Satunnainen puhelu
Timo Ilmari? puhelimessa oli kylmä ja virallinen ääni.
Kyllä, olen Timo Ilmari. Kenen kanssa puhun?
Tämä on lastenkodin johtaja. Viikon päästä tyttärenne täyttää kolme vuotta, ja meidän on pakko siirtää hänet toiseen laitokseen. Ette varmasti aio hakea häntä kotiin?
Hetkinen, mikä tyttö? Kenen tytär? Minulla on poika, Oskari takeltelin hämilläni.
Aino Timontytär Siltanen. Eikö hän ole teidän tyttärenne?
Ei, ei ole. Olen Lehtonen. Timo Ilmari Lehtonen.
Anteeksi, taisi tulla jokin sekaannus, sanoi ääni uupuneesti.
Sitten puhelin hiljeni ja korvissani kaikui varsin lujaa varattu -äänet.
Mitä ihmettä! ärisin mielessäni. Jokin tytär, ihan tuntematon lapsi! Mitä kummallisuuksia tuolla toimistolla oikein tapahtuu?!
Mutta puhelu jäi vaivaamaan mieltäni kuin pieni tikku sormen alla. Ajattelin niitä lapsia, jotka joutuvat kasvamaan ilman kotia, ilman lämmintä äitiä ja huolehtivaa isää, ilman mummien paijausta. Oskarilla taas oli koko perhe, sedät, tädit, isovanhemmat kaikki.
Heidi huomasi heti, että olin poissaoleva. Vastaukseni olivat hajanaisia. Eihän mitään jää vaimolta huomaamatta, jonka kanssa on asuttu yhdessä pian kymmenen vuotta ja tunnettu jo ala-asteelta asti!
Hän odotti iltaan asti ja kysyi illallisen aikaan suoraan, mikä minua painaa.
Mikä sen nimi oli? hän kysyi.
Kenen? hämmennyin (miten hän jo tiesi tytöstä? Ehkä hänellekin oli soitettu?)
Aino, sanoin. Ainotyttö.
Aha, Aino siis… Minä olen Heidi, mutta hän onkin sitten Aino? vaimo korotti ääntään.
Niin, myönsin. Aino Timontytär Siltanen.
Kerro vaikka henkilötunnuskin, Heidi huusi jo.
Eihän sillä varmaan mitään passia ole, mihin se lasta tarvitsee.
Onko hän pakolainen vai? Heidi kiristi ääntänsä.
Kuka muka?
Se sun ainotyttö! Kohta varmaan haluaa kirjoittaa teidät samaan osoitteeseen? Tunnusta!
Mitä muka pitää tunnustaa? olin niin hämmentynyt, että unohdin koko illallisen.
Silloin Heidi alkoi itkeä. Ei ääneen, vaan sellaista hiljaista itkua, kyyneleethän valuivat suoraan essun röyhelölle.
Huomenna lähden äidin luo. Ja Oskaria en jätä sinulle, hän sanoi kyynelten läpi.
Heidi, mikä sinulle tuli, miksi menet äidillesi?
Ajattelit kait, että tässä minä vielä palvelen teitä kahta, sinua ja sinun Ainoasi? Heidi sylkäisi melkein.
Vähitellen aloin tajuta tilanteen naurettavuuden. Otin vaimoa olkapäistä ja istutin hänet keittiöpenkille, kerroin kaiken aamuista puhelua myöten.
Nyt Heidi itki jo myötätunnosta sitä pientä tyttöä kohtaan. Vaimoilla on aivan loputtomasti kyyneliä ja kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin! Itse taas en kestä naisen kyyneleitä; varsinkaan Heidin.
Ei enää tehnyt mieli syödä, vain maistoin ruokia.
… Heräsin yöllä, kun Heidi penkoi puhelintani. Kymmenen yhteisen vuoden jälkeen ei koskaan ennen! Eli ei uskonut, vaan etsi merkkejä parisuhdesotkusta. Se sattui kipeästi. Silloin hän kuiskasi hiljaa: Tiimo, Tiimo, ja tökkäsi minua kädellä.
Esitin herääväni vasta nyt.
Eiks se ollut tämä kotipuhelinnumero, joka soitti?
