintani, ja tunsin, miten tuttu ärtymys alkoi taas kuplia sisälläni.
Jarmo soitti jo kolmannen kerran saman illan aikana.
Kaisu, anteeksi, hänen äänensä oli väsynyt, syyllinen, liian tuttu. Mä tiedän, meidän piti mennä Kansallisteatteriin, mutta no, Anniina soitti. Veikolla on nelkyt astetta kuumetta. Hän ei pärjää yksin. Kyllä sä ymmärrät?
Totta kai ymmärsin.
Liian hyvin, valitettavasti.
Jarmo, meillä on jo liput, vastasin tasaisella äänellä, vaikka sisälläni kaikki huusi. Ollaan odotettu tätä näytelmää puolitoista kuukautta!
Tiedän, rakas. Mä kyllä korvaan tän, ihan varmasti. Mutta kun se on lapsi, ei sitä vaan voi jättää noin.
Laitoin puhelimen pois ja soitin Maritalle.
Ajattele nyt! vaahtosin ympäri olohuonetta, kädet levällään. Taas! Kolmas kerta tässä kuussa! Joku kerta se oli Veikon flunssa, sitte Annin autossa vikaa, aina jotain!
No mutta, entäs jos lapsi oikeasti on kipeä? Marita yritti varovasti.
NO ONHAN SE! pamahdin sohvalle. Onhan lapset usein kipeinä, ei siinä mitään! Mutta miten se Annina aina soittaa just Jarmolle, eikö sillä omia vanhempia ole? Tai ystäviä?
No siis
Ei mitään no! ponkaisin pystyyn. Sehän pyörittää Jarmoani miten haluaa. Jarmo on liian kiltti, ei se tajua. Anniina tietää tasan tarkkaan, että hän ryntää apuun ja käyttää sitä härskisti hyväkseen!
Marita huokaisi.
Ootko varma, että vika on vaan hänessä?
Kenen sitten?! jäin seisomaan keskelle huonetta.
No Jos nainen soittaa eksälleen, ja se aina juoksee paikalle onko vika vain naisessa?
Avasin suuni, mutta en saanut sanaa suustani. Tuntui ikävältä mahassa.
Älä höpsi, Marita, sanoin kireästi. Jarmo on vastuuntuntoinen isä. Ei jätä lastaan.
Niin niin, Marita kiirehti myötäilemään. Mä vaan mietin.
Mutta se mä vaan mietin jäi kalvamaan kuin pieni tikku.
Jarmo tuli kotiin myöhään. Ryytynyt, surkean näköinen, anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.
Anteeks, mä oon tollanen torvi hän halasi takaa päin, pää painui kaulaani. Mä ostan uudet liput, parhaalle riville. Lupaan.
En sanonut mitään. Katsoin ikkunasta ulos ja mietin: kuinka monta kertaa on luvattu uusia lippuja? Viisi? Kymmenen? Kaksikymmentä?
Aina sama: Kyllä sä ymmärrät.
Ymmärsin, mutta mitä oikein ymmärsin sitä en saanut kiinni.
Pikkujutut alkoivat kasaantua huomaamatta, kuin pöly ylähyllyllä ensin sitä ei näe, kunnes sormi liukuu harmaan kerroksen päällä.
Huomasin Jarmon piilottelevan puhelintaan. Ennen hän jätti sen minne vain olohuoneeseen, keittiöön, jopa kylpyhuoneeseen. Nyt hän kuljetti sitä aina mukanaan, jopa kun kävi hakemassa lasin vettä.
Mikäs siinä kännykässä on niin tärkeää? kysyin iltana yhtenä, yrittäen kuulostaa kepeältä.
Hmm? hän säpsähti. No, työtapa. Toimistolla tottui pitämään sitä aina mukana, kun soitellaan jatkuvasti.
Okei.
Joskus näin nopeasti kalenterin hänen puhelimessaan halusin merkata sen uuden teatteri-illan, jonka olimme menettäneet. Silmiin sattui muistutukset: Veikko päiväkodista klo 16:00, Annille auton paperit, Rokotuksesta soitto A.
A. = Anniina.
Illallisella sekoittelin teetä niin kauan, että sokeri suli kokonaan pohjalle.
Jarmo, tiedätkö koska mun gradun esittely on?
Hän nosti katseensa.
Gradun? Öhh, toukokuussa?
Maaliskuussa. Kahden viikon päästä.
Jaa! No, sori Päässäni reikiä.
Reikiä kyllä, mutta silti Annin asiat se osasi minuutintarkkuudella.
Sitten tuli raha.
