– Sehän vain manipuloi mun miestä! – Inna puuskahti ystävälleen Inna tuijotti puhelintaan ja tunsi, kuinka tuttu ärtymys taas kupli sisällä. Sergei soitti jo kolmannen kerran saman illan aikana. – Innu, anteeksi nyt, kiltti – ääni oli väsynyt, syyllinen, häiritsevän tuttu. – Tiedän, että sovittiin teatterista, mutta… No, Olli sanoi että Dimmulla on nelkyt astetta kuumetta. Ei pärjää yksin. Ymmärräthän? Inna ymmärsi. Liian hyvin. – Sergei, meillä on liput – hän sanoi rauhallisesti, vaikka sisällä huusi kaikki. – Tätä näytelmää ollaan odotettu puolitoista kuukautta! – Tiedän, kulta. Kyllä mä hyvittelen tän, lupaan. Mutta kun se on lapsi, en mä voi jättää sitä noin. Luuri kiinni. Inna näppäili ystävän numeron. – Leena, voitko uskoa tätä? – hän käveli ympäri huonetta, kädet viuhtoen. – TAAS! Kolmas kerta tässä kuussa! Milloin sen poika on kipeä, milloin exän auto rikki, aina jotain. – Inna, ehkä se poika oikeesti sairastaa? – Leena ehdotti varovasti. – Kyllä mä tiedän! – Inna pläjähti sohvalle. – Tietenkin sairastaa. Lapset sairastaa, se on ihan normaalia. Mutta epänormaalia on se, että ex-vaimo soittaa AINA just Sergeille! Eikö sillä ole vanhempia? Tai kavereita? – No-o… – No mitä no-o! – Inna pomppasi pystyyn. – Se manipuloi sitä! Sergei on liian kiltti, ei tajua ollenkaan! Se tietää, että hän jättää kaiken ja rientää avuksi. Ja käyttää hyväkseen! Leena huokaisi. – Ootko varma että vika on hänessä? – Kuka muukaan?! – Inna jähmettyi. – En tiedä… pohdi vaikka. Jos nainen aina soittaa ex-miehelle ja tämä ryntää sinne heti – kuka tässä oikeasti käyttää ketä hyväkseen? Inna avasi suunsa. Sulki. Jokin ikävästi nykäisi sisällä. – Leena, älä nyt puhu typeryyksiä, – hän sanoi terävästi. – Sergei on vain vastuullinen isä, ei voisi jättää lastaan! – Joo, joo, – Leena myöntyi nopeasti. – Sanoin vaan. Mutta se jäi Innaa kalvamaan. Pienenä, piikikkäänä tikkinä, jota ei saa pois. Sergei palasi vasta myöhään. Väsyneenä, hieman nuhruisena, syyllinen ilme kasvoillaan. – Anteeksi nyt, mä olen idiootti, – hän halasi Innaa takaapäin ja painoi kasvot tämän niskaan. – Mä ostan uudet liput. Parhaille paikoille. Lupaan. Inna oli hiljaa. Katsoi ulos ikkunasta ja mietti: montako kertaa nämä lupaukset on jo kuultu? Viisi? Kymmenen? Kaksikymmentä? Aina sama: ”Kyllähän sä ymmärrät.” Ymmärrän, Inna ajatteli. Mutta mitä oikein ymmärrän – sitä en enää tiedä. Sitten pienet asiat alkoivat kasaantua. Ensin huomaamatta, kuin pöly hyllyllä – se ei näy heti mutta kun pyyhkäiset sormella, se on siinä. Harmaana kerroksena. Sergei alkoi piilotella puhelintaan oudosti. Ennen hän saattoi jättää sen minne vaan – pöydälle, sohvalle, vessaan. Nyt hän kantoi sitä aina mukanaan. Ihan vaikka menisi hakemaan vettä keittiöstä. – Sergei, miksi sä koko ajan kannat sitä puhelinta? – Inna kysyi kerran, yrittäen kuulostaa kevyeltä. – Häh? – Sergei hätkähti. – Ai, työjuttu. Totuin siihen, kun töissä aina soitellaan. No, olkoon. Sitten eräänä päivänä Inna näki vahingossa hänen kalenterinsa. Hän halusi merkata uuden teatterikäynnin – sen, jonka olivat menettäneet. Ja huomasi siellä merkintöjä: ”Hae Dimma tarhasta 16.00”, ”Vie Olli autoon liittyvät paperit”, ”Soita O:lle rokotuksesta”. O. – se on Olli, ex-vaimo. – Sergei, – Inna sanoi illalla hämmentäen teetä, – tiedätkö koska mulla on opinnäytetyön puolustus? Sergei nosti katseensa. – Opinnäytteen? Öö, toukokuussa kai? – Maaliskuussa. Kahden viikon päästä. – Aijaa. Totta. Anteeksi, pää ihan reikäinen. Reikäinen pää. Mutta Olli ja Dimmu pysyy aikataulun