Minulla on ystäviä, joita kutsun säästäväisiksi. He säästävät melkein kaikessa: ruoassa, vaatteissa. He eivät ole köyhiä, vaan oikeastaan aika varakkaita. Heillä on aina rahaa, euroja pursuaa pankkitileillä. He voisivat halutessaan ostaa vaikka uuden mökin Saimaalta.
Käyn heidän luonaan vain jos on erityinen tilaisuus. Muuten soittelemme vain ja vaihdamme kuulumisia. Kuukausi sitten he kutsuivat minut syntymäpäivääni juhlistamaan. Lähdin juhlista kotiin nälkäisenä, nälkäisempänä kuin aamulla.
Aamun koittaessa pakkasin käsilaukkuun lahjan, jonka ostin aikaisemmin Hakaniemen torilta. Lähtö töihin, ja töiden jälkeen ystäväni ilmoittivat juhlista neljän aikaan iltapäivällä. Söin lounaaksi vain kahvin ja kaksi korvapuustia, koska olin varma että saan illalla vatsan täyteen.
Saavuin heidän asuntoonsa hieman ennen sovittua aikaa, tuoksuissa ja paksussa villapaidassa. Annoin lahjan, toivotin onnea ja terveyttä, naureskelin että olen nälkäinen kuin karhu, koska en ollut syönyt mitään muuta. Sanani hymyiltiin vastaan, kuului että Kaikki on valmista.
Meitä oli kuusi vierasta, ja isännät päälle. Olohuoneeseen astuttuani huomasin, että ruokapöytää ei ollut. Kaikki oli järjestetty vähän kuin unenomaiseksi seisovaksi pöydäksi, ilman tuoleja, vain yksi pikkuruinen sohva istumista varten. Olisi ollut mukavaa istua pöydän äärellä kuin normaalina työpäivän iltana, mutta nyt kaikki kahdeksan yritti istua kuin pienet kärpäset yhdellä sohvalla. No, seisovapöytä on seisovapöytä.
Kollega taikoi paikalle pienen pyöreän pöydän. Sen päälle oli aseteltu ruokia tarkasti, ikään kuin salaisessa Kalevalan rituaalissa. Laskin lihalautasella yksittäiset siivut en häpeile tunnustaa! Jokaista oli kahdeksan: kahdeksan viipaletta savuporomakkaraa (rakastan sitä!), kahdeksan siivua kylmäsavulihaa, kahdeksan juustosiivua. Kahdeksan tomaattiviipaletta, kahdeksan kurkkua kaikki ohuena kuin unen raja. Lisäksi kaksi miniatyyrikokoista salaattikulhoa. Hedelmiä juuri sen verran kuin meitä oli. Kaiken tämän juhlapöydän runsauden kruunasi yksi pullo viiniä. Syökää ja juokaa, arvoisat vieraat!
Istuin siinä, purin juustolla pehmennettyä poronmakkaraa ja vatsani murisi joka haukkauksella. En uskaltanut edes tarttua viinilasiin ilman naposteltavaa. Ystäväni lohdutti: Tuon kohta jotain lämmintä. Ajattelin: ehkä nyt on lämmintä riisipuuroa tai poronkäristystä!
Emäntä toi: jokaiselle yksi pieni lautanen. Siinä yksi keitetty varhaisperuna ja yksi uunibroilerin koipi. Yksi kummallekin! Siinä vaiheessa nauroimme kaikki unimaailmassa kaikki oli mahdotonta ja vähän hassua. Onneksi kakku oli ainakin normaalin kokoinen.
Tunnelma oli omituinen, kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hauska. Viivyimme tunnin, ehkä puolitoista, ja palatessani kotiin nälkä puraisi vielä pahemmin. Kävelin suoraan K-marketin läpi, ostin leipää ja lenkkiä, ja kotona söin kunnon aterian.
Tällaisella tavalla ystäväni saavat juhlat järjestettyä säästävästi. Silti ihmettelen: miksi kutsua vieraita syntymäpäiville, jos ei halua tarjota heille kunnon illallista? Tai ehkä se oli vain yksi unimaailman arvoitus lisää, josta aamulla ei ole enää aivan varma.