Löysin pöydältä hänen pankkiotteensa. Kolme rahasiirtoa, 800 euroa joka kerta, vastaanottajana A. Korhonen.
Jarmo, mikä tämä on? kysyin, paperi kädessä.
Hän ei kiusaantunut. Huokaisi vain.
Autoin Anniinaa. Sen äiti sairastui, tarvitsi lääkkeisiin. Sitten Veikolla on harrastuksia. Hän pärjää yksin aika vaihtelevasti.
2 400 euroa kolmen kuukauden aikana.
No siis. Kyse on lapsestani! En mä voi antaa niiden kitua.
Laitoin paperin alas.
Ei sinun tarvitse katsoa vierestä, mutta outoa, ettet maininnut mitään.
En mä unohtanut tiesin vaan, että lähtisit taas tivaamaan kaikkea.
Tuo viimeinen lause sai minut näyttämään nipottavalta typerykseltä.
Sitten autossa huomasin Veikon piirustuksen. Takapenkillä talo, puutarha, aurinko ja kolme ihmistä: isä, äiti ja Veikko.
Ilman minua.
Katselin piirustusta. Takana luki harakanvarpailla: Isille Veikolta. Meidän perhe.
Mikäs tämä?
Ai, Veikko piirsi. Hauska? Lahjakas kaveri.
Tuijotin piirustusta. Sitten Jarmoa. Sitten takaisin kuvaan.
Jarmo. Siinä lukee meidän perhe.
No, lapselle perhe on minä, Anniina ja hän itse. Sellainen lapsen mieli. Lasten psykologiaa.
Laitoin piirustuksen takaisin, istuin suorana ja kiinnitin turvavyön. Olin koko matkan hiljaa.
Vähitellen Anniina alkoi käydä ihan itse.
Ensin Veikon tavaroita hakemaan. Pian keskustelemaan kesälomista. Välillä vain olin ohikulkumatkalla, tulin moikkaamaan.
Anniina puhui ystävällisesti, hymyillen, kuin olisimme saman saunan lauteilla kasvaneet.
Moi Kaisa! Häiritsenkö? Onko Jarmo kotona?
Joka ikinen tällainen käynti viilensi Jarmoa entisestään. Hän vajosi jonnekin, mietti itsekseen, vastasi lyhyesti.
Mikä sua vaivaa?
Ei mikään. Väsyttää vain.
Minusta alkoi tuntua, että olin se ylimääräinen, häiritsevä palanen.
Kerran satuin kuulemaan heidän puhelunsa.
Jarmo meni suihkuun, mutta kylpyhuoneen ovi jäi raolleen. Kuulin, kun hän kuiskasi:
Älä nyt itke, Anniina Mä tuun kyllä. Tietysti autan aina oon ollut lähellä.
Ääni oli hellä, melkein kuiskaava.
Siirryin sohvalle ja ymmärsin.
Kyse ei ollut siitä, että joku olisi käyttänyt Jarmoa hyväkseen.
Hän antoi sen tapahtua.
Hänelle se oli helppoa.
Kolme päivää pidin kaiken sisälläni.
En riidellyt, en syyttänyt. Katsoin vain, keräsin havaintoja. Olin kuin tutkija laboratoriossa ulkopuolinen, kiinnostunut mutta etäinen.
Huomasin: Jarmo muisti Annin aikataulut täydellisesti. Tiesi, milloin Veikolla oli kerho, lääkäri, päiväkoti. Mutta minun iso hetkeni gradun hän oli unohtanut.
Jarmo näpytteli jatkuvasti. Puhelin tärisi viesteistä. Hän vilkaisi sitä nopeasti, vastasi heti ja kasvot muuttuivat pehmeneväksi noloudeksi, aivan kuin olisi tehnyt jotain väärää.
Eräänä iltana, Jarmon suihkussa ollessa, puhelin soi. Näytöllä: Anniina.
Tartuin luuriin.
Jarmo? Anniinan ääni oli kuiskaava, itkuinen. Pääsetkö tulemaan? En tiedä enää kehen kääntyy.
Olin hiljaa.
Jarmo? Kuuletko? En pärjää yksin Sä oot aina ollut siinä.
Laitoin puhelun poikki. Palautin puhelimen pöydälle. Istuin ja hymyilin toivottomasti.
Miten olenkaan ollut näin sokea?
Jarmo tuli suihkusta, hiukset märkänä, pyyhe vyötäröllä.
Anniina soitti, sanoin rauhallisesti.
Jarmo pysähtyi.
Ai, vastasitko sä siihen?
Vastasin. Nousin ja katsoin häntä. Itki ja kertoi, ettei pärjää ilman sua.