joka minuutilla. Sitten olivat rahat. Inna törmäsi sattumalta pankkitositteeseen, jonka Sergei oli jättänyt pöydälle. Kolme siirtoa, jokainen 200 euroa. Saaja: O. Virtanen. – Sergei, mikä nää on? – Inna kysyi näyttäen paperia. Sergei ei näyttänyt hämmentyvän. Huokaisi vain. – Autoin Ollia. Sen äiti sairastui, piti ostaa lääkkeet. Sitten Dimmulle harrastusmaksut. Sehän on yksin lapsen kanssa. – Kuusisataa euroa? Kolmessa kuukaudessa? – No entä sitten? Se on mun poika! En mä voi katsoa vierestä jos niillä on vaikeaa! Inna laittoi tositteen pois. – Tietysti et voi. Ihmettelin vaan kun et maininnut mulle. – Ai jaa, no, tiesin että tästä tulisi taas ”se show”! ”Se show” kuulosti sillä tavalla, että Inna olisi vainoharhainen, pikkumainen, mustasukkainen idiootti. Sitten oli tapaus autossa. Inna istui pelkääjän paikalle ja huomasi takapenkillä lapsen tekemän piirustuksen. Talon kuva, kukkia, aurinko. Ja kolme ihmistä. Isi. Äiti. Dimmu. Ilman Innaa. Inna pyöritteli kuvaa käsissään. Taakse oli kirjoitettu: ”Isille Dimmulta. Meidän perhe.” – Sergei, – Inna sanoi hiljaa. – Mitä? – Mistä tää on tullut? Sergei vilkaisi. – Ai, Dimma piirsi tuon. Siisti, eiks oo? Lahjakas poika. Inna katsoi piirustusta. Katsoi Sergeitä. Sitten taas piirustusta. – Sergei. Tässä lukee ”meidän perhe”. – No niin. Se on vielä pieni. Sille perhe on minä, Olli ja se itse. Se ajattelee niin. Lapsen psykologiaa. Inna jätti piirustuksen penkille. Istuuntui suoraan. Kiinnitti turvavyön. Oli koko matkan hiljaa. Sitten Olli alkoi tulla paikalle henkilökohtaisesti. Ensin kerran – ”haen Dimmulta unohtuneet vaatteet Sergeiltä”. Sitten uudelleen – ”keskustellaan kesälomasta”. Sitten muuten vaan – ”satuin kulmille, poikkesin moikkaamaan”. Olli oli tyyni, kohtelias, hymyilevä. – Moi Inna! – hän sanoi kuin olisivat ystäviä. – En kai häiritse? Onko Sergei kotona? Aina hänen käyntiensä jälkeen Sergei oli poissaoleva. Mietteissään. Tuijotti yhteen pisteeseen. Vastasi lyhyesti. – Mikä nyt? – Inna kysyi. – Ei mikään. Väsyttää. Inna alkoi tuntea olevansa ylimääräinen. Vieras. Eräänä iltana Inna kuuli vahingossa puhelun. Sergei oli kylpyhuoneessa. Ajatteli oven olevan kiinni. Mutta se raottui ja Inna kuuli: – Olli, älä nyt itke… Kyllä mä autan… Tietysti autan… Tiedäthän, että olen aina tässä. Ääni oli lempeä. Lähes hellä. Inna istui sohvalla. Yhtäkkiä tajusi. Eihän Olli manipuloinut Sergeitä. Sergei salli sen itse. Koska halusi. Inna piti kaiken sisällään kolme päivää. Ei draamaa. Hän vain tarkkaili. Kuin tutkija, joka seuraa outoa ötökkää mikroskoopin alla. Tyynesti, etäällä. Ja näki: Sergei tiesi Ollin aikataulut ulkoa, unohteli Innan. Viestitteli jatkuvasti jonkun kanssa. Joka kerta, kun puhelin värähti – Sergei nappasi sen, vastasi nopeasti, näytti syylliseltä ja jotenkin pehmeältä. Kuin tekisi jotain kiellettyä. Kerran illalla puhelin soi, kun Sergei oli suihkussa. Inna vilkaisi näyttöä. ”Olli”. Käsi nousi. Inna vastasi. – Sergei? – Olli nyyhkytti puhelimessa. – Voitko tulla? Täällä on tosi vaikeaa. En tiedä kenen puoleen kääntyisin. Inna ei sanonut mitään. – Sergei? Kuuletko? En jaksa enää yksin. Sinä olet aina ollut siinä. Inna sulki puhelimen. Laski takaisin. Istuuntui sohvalle. Ja nauroi – kaikelle. Herranjestas. Miten tyhmä ja sokea hän olikaan ollut. Sergei tuli kylppäristä – märkänä, pyyhe lantiolla, vesi tippui hiuksista. – Ollilta tuli soitto, – Inna sanoi rauhallisesti. Sergei jähmettyi. – Otitko sä puhelimen?! – Otin. – Inna nousi ja katsoi Sergeitä. – Se itki. Sanoi että siellä on