Varautumislista sateen varalle
Keittiön laatikossa, varaparistojen ja hiuslenkkien alla, on taiteltuna neljään osaan paperi. Pidän sitä kädessäni kuin työkalua, en viestinä silitän paperia avonaisella kämmenellä, ettei reunat tärisisivät, ja luen sitä koko keholla, kuin ohjetta ennen napin painamista.
Ylhäällä on kuulakärkikynällä kirjoitettu: Sateisen päivän varalle. Sen alla lista, ei ole vahva tai ota itseäsi niskasta kiinni, vaan pieniä, testattuja tekoja.
1. Lasillinen vettä. Sen jälkeen teekuppi. Istahda kahdeksi minuutiksi.
2. Hengitä: sisään neljällä, ulos kuudella, kymmenen kertaa.
3. Soita jollekin kolmesta ihmisestä. Sano: Tarvitsen viisi minuuttia, kuuntele vain.
4. Kirjoita paperille kolme seuraavaa askelta. Ei enempää.
5. Delegoi: pyydä, maksa, siirrä.
6. Kävele reitti: kodista apteekkiin, koulun ympäri, takaisin.
7. Sano kotona yksi rehellinen lause, ilman syyttelyä.
Tämä lista syntyi kaksi vuotta sitten, kun hermoni pettivät marketissa kassalla järjestelmä jumiutui, joku naputti kenkää selän takana. Lähdin ulos ostamatta mitään, enkä osannut selittää miksi. Ensimmäisellä psykologikäynnillä minulta kysyttiin: Mitä teet, kun ahdistus iskee? Vastasin: En mitään. Yritän olla tuntematta. Silloin selvisi, että ei mitään on myös teko tuhoisin kaikista.
Tänään otin paperin esiin, en siksi että olisi jo paha olo, vaan varmistaakseni että se on tallella. Se merkitsee, että tuki löytyy jostain läheltä. Taitoin sen takaisin, painoin sormilla taitokset ja työnsin laatikkoon.
Lautasella oli kaurapuuroa, vieressä poikani koululounasboksi. Tarkistin, että olin laittanut servetit, omenan ja pienen keksipussin mukaan. Eteisessä roikkui hänen takkinsa, lipastolla oli Wilma-vihko. Kaikki oli valmista se teki olon levottomaksi, kuin ennen matkaa: aivan kuin olisi joku asia unohtunut.
Poikani, Eemeli, tuli huoneestaan vetäen vetoketjua kiinni.
Äiti, tänään on matematiikan koe.
Muistan, sanoin ja hymyilin niin, että hän ei huomaisi sisäistä toivottavasti ei yllätyksiä.
Mieheni, Jari, jo joi kahvia ja tuijotti läppäriä. Hän tekee vuorotyötä, ja tänään piti käydä autokorjaamolla hakemassa varaosa, sitten työmaalla.
Voisitko heittää minut? kysyin, vetäen lenkkarit jalkaan.
En ehdi. Minulla on palaveri yhdeksältä, vastasi hän katse yhä ruudussa.
Nielaisin tutun ärtymyksen. En ehdi kuulosti joskus en halua, vaikka tiesin ettei niin ole. Otin laukun, tarkistin avaimet, kortin, laturin.
Hissi tuli nopeasti, mutta alakerrassa ovet nytkähtivät ja jäivät paikoilleen. Paina-napin painoin uudestaan. Hiljaista.
Äiti, ollaanko me jumissa? Eemeli katsoi minuun liian aikuisella katseella.
Ei, odota, sanoin ja painoin avaa ja sulje, sitten hälytyksen. Hissi huokaisi ja lähti liikkeelle.
Tunsin rinnassa kuuman aallon nousevan, kuin joku kaatoi kiehuvaa vettä. Mikään ei ollut vielä tapahtunut, mutta keho valmistautui katastrofiin.
Ulkona huomasin, että bussi meni juuri. Pysäkillä seisoi ihmisiä, osa kiroili puhelimeen, osa tuijotti tyhjyyteen. Katsoin kelloa jos odotamme seuraavaa, myöhästymme.
Mennään kävellen metroasemalle, sanoin. Nopeasti.