Joo, vastasin automaattisesti, ihan se sama.
No nuku nyt, nuku. Ja Heidi vei puhelimen mukanaan.
Helppohan se on sanoa: nuku. Siinähän sitä. Kuulin kun tietokone käynnistyi. Makasin vielä hetken ja hiivin perään olohuoneeseen.
Heidi klikkaili hiirellä niin intensiivisesti, ettei huomannut kun hiivin hänen taakseen. Hakukentässä luki: lastenkoti ja meidän kaupungin nimi.
Tietokone raksutti, ja ruutuun tuli virallinen sivu, osoite, puhelin, jopa kuva rakennuksesta. Heidi vertasi puhelimen ruutuun.
Tiimo, täsmää!
Mikä täsmää?
Puhelinnumero. Se on se lastenkodin numero!
Niinhän minä sanoin. Eli tarkistelit?
Heidi pyörähti tuolissaan.
En tarkastanut, vaan varmistin.
Miksi?
Tiimo, tämä paikka on ihan lähettyvillä, hän sanoi mietteliäänä.
Lähdetään käymään? Mistä niille minun numeroni on päätynyt, vaikka olen ihan ulkopuolinen?
Sitä en ollut ajatellutkaan. Oikeastaan olisi hyvä saada selvyys. Sitten tietäisi, ettei tulevaisuudessa syytettäisi vieraiden lasten isäksi.
Siinä yönä en saanut kunnolla unta. Juuri kun olin vaipumassa horrokseen, Heidi taas töytäisi minua kylkeen.
Tiimo… Tiimo…
No mitä nyt taas?
Oletko ihan varma ettet ole joskus käynyt toisilla teillä? Vanha rakkautesi tuli vaikka vastaan, ehkä tunteet heräsivät? Eikä kertonut mitään, jätti tytön synnytyssairaalaan? No, onko näin, Tiimo?!
Mitä vanhaa rakkautta! Kun istuin viereesi ekan luokan pulpetissa, siinä olen istunut siitä asti siis, tässä, sinun vieressäsi! Neljä vuotta sitten Oskarilla oli kolme ja hän aloitti päiväkodin ja sairasti tauotta. Sinä menit töihin, mutta minä jäin kotiin, muistatko? Lääkkeitä ja lääkäreitä päivät pitkät. Silloin en jaksanut edes ajatella mitään muuta. Ei muita naisia ollut, eikä voi olla.
Mistä niille sitten numerosi tuli? Heidi jatkoi.
Tuo sama kysymys kiersi mielessä. Olin hiljaa mielessäni käynyt läpi ne muutamat tutut naiset, joiden tiesin osaavan kaikenlaista, mutta kenestäkään ei olisi tällaiseen.
Kaikki sopivat nimittäin pois laskuista: yksi on onnellisesti naimisissa, toinen asuu lapsineen anopin kanssa, kolmas muutti Ruotsiin jo viisi vuotta sitten…
Elämässä voi kuitenkin tapahtua kaikkea mahdotontakin, joten päätin lähteä selvittämään totuuden lastenkotiin seuraavana päivänä.
Menimme paikalle jo aamulla, mutta emme olleet edes ensimmäisiä johtajan ovella istui laiha, kalpea mies, tukkakin sotkuinen. Asiallisen näköinen, mutta koko olemus jotenkin resuinen, levoton. Kädet paperipinon ympärillä tärisivät jännityksestä tai ehkä eilisestä ryyppäämisestä.
Te tulette minun jälkeen, mies sanoi möristen.
Heti hänen peräänsä hänet kutsuttiin sisään. Parikymmentä minuuttia sieltä kuului vaimeaa keskustelua, välillä miehen matalampaa höpinää.
Viimein hän tuli ulos tukka entistä sekaisempi, paperit poissa ja katse tyhjä meidät kutsuttiin sisään.
Hyvää huomenta, mukavan oloinen brunetti nainen seisoi ikkunan ääressä pureskellen silmälasien sankaa. Mikä asia?
Meillä oli se eilinen puhelu, sanoin vitsillä.
Nainen istui alas.
Minulla ei ole aikaa arvailla, kertokaa asianne lyhyesti ja selkeästi.
