Kuin unessa, ei elämässä
Aamulla Annikki heräsi kummallisessa valossa, jonka aurinko levitti kuin maitopilveä ikkunalasin ylle. Jo kaukaa kuului variksen käheä nauru ja mustarastas lauloi outoa, pysähtynyttä säveltä. Mies, Ilkka, suukotti poskelle, ennen kuin painui eteiseen sitomaan kengännauhojaan ja tokaisi: “Olet minun paras asia tässä maailmassa.” Kaikki näytti olevan paikoillaan. Täydellistä, hän sanoi itsekseen, ja juuri sillä sanalla Annikki mittasi elämäänsä.
Täydellisyys se oli peili, johon hän katsoi. Täydellinen mies: yrittäjä, menestynyt, lämmin. Täydelliset lapset: poika opiskeli oikeustieteitä Helsingissä ja tytär valmistui keväällä ylioppilaaksi, kumpikin juuri sellainen kuin vanhemmat olivat toivoneet. Täydellinen asunto Punavuoressa, täydellinen kesämökki Saimaan rannalla, täydellinen auto, täydellinen hän itse: huoliteltu, solakka, neljäkymmentäviisi mutta näyttäen korkeintaan kolmekymmentäviisivuotiaalta.
Ystävät hymyilivät kateellisina: “Annika, sinulla on satuelämää.” Annikki vastasi pehmeästi ja ajatteli, että ehkä hänellä todella onni suosi. Jos rehellisiä oltiin, onni ei ollut se, mikä kaiken ratkaisi. Hän vain tiesi koko ajan, miten pitäisi olla. Miten pukeutua, miten katsoa miestä, kuinka kasvattaa lapset, kuinka luoda koti. Hän valoi paljon itseään tämän täydellisyyden muottiin, eikä mitään jäänyt yli.
Ilkka oli hänen maailmansa keskipiste kuin sininen valo lumen keskellä. He tapasivat silloin, kun kampuksen koivut hohtivat keltaisena, Ilkka oli komea ja kauppatieteiden ihmelapsi. Monet tytöt huokailivat hänen peräänsä, mutta hän valitsi Annikin. Onni särisi lihaksissa asti.
Vuoden päästä he juhlivat häitä, sitten Ilkan yritys, Annikin oma ura hänestä tuli suuren firman taloushallintopäällikkö sitten lapset. Elämä soljui sivulle kuin märkä hanki kengän alla: pehmeä, vailla yllätyksiä.
Joskus kuitenkin Annikki huomasi unenomaisia säröjä. Ilkka jäi joskus katsomaan Eteläsatamaa ikkunasta ja tuntui kuulematta, kun Annikki puhui. Mies saattoi hävitä työmatkalle Rovaniemelle ja soitella harvemmin kuin ennen. Joskus silmissä lepäsi sama matala harmaus kuin marraskuisessa järvessä.
Mikä painaa? hän kysyi.
Ei mikään, sanoi Ilkka. Taitaa vain tämä kaikki väsyttää.
Annikki ei miettinyt enempää. Kaikki väsyvät, etenkin yrittäjät, näin Suomessa oli aina ollut.
***
Eräänä tiistaina pilvet olivat kuin irronneita hiuksia kun Annikki meni Ilkan toimistolle allekirjoittamaan jotakin valtakirjaa. Uusi sihteeri, nimeltään Alli, vilkaisi vaivaantuneena, sopersi: “Ilkka on kiireinen… Voitteko odottaa?” Annikki vain naurahti: “Älä turhaan huolehdi, olen täällä ihan omissa asioissani.”
Hän meni koputtamatta.
Ilkka istui tietokoneen äärellä tuijottamassa kuvaa. Näytöllä vilahteli nuoren naisen valokuva: pitkät vaaleat hiukset, katse, josta varjosti syksyn hiljaisuus. Annikki ehti huomata, ennen kuin kuva katosi ja näytölle lensi taulukko numeroita.
Minä tulin niihin papereihin, hän sanoi.
Ilkka säpsähti, sulki näytön nopeasti, mutta Annikki huomasi liikkeen. Jossain sisällä humahti kylmä tuuli.
Toki, tässä nuo. Kirjoita ja jätä tähän, tuun hakemaan, hän sanoi hermostuneena.
Kuka oli tuo nainen? Annikki kysyi, tasaisesti, kuin olisi kysynyt säästä.
Mitä? Ilkka räpäytti silmiään, mutta hänen katseensa ei osannut valehdella. Kollegani. Työasioita.
Onko nykyään tapana tuijottaa kollegan kuvia näytön täydeltä?
Älä nyt aloita, Ilkka nyrpisti. Sinä kuvittelet.
Annikki nyökkäsi ja keräsi paperit. Mutta sisälle häneen jäi asumaan mato nimeltä epäilys.