Eemeli juoksi rinnalla, yritti pysyä tahdissa. Pidin häntä takin hihasta, ettei juoksisi kadulle. Mielessä alkoi jo muodostua uusi lista: koulu, sitten toimisto, sitten puhelut, sitten…
Metroasemalla kuulin puhelimen värinän. Koulun numero.
Eevi Virtanen? sihteerin ääni oli kohtelias ja tyhjä. Eemelillä ei ole tänään todistusta liikuntatunnin vapautuksesta. Hän sanoi että polvi on kipeä, ilman lappua emme voi…
Suljin silmät hetkeksi.
Polvi oikeasti on kipeä. Kävimme lääkärissä, todistus on kotona, unohdin ottaa mukaan. Voinko lähettää kuvan?
Kuvaa ei hyväksytä. Tarvitaan alkuperäinen.
Tuon sen töiden jälkeen, sanoin jo ääneni väristen. Tai pyydän miestäni tuomaan.
Kello 12 mennessä, päätti sihteeri.
Lopetin puhelun, tunsin sisällä puristuksen. Kello 12 tarkoitti, että pitäisi päästä töistä irti, kun juuri oli talousraportin palautuspäivä.
Eemeli katsoi ja odotti.
En tarkoittanut olla vaivaksi, sanoi hän.
Tiedän. Mene, kaikki ok, vastasin, vaikka ok oli jo kaukana.
Vein hänet kouluun, annoin pusun päähän ja menin takaisin metroon. Vaunun täysinäinen, joku astui varpailleni, joku nauroi kovaa. Pidin kiinni kaiteesta ja yritin olla ajattelematta, että päivä oli vasta alussa.
Toimistolla vastaan tuli kahvin ja tulostimen hajut. Työkaveri viereiseltä pöydältä nosti pään.
Eevi, asiakas linjoilla. Missä loppuraportti? Odottavat jo hermostuneina.
Istuin, avasin koneen, etsin kansiota. Tiedosto ei ollut siellä. Tarkistin uudestaan. Eilen tallensin yhteislevylle vai kuvittelin tallentaneeni.
Hetki, sanoin ja tunsin käsieni kosteuden.
Avasin sähköpostin, etsin viestiketjuja, yritin palauttaa tapahtumat mielessä. Välähti: Taasko pilasit kaiken? Se oli vanha lause lapsuudesta, joka tuli mieleen aina kun pitäisi vain hoitaa asioita.
Puhelin värisi taas. Tällä kertaa äiti.
Eevi, ääni kireä. Keittiön hana vuotaa. Laitoin vadin alle, mutta silti tiputtaa. Pelkään, että naapurit kastuu.
Katsoin koneen näyttöä, tyhjää kansiota, kelloa.
Äiti, olen töissä nyt. Käännä vesi kiinni altaan alla, venttiili muistathan?
En pysty, se on jumissa.
Ota pyyhe, kokeile sen avulla. Jos ei onnistu, soita huoltoon. Lähetän sinulle numeron.
Eivät välttämättä tule heti.
Ymmärrän, mutta en voi tulla nyt. Kuulostin tiukalta. Lähetän numeron, ok?
Äiti hiljeni hetkeksi.
Ok, sanoi hiljaa.
Katkaisin puhelun, ja syyllisyys vyöryi päälle kuin raskas laukku. Tahtoisin olla hyvä tytär, hyvä äiti, pätevä työntekijä ja edes tavallinen ihminen. Tällaisissa hetkissä häviän kaikille.
Esimies kurkisti ovesta.
Eevi, missä raportti? Asiakas odottaa. Ja muuten, ääni hiljeni lähetit eilen raakaversion, numerot ei täsmänneet.
Tunsin punan kasvoilla.
Selvitän nyt. Korjaan.
Tee se nopeasti, sanoi esimies ja meni pois.
Tuijotin näyttöä, tiesin että tekisin taas saman: säntäilen kaiken kimppuun, ja lopulta mokaan enemmän. Sisällä nousi paniikki tahmea tunne, ettei riitä happea.
Istuin hetken tuolissa silmät kiinni. Sateisen päivän varalle, nousi mieleen aivan kuin joku painaisi kämmenen olalle.
Nousin, otin mukin ja menin keittiölle. En siksi, että halusin teetä, vaan että piti muuttaa asentoa katkaista kehän.