Hän mietti, hakeili sanoja.
Anniinalla on rankkaa nyt. Hänellä ei ole ketään muuta. En kai mä voi jättää yksin?
Jättää? hymähdin. Tehän erositte jo neljä vuotta sitten. Hän ei ole enää vaimosi. On sun exä. Sä jätit hänet silloin.
Mutta meillä on yhteinen lapsi!
Mutta tarkoittaako se, että sun pitää juosta joka kerta, kun tulee hätä? Että pitää lähettää salaa rahaa? Että hänen aikataulunsa on sun kalenterissasi tarkemmin kuin minun?
Nyt liioittelet!
Minäkö?
Sisälläni repesi jotain.
Sain tarpeekseni. Otin laukkuuni tavarat.
Tiedätkö, Jarmo, pitkään uskottelin itselleni, että vika on Anninassa. Että hän käyttää sua, pitää sun valppaina, repii menneisyydessä. Että hän on se paha.
Käännyin.
Mutta totuus on, että vika ei ole hänessä. Vika on sinussa. Sinä annat hänen tehdä noin. Ja pahinta on, että sinä myös haluat sitä. Sulle tämä järjestely on kätevä. Kaksi elämää vanha vaimo, joka tarvitsee, ja uusi, joka sietää. Etkä tee valintaa koska näin on helpompaa.
Kaisuli, älä lähde.
En mä lähde, sanoin hiljaa. Mä poistun. Kolmiodraamasta, jossa mä olen se kolmas pyörä. En taistelisi sinun exäsi kanssa en aio leikkiä teidän tyhmiä pelejä.
Jarmo jäi seisomaan märkänä, neuvottomana, ohueksi kutistuneena.
Odota! Voitaisiinko puhua?
Ei ole enää mitään puhuttavaa, vedin takin päälleni. Sä teit valintasi aikoja sitten. Mä olin vain liian sokea tajutakseni sitä. Nyt näen kirkkaasti.
Avasin oven.
Hyvästi, Jarmo. Kerro Annille terveisiä. Nyt hän saa soitella sulle milloin vain.
Ovi sulkeutui hiljaa.
Kuukausi myöhemmin istuin kahvilla Maritan kanssa.
No miten menee? kysyi ystävä lempeästi.
Ihan hyvin, hymyilin. Oikeasti.
Ensimmäinen viikko oli vaikea rintaan sattui, teki mieli soittaa, palata. Mutta sinnittelin. Vuokrasin pikkuruisen yksiön, hankin lisätöitä, suoritin gradun loppuun.
Jarmo soitti ja pahoitteli, viestitti. Kaisu, anna anteeksi. Yritetään uudestaan.
En vastannut. Koska tiesin turhaa aloittaa alusta, jos vika ei ollut Anninassa, vaan hänessä. Ja hän ei sitä itse halunnut nähdä.
Entäs Jarmo? Marita kysyi.
Ai kuka? silmät räpsähtivät.
Jarmo, no tietenkin.
En tiedä. En seuraa hänen elämäänsä.
Marita oli hetken hiljaa.
Kaduttaako sua?
Jäin miettimään. Ei. Outoa kyllä, mutta ei. Tunsin helpotusta, kuin painava reppu olisi jäänyt ojan varteen.
Tein valintani itseni puolesta.
Marita hymyili.
Hyvä sinä.
Eipä siinä, huitaisin kädelläni. Kasvoin vihdoin.
Jarmo jäi yksin.
Yllättäen Anninakaan ei enää soitellut. Ilman yleisöä peli menetti merkityksensä. Kun Jarmo yritti palata vanhaan, Anniina oli kylmän asiallinen.
Sinähän valitsit Kaisan silloin, totesi Anniina vain. Nyt minä elän omaa elämääni enkä tarvitse apuasi.
Jarmo yritti saada minut takaisin seisoskeli pihalla, odotteli työpaikan edessä, viestitti pitkiä anteeksipyyntöjä. Mutta minä pysyin päättäväisenä.
Jarmo, päästä irti. Irrota myös itsesi. Me ei kuuluta yhteen. Sinä halusit kaksi elämää, minä haluan yhden. Sellaisen oikean.
Kuljin iltavalaistulla Helsingillä ja mietin, miten outoa on pelätä yksinäisyyttä ja menettämistä. Sitten, kun menettää, ymmärtää, ettei menettänytkään mitään todellista.
Sillä ken ei osaa valita, ei osaa koskaan antaa mitään aitoa.
Ja minä ansaitsen pelkkää aitoa.