Toistin lyhyesti puhelun (ääni oli selvästi sama).
Aivan, nainen hymyili väsyneesti anteeksi, meille tuli sekaannus, puhelu ei ollut teille osoitettu.
Miten niin ei minulle, kun kerran minun numeroni oli käytössä? Ja mistä edes saitte numeroni?
Näettekös, Timo Ilmari, soitin väärin. Oikea numero alkaa yhdellä numerolla, minä painoin väärin. Ja se, että teillä sattui olemaan sama etu- ja patronyymi, puhdasta sattumaa.
Hän, se toinen Timo Ilmari, olikin juuri teitä ennen täällä.
Kuka? kysyin, vaikka arvasin vastauksen.
Timo Ilmari Siltanen, tytön isä.
Pyydän vielä anteeksi, nyt minulla ei ole enempää aikaa. Kiitos ja näkemiin.
Naisen nimilapussa luki: Katriina Saarinen, johtaja.
Heidi näki myös nimen, sillä hän kysyi:
Katriina, ottiko tämä Timo Ilmari sitten tytön mukaansa?
Johtaja katsoi meitä, istahti takaisin.
Ei ottanut. Tytön äiti kuoli, isällä on seitsemän lasta eri naisten kanssa. Kolmessa vuodessa kävi täällä vain kahdesti ja silloinkin enemmän painostuksesta. Aino ei kiinnosta häntä. Tässä kaikki, kiitos. Nyt on aika lähteä.
Me, hämmentyneinä, poistuimme rakennuksesta.
Pihalla leikki vanhempia lapsia. Joku keinui, toinen laski liukumäkeä, pari poikaa ajoi kilpaa penkillä.
Katsoin lapsia ja hitaasti tajusin, mikä erotti heidät Oskarista. Pihalla oli hiljaista. Oskari kun astuu ulos, koko piha täyttyy naurun, kirkunan ja ilon äänistä. Nämä lapset juttelivat hiljaa, ei riemunkiljahduksia. He olivat kuin pieniä vanhuksia varttuneet aikuisiksi liian aikaisin. Ei lapsuutta, vain selviytymistä joillakin kylmässä ja nälässä, vailla leluja, vaatteita, ilman aikuisten lämpöä, tai jopa kovuutta ja välinpitämättömyyttä.
Käännyin Heidin puoleen. Hänen silmänsä olivat taas täynnä kyyneleitä. Ne samat kyyneleet taas!
Hitaasti kuljimme portille ja silloin hiljaisuuden rikkoi huuto Äiti! Kaikki lapset kääntyivät yhtä aikaa. Meitä kohti juoksi pieni tyttö, kirkkaassa pompulapipossa. Äiti, äiti! hän huusi. Täällä minä olen!
Tyttö heittäytyi Heidin jalkoihin, ja itku alkoi; niin katkera, niin repivä, että kyyneleet nousivat omiin silmiinikin.
Aino, Aino! kasvattaja kiirehti polkua pitkin. Hän yritti nostaa tytön syliin, mutta tämä tarrautui tiukasti Heidin jalkaan.
Vasta kun kasvattaja löysi taskustaan suklaapatukan, tyttö saatiin irrotettua ja me melkein juoksimme pois pihalta.
Autossa oli hiljaista. Heidi vapisi eikä oma oloni ollut sen parempi. Kädet tärisivät, kuten sillä toisella Timolla hetkeä aiemmin, joten pysäytin auton kadun laitaan rauhoittuakseni.
Heidi katsoi ulos ja vinkkasi silmillään lähellä olevaan liikkeeseen.
Sanomattakin nousimme autosta, tartuimme toisiamme kädestä ja kävelimme Lastentarvikeliikkeeseen.
Nukke ja vaaleanpunainen mekko kainalossa.
Meidän Aino tulee olemaan kaikkein iloisin ja kaunein tyttö.
Vasta nyt ymmärrän: joskus elämä näyttää pienen hetken verran vieraalta, mutta sydän tietää, mikä on tärkeintä. Jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi, jokainen lapsi tarvitsee jonkun syliin. Olen kiitollinen, että meidän Oskarilla ja Ainolla on edessä lämmin koti.