Kaadoin vettä kylmälaitteesta ja join sen yhdellä kulauksella. Laitoin vedenkeittimen päälle, odotin kiehumista, pudotin teepussin mukiin. Istuin ikkunan ääreen pari minuuttia. Vain kaksi.
Tein kymmenen pitkää uloshengitystä. Kuudennella hartiat rentoutuivat hieman. Kymmenennellä tiesin, että sydän yhä jyskytti, mutta ei enää kuin hälytin.
Palattuani pöytään otin muistikirjan laukusta. Kirjoitin ylös: Nyt.
1. Löydä viimeisin raportti.
2. Soita asiakkaalle, kerro rehellisesti aikataulusta.
3. Ratkaise lääkärin paperi ja hanan korjaus.
Kolme askelta, ei kymmentä.
Avasin versiohistorian yhteislevyllä. Tiedosto ei ollut poissa, se oli uudella nimellä. Eilen olin lisännyt päivämäärän nimeen ja kansio järjestyi uudestaan. Tarkistin raportin luvut, löysin virheen kaavasta. Korjasin, laskin uudelleen, tallensin.
Soitin asiakkaalle.
Hyvää huomenta, Eevi tässä. Eilen meni raakaversio, siinä oli virhe. Korjasin sen nyt. Lopullinen versio tulee neljänkymmenen minuutin päästä. Jos pitää saada nopeammin, kertokaa, niin priorisoin.
Hetki hiljaa, sitten syvä hengitys linjan toisessa päässä.
Neljäkymmentä minuuttia riittää. Kiitos, kun varoitit.
Lopetin puhelun, tunsin pienen kiinteän saaren sisällä. Ei onnea, eikä helpotusta, mutta mahdollisuus seistä.
Seuraava kohta oli soitto yksi kolmesta ihmisestä. Katsoin yhteystiedot pysähdyin Jariin. En halunnut uudestaan en ehdi, mutta nyt tarvitsin apua, en täydellistä osallistumista.
Jari, moi. Tarvitsen apua. Koulu vaatii lääkärin paperia klo 12 mennessä. Se on kotona, lipastolla, Wilma-vihkon alla. Voitko käydä ja viedä?
Olen toisella puolella kaupunkia, aloitti hän.
Hengitin syvään, en antanut itseni hermostua.
Ymmärrän, mutta jos et vie sitä, joudun lähtemään töistä se olisi huonompi. Voisitko pyytää jotakuta työmaalla tai muuttaa reittiä?
Jari mietti hetken.
Ok. Käyn kotona, otan paperin ja vien. Lähetä kuva, että löydän sen helposti.
Kiitos, teen heti.
Kuvansin paperin, jonka olin jättänyt lipastolle, ja lähetin. Mielessä vilahti: Nyt delegoit. Ei sankaruutta, vaan pyyntö.
Jäljellä oli äiti ja hana. Lähetin viestin huoltonumeroineen ja ohjeineen: Venttiili altaan alla, oikealle kunnes menee kiinni. Jos ei liiku, pyyhe avuksi. Jos pelottaa, soita huoltoon, kerro että hana vuotaa ja naapurit uhkaa kastua. Sitten soitin.
Äiti, en voi tulla heti, sanoin pehmeästi. Olen linjalla, kokeillaan yhdessä venttiiliä.
Kädet tärisee, myönsi äiti.
Mennään yhdessä. Missä olet?
Keittiössä.
Hyvä. Avaa kaappi altaan alta. Ota pyyhe. Kääri se venttiilin ympärille ja yritä kääntää. Rauhallisesti.
Kuuntelin, kun äiti rapisteli ja vati kolisi.
Kääntyi, sanoi äiti yllättyneenä. Ja tiputus loppui.
Hienoa. Älä avaa hanaa ennen kuin huoltomies käy. Katselen illalla.
Anteeksi, että häiritsin, äiti sanoi.
Et häirinnyt, soitit juuri oikeaan aikaan, vastasin ja yllätyin, että se oli totta.
Lähetin raportin neljänkymmenen minuutin päästä, niin kuin lupasin. Esimies nyökkäsi, ei hymyillyt mutta ei moittinut. Työkaveri näytti peukkua.
Pitäisi voida hengittää, mutta sisällä oli vielä jännitystä kuin äkkijarrutuksen jälkeen. Tiesin, että jos jatkaisin työskentelyä liikkeen katkaisematta, olisin illalla ärtynyt ja purkaisin kotona jonkun niskaan.
Lounasta en mennyt ruokalassa syömään. Otin takin, puhelimen, kuulokkeet ja lähdin. Reitti: toimistolta apteekkiin, koulun ympäri, takaisin. Ei siksi, että tarvitsin lääkkeitä, vaan siksi että tämä kierros oli tuttu ja lyhyt, ilman yllätyksiä.
Kävelin rivakkaa, askelia en laskenut, mutta keho etsi tahdin itsestään. Apteekissa ostin laastaria ja kamomillateetä, vaikka kotona oli. Pidetään varalla konkreettinen jälki: Huolehdin.
Takaisin tullessa pysähdyin koulun aidan luo, katselin ikkunoita. Jossain siellä Eemeli kirjoitti koetta. Huomasin haluavani lähettää viestin: Miten meni?, mutta en tehnyt sitä. Olkoon hän omassa maailmassaan.
Illalla Jari viestitti: Paperi toimitettu. Kaikki ok. Mukana kuva: paperi vartijan kädessä koulun aulassa. Hymyilin ja tunsin, että yksi solmu rinnassa aukesi.
Tulin kotiin myöhemmin kuin yleensä, väsynyt mutta en loppuun asti. Lipastolla oli vain Wilma-vihko, paperia ei enää Jari oli siis käynyt kotona, ei unohtanut, ei sekoittanut.
Eemeli istui keittiössä syömässä makaroneja.
Äiti, sain kokeesta nelosen, sanoi kuin se olisi tärkeintä.
Hienoa! silitin hänen olkapäätä. Miten polvi?
Ihan ok. Pelkäsin, että taas sattuu.
Nyökkäsin. Olisi tehnyt mieli sanoa: Minäkin pelkäsin, mutta se olisi ollut liikaa. Laitoin vedenkeittimen päälle, otin kamomillateepussia ja annoin sen mukiin.
Jari tuli, riisui kenkiä.
Miten päiväsi meni? kysyi.
Tunsin perinteisen tarpeen listata, todistaa, näyttää että minulla oli kauhean raskasta. Mutta listassa oli kohta rehellisestä lauseesta ilman syyttelyä.
Laitoin mukin pöydälle ja sanoin:
Tänään oli isoja aaltoja. Tarvitsisin, että olet illalla vierellä, edes puolisen tuntia ilman puhelinta.
Jari katsoi tarkemmin kuin aamulla.
Selvä. Sovitaan, että illallisen jälkeen. Olen oikeasti väsynyt, mutta pystyn.
Kiitos, sanoin ja ymmärsin, että se ei ollut alistumista eikä voittoa, vaan sopimus.
Illallisen jälkeen istuimme olohuoneessa. Jari laski puhelimen näyttö alaspäin. Eemeli meni tekemään läksyjä. Kerroin Jarille raportista, koulun puhelusta ja äidin hanasta ei draamaa, vain järjestys. Jari kyseli, nyökkäsi, totesi: Paljon sulle. Se riitti.
Myöhemmin kävin äidin luona. Otin mukaan jakoavaimen ja uuden tiivisteen, ostettu matkan varrella rautakaupasta. Äiti avasi oven, hymyili anteeksipyytävästi.
Pelkäsin, että olet vihainen, sanoi äiti.
Olin, vastasin rehellisesti, riisuessani takkia. En sinulle, vaan sille etten ehdi joka paikkaan.
Avasimme kaapin altaan alla. Venttiili oli kiinni, vati kuiva. Tarkistin liitoksen, kiristin mutteria, vaihdoin tiivisteen. Vesi lakkasi tippumasta. Ei ihme, vaan mekaniikkaa.
Palattuani kotiin, laatikossa odotti edelleen taiteltu lista. Otin sen esiin, luin kohdat. Ne eivät lupaa, että elämä olisi sileä. Ne lupaavat vain, että minulla on toimintatapoja silloin kun kaikki menee vinoon.
Lisäsin loppuun uuden rivin: 8. Pyydä puoli tuntia ilman puhelinta. Kirjoitin viereen: Toimii.
Taitoin paperin takaisin, laitoin laatikkoon ja suljin. Päivä ei ollut täydellinen. Mutta siitä tuli tavallinen, ja se riitti siihen, että uskalsin nukkua huomenna selviydyn taas.