***
Tietenkin Annikki alkoi etsiä vastauksia kuin varas vanhalla asemalla. Hän ei ajatellut, vaan toimi: salaa selasi miehensä puhelinta, kun tämä suihkussa hyräili vanhoja Juicen lauluja. Löysi viestit, lukon takana, WhatsAppissa. Mutta koodi tyttären syntymäpäivä oli helppo avata. Ilkka ei vaihtanut tunnuksiaan koskaan.
“Ikävöin”, nainen kirjoitti.
“Niin minäkin. Pian tavataan”, hän vastasi.
“Huomaako hän mitään?”
“Ei. Kaikki rauhallista.”
Annikki luki eikä voinut uskoa: viisi vuotta. Viisi vuotta miehellä oli toinen elämä. Kun Annikki teki suppilovahverokeittoa, kasvatti lapsia, istui ystävien kanssa laiturilla, Ilkka oli toisaalla.
Selaillessaan taaksepäin, Annikki törmäsi viestiin, joka jäädytti ilman:
“Sinähän tiedät, olet minun ainoa. Jo opiskelijana. Jos ei olisi ollut niitä esteitä, ei koskaan oltaisi erottu. Annikki on hyvä ihminen, mutta tämä… tämä on kohtaloa.”
Kolme kertaa hän luki.
“Ainoa.” “Opiskeluajoista asti.” “Esteitä.”
Hän ei ollut koskaan rakastettu. Hän oli ollut vain… sopiva valinta. Mukavasti käsillä, kun oikea rakkaus katosi.
Illalla hän istui keittiössä ja katseli pihakoivun oksia oranssissa hämärässä. Mietti, miten jatkaa. Mitä kertoa lapsille? Miten heittää pois vuodet, jotka olivat kuin vanha villasukka lämmin, mutta täynnä reikiä?
Ilkka astui sisään, näki hänen kasvonsa ja tiesi.
Sinä tiedät, sanoi Ilkka.
Tiedän, Annikki vastasi. Kuka hän on?
Ilkka istui, peitti kasvot käsiinsä.
Annikki, anteeksi. En halunnut näin.
Miten sitten? Annikin ääni värisi. Että en koskaan tietäisi? Eläisin rinnallasi ja unelmoisit toisesta?
En ajattele häntä koko ajan, Ilkka sanoi hiljaa.
Älä valehtele. Minä näin. “Ainoa.” “Opiskeluajoista.” Kerro totuus.
Ja Ilkka kertoi.
Nimen nainen oli Satu. He olivat tutustuneet fuksivuonna, rakastuivat heti. Suunnittelivat naimisiin menoa, mutta Sadun vanhemmat eivät hyväksyneet. Ilkka oli liian tavallinen, ei kontakteja, ei varmaa asemaa. Satu vietiin Ouluun, pakotettiin avioliittoon, johon Satu sopeutui, itki kirjeissä mutta ei osannut vastustaa.
Ilkka odotti kaksi vuotta. Sitten tapasi Annikin. Tärkeän, fiksun, sopivan. Elämä jatkui.
He menivät naimisiin, saivat lapset, Ilkka rakensi yritystään kuin näyttääkseen, ettei hän ollut mikään nolla. Satu pysyi muistona, joka palasi uniinkin.
Viisi vuotta sitten tapasimme sattumalta, Ilkka sanoi. Hän oli eronnut. Ja kaikki syttyi uudelleen.
Entä minä? Oletko taistellut minua vastaan parikymmentä vuotta? Annikki kysyi.
Kunnioitan sinua. Olet ollut paras mahdollinen vaimo, äiti, kaikkea.
Mutta rakastaa et osannut, Annikki vastasi hiljaa. Sinä et edes halunnut yrittää.
Ilkka ei sanonut mitään. Se oli totuus.
***
Muutto omilleen kävi nopeasti. Annikki oli aina tiennyt: jos lähdetään, lähdetään heti. Ilman riitoja, ilman itkua. Hän kunnioitti itseään liikaa ollakseen draaman vaihtoraha.
Lapsille hän kertoi rauhallisesti. Poika yritti puhua isälleen, mutta Annikki pysäytti: “Tämä on meidän kahden asia. Ette puutu.”
Tytär itki: “Äiti, miten pärjäät yksin?”
Minulla on minä, Annikki sanoi. Sekin on jo paljon.
Hän vuokrasi kaksion Kallioon.
Ensikuukaudet olivat kuin Lapin kaamos, mustat, kylmät, loputtomat. Yöllä hän tuijotti kattoon, päivällä teki töitä, hymyili, toimi. Yöllä muistot kiertelivät kuin harakat: kaikki “rakastan sinua”, kaikki yhteiset joulut, kaikki kietoutuivat valheeseen. Lämmin, mukava, mutta valhe.
Pahinta ei ollut petos. Pahinta oli huomata, miten hän, niin viisas ja pätevä, ei ollut huomannut mitään koska ei halunnut nähdä. Hänelle oli sopinut täydellinen tarina.
