Sain tietää, että entinen mieheni petti minua, koska hän alkoi harjata katua.
Kuulostaa hassulta, mutta juuri näin kävi. Hän oli sähköasentaja ja teki töitä kotoa käsin. Hänellä oli verstas autotallissa, ja lähes kaikki päivät kuluivat johtojen, työkalujen ja asiakkaiden kanssa. Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut kotitöistä ei siksi että olisi pitänyt sitä tärkeänä asiana, vaan koska se ei yksinkertaisesti kiinnostanut häntä. Vapaalla hän halusi mieluummin levätä katsoa jääkiekkoa televisiosta, juoda oluen kavereiden kanssa tai tehdä makkaraa grillissä. Hän oli luonteeltaan rauhallinen. Ei juhlinut, ei ollut vihainen, eikä ollut sellainen mies, joka aiheutti epäilyksiä.
Meidän kotikatumme, Koivutie Espoon Laaksolahdessa, oli hiekkatie leveä ja reunustettu isoilla koivuilla. Lehtiä ja hiekkaa kertyi jatkuvasti, ja kadun harjaaminen oli melkein päivittäistä puuhaa. Useimmiten minä tein sen nopeasti aamuisin, samalla kun laitoin aamupuuroa. Eräänä päivänä naapuriin muutti uusi nainen. Ei mitään ihmeellistä, sillä siinä talossa oli aina vuokralaisia ja ihmiset vaihtuivat usein.
Meni muutama kuukausi, ja sitten mieheni alkoi yhtäkkiä ehdottaa:
“Ei tartte, tänään minä hoidan harjauksen.”
Aluksi se tuntui kivaltakin. Käytin tilaisuuden pestäkseni astiat, siivotakseni suihkun tai järjestelläkseni kaapit. En jäänyt vahtimaan ei käynyt mielessäkään.
Mutta sitten hän alkoi tehdä sitä joka päivä.
Aina samaan aikaan: seitsemältä aamulla. Ei ennen, ei myöhemmin. Rupesin kiinnittämään huomiota asiaan, koska aiemmin hänen rutiininsa olivat olleet ainoastaan työn määrittelemiä. Yhtenä aamuna, ihan vain uteliaisuuttani, vilkaisin ikkunasta.
Näin hänet.
Hän seisoi harja kädessä, muttei harjannut. Keskusteli siinä ja hymyili. Hänen seurassaan seisoi uusi naapuri. Ajattelin: “No, sattumaa.” Mutta seuraavana aamuna sama toistui. Ja sitten taas seuraavana. Joka kerta, kun hän lähti harjaamaan, nainenkin ilmestyi pihalle. Kuin sopimuksesta.
Aloin tarkkailla enemmän. Ei se jäänyt vain aamuihin. Eräänä lauantaina mies sanoi lähtevänsä ottamaan oluen kavereiden kanssa. Ihan tavallista. Kun hän avasi ulko-oven, minulle tuli omituinen tunne. Kurkistin ikkunasta samalla hetkellä naapuritar avasi oven ja huikkasi:
“Huomenta, naapuri! Hyvää iltaa!”
Mieheni vastasi normaalisti, mihin nainen lisäsi:
“Sattumalta olen itsekin menossa keskustaan!”
He lähtivät yhdessä.
Seuraavana viikonloppuna hän ilmoitti lähtevänsä pelaamaan jalkapalloa sellaista hän ei juurikaan koskaan ollut tehnyt. Hän lähti, ja muutamaa minuuttia myöhemmin naapuritarkin lähti perässä, puhelimeen puhuen, samaan suuntaan.
Minulla ei ollut mitään todisteita. Ei viestejä. Ei kuvia. Ei mitään vain toistuvat kuviot ja kellonajat. Sattumat, jotka eivät enää tuntuneet sattumilta.
Eräänä päivänä otin asian puheeksi. En kysynyt, vaan sanoin suoraan:
“Tiedän, että olet naapurin kanssa.”
Hän katsoi minua hölmistyneenä. Aluksi kielsi, mutta sanoin:
“Olen nähnyt teidät. Joka päivä. Älä valehtele.”
Hän vaikeni. Katsoi maahan. Ja sanoi:
“Niin. Olen hänen kanssaan. Olen rakastunut häneen.”
Huusin hänelle, että hänen pitää lähteä. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia, mitään ei tarvinnut sopia. Ironisinta oli se, että hän muutti suoraan naapuriin, juuri tämän naisen luokse.
Eivät he siellä pitkään viihtyneet. Ehkä pari kuukautta. Sitten he katosivat. Kukaan ei koskaan saanut tietää, mitä oikein tapahtui. He muuttivat pois Espoosta ja en ole sen koommin kuullut heistä. Naapurit supisivat, sukulaisetkin, mutta en halunnut tietää mitään lisää.