vaikeaa. Ja että sinä olet aina ollut siinä. Sergei vaikeni. Haki sanoja. Näki tämän hänen kasvoiltaan. – Katso… Olli tarvitsee mua. Ei sillä ole ketään muuta. En mä voi jättää sitä! – Jättää? – Inna naurahti. – Te erositte neljä vuotta sitten. Hän EI OLE enää vaimosi. Hän on exäsi. Sinä jätit hänet jo. – Mutta meillä on yhteinen lapsi! – Ja se tarkoittaa, että sun täytyy aina rientää hänen luokseen kun hän sanoo ”Dimma”? Että lähetät hänelle salaa rahaa? Että muistat hänen aikataulunsa minuutin tarkkuudella? – Nyt liioittelet! – Ai minä?! Inna tunsi sielunsa napsahtavan. Hän nappasi laukun, alkoi pakata. – Ymmärräthän, Sergei, mä kauan uskottelin, että vika on Ollissa. Että hän manipuloi sinua ja käyttää lasta hyväkseen. Että hän ei osaa päästää irti. Hän vilkaisi Sergeitä. – Mutta todellisuudessa vika on sinussa. Sä sallit tämän. Ja kaiken lisäksi haluatkin elää näin. Sinulla on kaksi elämää: ex-vaimo, joka tarvitsee, ja uusi vaimo, joka kestää. Et suostu valitsemaan – koska näin on sinulle helpompaa. – Inna, älä lähde. – En ole lähdössä, – hän sanoi hiljaa. – Mä astun ulos. Siitä kolmiosta, jonka ulkopuolelle minut on sijoitettu alusta pitäen. Mä en kilpaile sun exän kanssa. Lähden vain pois tästä pelistä. Sergei jäi seisomaan keskelle huonetta – märkä, hämmentynyt, vähän säälittävä. – Inna, odota! Voidaan keskustella. – Ei ole mitään keskusteltavaa. – Inna veti takin päälle. – Sinä valitsit jo. Minä vaan en aiemmin nähnyt sitä. Nyt näen. Kirkkaan selvästi. Hän avasi oven. – Näkemiin, Sergei. Kerro terveiset Ollille. Nyt hän voi soittaa sulle koska vain. Ovi sulkeutui hiljaa. Kuukautta myöhemmin Inna istui kahvilassa Leenan kanssa. – No miten menee? – ystävä kysyi varovasti. – Ihan hyvin, – Inna hymyili. – Oikeasti. Alkuun teki kipeää. Mutta nyt on kevyt ja hyvä olla. Sain pienen yksiön, sain työpaikan, suoritin opinnäytteen. Sergei soitti. Lähetti viestejä pitkiä ja sekavia, pyysi anteeksi, vannoi parantuvansa. ”Inna, anna anteeksi mulle. Ymmärrän kaiken nyt. Palataan alkuun.” Inna ei vastannut. Hän tiesi jo: alusta ei kannata enää mitään aloittaa. Koska ongelma ei ollut Ollissa – vaan Sergeissä. Niin kauan kuin Sergei ei näe sitä, mikään ei muutu. – Entä hän? – Leena kysyi. – Kuka hän? – Sergei, kukas muu. – En tiedä. Ei olla tekemisissä. Leena oli hetken hiljaa. – Kaduttaako koskaan? Inna mietti. Kaduttaako? Ei. Yllättävän vähän. Tuli olo kuin olisi jättänyt raskaan rinkkansa tien varteen. – Mä tein päätöksen. – Inna joi kahvinsa loppuun. – Itseni puolesta. Leena hymyili. – Sä olet rohkea. – Älä nyt. Ehkä vaan kasvoin vähän. Sergei jäi yksin. Olli, kummallista kyllä, lakkasi soittamasta. Ilman Innaa katsojana heidän pelinsä menetti merkityksensä. Kun Sergei yritti lähentyä Olliin, sai kylmää kyytiä. – Sä itse valitsit sen silloin, – Olli sanoi tyynesti. – Elä valintasi kanssa. Mä järjestin oman elämäni. En tarvitse apuasi. Sergei yritti palata Innan luo. Tuli töihin vastaan, lähetti pitkiä viestejä. Mutta Inna pysyi lujana. – Sergei, päästä irti, – hän sanoi viimeisen kerran. – Itsekin. Sinä halusit kaksi elämää. Minä haluan yhden – mutta oikean. Inna kulki kaupungin halki iltahämärässä, ja mietti, miten ihmeellisesti elämä onkin järjestetty. Hän oli pelännyt jäävänsä yksin – ja nyt huomasi, ettei ollut menettänyt mitään. Koska se, joka ei osaa valita, ei voi koskaan antaa mitään todellista. Ja Inna tiesi ansaitsevansa vain aitoa. Mitä mieltä olette – pitäisikö Sergein yrittää palata ensimmäisen vaimonsa luo, kun Innakaan ei enää halua häntä?