***
Vuoden kuluttua, kun haavat alkoivat pysähtyä, Annikki kohtasi yhteisen tuttavan Alepassa.
Tiesitkö, Ilkka meni uudestaan naimisiin. Sadun kanssa. He olivat kuulemma jo opiskeluissa pari, mutta vanhemmat… Elokuvamaista!
Annikki hymyili juuri niin kuin ne, jotka ovat olleet täydellisiä vaimoja.
Jaa, niinkin, hän sanoi. Tosi romanttista.
Kotona hän istui keittiössä pitkään ja katseli seinää. Sitten hän itki, ensimmäistä kertaa koko vuonna.
Ei enää kivusta kipu oli jo liuennut Saimaan sumuun. Vaan kaipauksesta. Hän oli ollut vain tausta. Sisustus miehelle, joka odotti toista.
Hän synnytti lapsensa, rakensi kodin, tuki yritystä, paijasi appivanhempia, loi juhlatunnelmaa. Koko ajan toinen nainen kulki Ilkan sydämessä. Sitä ei voinut muuttaa. Rakkautta ei voi pakottaa. Ei voi olla pääroolissa, jos alkuunkin valittiin sijaisnäyttelijä.
***
Kaks vuodet vierivät kuin sumuinen lokakuu.
Annikki oppi olemaan yksin. Ja siinä oli jotain outoa helpotusta. Ei kukaan vaatinut illallista kello seitsemän. Ei kukaan tuijottanut hiljaa ikkunaan, ei kukaan ollut poissa henkisesti. Lapset aikuistuivat, poika meni naimisiin, tytär pääsi yliopiston maisteriohjelmaan. He tapasivat usein, ja Annikki oli heille enemmänkin kuin äiti.
Joskus ystävät utelivat: “Annika, nuori ja upea vielä! Missä miehet?” Annikki kohautti olkiaan: “Ei huvita. Nautin vapaudesta enemmän.”
Totuuden siemen oli syvemmällä. Pelko siitä, että taas olisi vain sopiva vaihtoehto. Että taas joku käyttäisi häntä, kunnes oikea rakkaus ilmaantuisi.
Parempi olla yksin kuin olla kenelle tahansa, Annikki sanoi. Minä riitän itselleni.
Eräänä iltana hän löysi kaapista valkoisen hääalbumin. Istui pitkään, katseli nuorta itseään, miehen hymyä. Silloin hän kuvitteli onnen jatkuvan ikuisesti.
Mutta nyt?
Nyt hän sulki albumin ja työnsi sen syvälle hyllyn perälle. Ei heittänyt pois muisto on muisto mutta ei halunnut enää nähdä sitä.
Aurinko kutoi valossa pitkiä lankoja ikkunoille. Naapurista kaikui remontin kumea kolaus. Elämä jatkui.
Annikki katsoi peiliin. Solakka, huoliteltu, rauhallinen hymy kasvoilla.
Hyvin selvisit, hän sanoi kuvajaiselleen.
Se oli totta. Hän selvisi. Ei siksi, että olisi löytänyt ketään parempaa vaan siksi, että löysi lopulta itsensä.
Sen itsensä, jota oli melkein kadottanut täydellisyyden tavoittelussa. Naisen, joka pystyy olemaan yksin mutta ei tunne yksinäisyyttä. Naisen, joka tietää arvonsa.
Ja sitä ei voi mitata euroissa.
Ilkka soittaa joskus, kysyy kuulumisia, onnittelee nimipäivänä. Annikki vastaa ystävällisesti mutta lyhyesti ja laittaa lopuksi pisteen.
Hän ei enää kanna vihaa. Se haihtui kuin sumu. Jäljellä oli vain lempeä varmuus: hän oli hyvä vaimo. Mutta Ilkka ei ollut hänen miehensä. Molemmat ymmärsivät sen liian myöhään.
Satu… No, Satu asuu nyt hänen entisessä kodissaan, hänen entisen miehensä kanssa. Annikki on kuullut, että heillä menee hyvin. Ja on melkein iloinen siitä. Ehkä edes tällä tarinalla on onnellinen loppu vähän vinosti, mutta kuitenkin.
Tänään Annikki menee joogaan, tapaa ystävää kahvilassa Fredalla, syö illallista pojan ja miniän kanssa uudenkarheassa ravintolassa.
Hän on täyttänyt elämänsä itse.
Joskus nukkumaan mennessä hän miettii: Entä jos kaikki olisi mennyt toisin? Jos Ilkka olisi rakastanut häntä lopulta? Jos he olisivat harmaantuneet yhdessä, katsoneet lastenlapsia, istuneet mökillä.
Sitten hän kääntyy kylkeään ja nukahtaa. Ei kannata miettiä sitä, mitä ei ollut. Kaikesta tapahtuneesta hän nousi voittajana.
Ei siksi, että kukisti muita, vaan siksi, ettei kadottanut itseään.
