Olimme Annukan kanssa tiiviisti ystäviä yliopistoaikoinamme. Mutta kuten elämä usein tekee, se sysäsi meidät erilleen minä muutin mieheni kanssa Espooseen ja Annukka jäi Tampereelle, missä elämästäni ei juuri tiedetty. Onneksi internet keksittiin, eikä mennyt kuin hetki, kun yhteytemme oli lämmin kuin sauna. Kirjeenvaihtomme käynnistyi uudestaan, ja pian Annukka kertoi minulle jännittävän tarinan vävypojastaan.
Annukalla oli tytär nimeltään Enni. Valitettavasti tämän isä lähti kävelemään heti kun pieni ehti syntyä parempiin maisemiin, ilmeisesti. Annukka kasvatti Ennin omin avuin parhaansa mukaan, ja yritti tarjota tytölle sellaista tulevaisuutta, josta hän itse oli vain haaveillut. Kun Enni pääsi ylioppilaaksi ja päätyi hoitamaan porilaisia pirteässä sairaalassa, hän tapasi miehen nimeltä Matti. Ensivaikutelma Matista ei ollut hääppöinen ei korkeakoulututkintoa, enemmän sellainen tavallinen jantteri. Annukka ei ollut erityisen ilahtunut, kokenut kun oli, että hänen fiksulle Enni-tyttärelleen olisi joku kunnollisempi sopinut paremmin.
Annukka lähinnä odotteli, että Enni itse huomaisi tämän ja päättäisi siirtyä eteenpäin elämässään ilman Mattia. Mutta kuinkas sitten kävikään: kuukauden päästä nuoripari meni ja järjesti pienet perinteiset häät eikä Annukka juuri riemusta hypännyt. Hän lähinnä toivoi, että Enni kyllästyy Mattiin ajan kanssa ja palaa vielä kotiin. Siksi Annukka keksi pienen valkoisen valheen flunssasta eikä mennyt paikalle häihin, eikä muutenkaan kovin kiinnostunut Matin taustoista.
Vuodet vierivät, ja Enni ja Matti poikkesivat usein kahville Annukan luokse. Annukka laittoi pöytään jotain yksinkertaista: eilistä makaronilaatikkoa, kovaa ruisleipää ja ylikypsiä lihapullia. Ennille ei maistunut juuri mikään, mutta Matti söi hyvällä ruokahalulla kaiken, kiittäen ja kehuen joka suupalan jälkeen. Annukkaa huvitti tämä erityisesti kun ruuat eivät varsinaisesti olleet mitään kulinaarisia saavutuksia. Mutta silti, Matin vilpitön kiitollisuus ehkä vähän hellytti Annukkaa, vaikkei hänen epäilyksensä Mattia kohtaan olleet vieläkään kaikonneet.
Kerran Annukan keitellessä taas tavallista laatikkoa, Matti sanoi vilpittömästi: Onpa makaronilaatikko! Annukka hymähti ja tokaisi: Tuota samaa syötetään päiväkodeissakin ja parempaa keittoa on nähty. Silloin Matti tokaisi, että hänen omassa päiväkodissaan ei juuri syöty kookasta ruokaa, mikä sai Annukan yllättäen hieman liikuttumaan. Hän tunsi piston sydämessään siitä, miten oli pitänyt Mattia niin sinnikkäästi alempiarvoisena.
Tästä eteenpäin Annukka alkoikin nähdä Matin uudessa valossa: mieshän oli aidosti kiltti! Hän päätti ryhtyä oikeasti kokkaamaan jotain vähän parempaa vävylle osti jopa vähän parempaa juustoa seuraavaan laatikkoon. Yksi pieni lause Matilta pystyi muuttamaan kaiken ja niin syntyi side, joka ei enää rikkoutunut, vaikka epäilykset aiemmin olivatkin olleet vahvana.
