Saara on aina inhonnut niitä päiviä, kun mahdolliset adoptoijat tulevat lasten kotiin. Se johtuu siitä, että seitsemän vuoden aikana, jonka hän on asunut täällä, häntä ei ole valittu kertaakaan.
Pienenä Saara odotti näitä päiviä suurella jännityksellä. Hän katseli haltioituneena kauniita tätejä ja setiä, jotka näyttivät hänen silmissään taikureilta. Ehkä joku heistä veisi hänet kotiinsa, jossa olisi oikea linna! Uusi äiti suutelisi häntä iltaisin ja uusi isä kuljettaisi häntä olkapäillään. Saaralla olisi ikioma huone, eikä hänen pitäisi enää katsoa joka päivä ärsyttävää Veikkoa, joka aina nyki hänen lettejään ja kutsui häntä Tintiksi.
Saarasta tuntui, että se sana oli tosi loukkaava, vaikka hän ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Veikko vain toisti:
Tinti, Tinti!
Saara oli viiden vanha, kun hän saapui lasten kotiin vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti ja isä eivät tulleet eikä miksi he olivat jättäneet hänet.
Vuosien mittaan Saara tajusi, ettei heitä enää ole, ja hänen muistonsa heistä alkoivat hälvetä. Äänet häipyivät mielestä, hajut unohtuivat, ja yhteinen koti peittyi ajan sumuun.
Silti Saara toivoi vielä pitkään, että jonain päivänä hänetkin valittaisiin. Ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut ja lopulta hän tajusi, ettei häntä koskaan valittaisi. Ehkä se johtui siitä, että hän ei ollut erityisen sievä.
Adoptoijat valitsivat aina tyttöjä, joilla oli kauniit nauhat hiuksissa ja herttaiset hymyt huulillaan.
Veikko jatkoi hänen piinaamistaan. Nyt Saara tiesi, että Tinti tarkoittaa pikkulintua.
Tänäänkin adoptoijat tulevat käymään. Kaikille tytöille laitetaan parhaat vaatteet ja letteihin nauhat. Saara kuitenkin leikkasi omat hiuksensa lyhyiksi kuin pojalla. Häntä ei enää huvittanut, että kukaan valitsisi hänet. Hän päätti, että tästä lähtien hän valitsee itse elämältään kaiken.
Kun kasvattajat näkivät hänen lyhyen tukkansa, he huokaisivat ja Veikko, tapansa mukaan, huikkasi selän takaa:
Tinti!
Saarasta tulee pian kaksitoista. Veikko on kolme vuotta vanhempi.
Tänä päivänä kukaan ei valinnut Saaraa. Hänen saksilla nyrhityt hiuksensa ja myrskyävät silmänsä saivat kaikki perääntymään.
Kolme vuotta myöhemmin Veikko, Saaran pahin vihamies, pääsee pois lasten kodista. Hän hyvästelee kaikki, mutta tulee lopuksi Saaran luo.
No, hyvästi sitten, Tinti? hän sanoo.
Hyvästi, hyvästi, vastaa Saara välinpitämättömästi.
Jaksahan vielä! Kolme vuotta vain! Sitten minä otan sinut luokseni! Veikko sanoo päättäväisesti.
Höpöhöpö! Kuka sanoi, että minä valitsisin juuri sinut? Sinä olet hölmö! Saara vastaa topakasti.
Veikko katsoo häntä pitkään, kummallisesti, ja lähtee sitten kertaakaan taakseen katsomatta.
Kun ovi lasten kodin sulkeutuu Saaran takana, hän astuu ulos vapauteen ja aikuisuuteen. Vuosien aikana hänestä on kasvanut kaunis nuori nainen. Pitkät, paksut tummat hiukset, suuret vihreät silmät ja siro vartalo. Hän suuntaa kohti vanhempiensa vanhaa asuntoa. Yhtäkkiä hän kuulee tutun äänen:
Hei Tinti!
Kääntyessään Saara näkee Veikon.
Mitä sinä täällä teet? kysyy Saara.
Lupasinhan hakea sinut. Nyt olen täällä, Veikko tulee lähemmäs.
Minähän sanoin, että valitsen itse! Saara vastaa katsoen ylöspäin pitkäksi ja hartioiltaan vahvaksi kasvaneeseen poikaan.
Valitse sitten minut, Saara! Veikko pyytää.
Mietin vielä, Saara sanoo ja jatkaa matkaa kotiovelle.
Veikko seuraa häntä rappukäytävään saakka. Odottaa, että Saara on sisällä, ja lähtee vasta sitten. Siitä lähtien Veikko ilmestyy Saaran ikkunan alle joka ilta, istuu kotitalon penkillä, kunnes valot asunnossa sammuvat.
Kesän lämpö muuttuu syksyn sateiksi, ja talvi tuo mukanaan lumen. Veikko jatkaa vaitonaisia vierailujaan. Eräänä iltana Saara istuutuu hänen viereensä penkille:
Eikö sinua tympäise istua täällä? Onhan jo kylmäkin, hän sanoo.
Ei haittaa. Kyllä minä kestän. Kunhan vain valitset minut, Veikko katsoo Saaraa pitkään ja lempeästi.
Saara pomppaa ylös kuin tulisilla hiilillä ja juoksee kotiin. Hän kurkistaa verhojen raosta: Veikko tuijottaa hänen ikkunaansa.
31. joulukuuta Saara kiirehtii töistä kotiin pitää vielä kattaa pöytä, pukea uusi mekko, kohta on uusi vuosi! Penkillä ei istu ketään. Sydän jättää lyönnin väliin: mitä jos jotain on sattunut?
Tunnin päästä hän saa kaikki valmistelut valmiiksi, kaataa itselleen lasin kuohuviiniä ja menee ikkunaan. Ei näy Veikkoa. Rintaan hiipii pahaenteinen tunne, vatsaa alkaa kouristaa ahdistus.
Mitä minä nyt teen? Lähdenkö etsimään? Mutta mistä? Enhän minä tiedä osoitetta tai puhelinnumeroa! Hölmö minä! Aivan hölmö! Saara ruotii itseään.
Juuri silloin ulkona leimahtaa valo!
Ilotulitukset varmaan alkavat, hän ajattelee ja kurkistaa ikkunasta.
Lumessa loistaa tulikirjaimin:
VALITSE MINUT, SAARA!!!
Ja siellä Veikko istuu, vilkuttaa hänelle penkiltä ja katsoo suoraan hänen ikkunaansa.
