Toimiston ilmapiiri hyrisi normaalien keskustelujen keskellä. Sisään astui esimies, Leena Nieminen, mukanaan huomaamaton, vaaleahiuksinen nainen.
Tutustukaahan tytöt, tässä on Annamari. Hän työskentelee nyt kanssanne Kallen tilalla. Kalle sai ylennyksen. Uskon, että viihdytte yhdessä, sanoi Leena ja poistui.
Annamari istui Kallen entiselle paikalle, nosti esiin kauniin kupin ja pienen kehyksellisen miehen kuvan. Heti hän kävi työn touhuun, kuin olisi ollut siinä jo vuosia.
Kun lounaskello soi, kaikki ponnahtivat yhtaikaa liikkeelle ja suuntasivat lounasravintolaan, paitsi Marja-Liisa, jota uteliaisuus kalvoi. Hän halusi tietää, kenen kuva oli Annamarin pöydällä.
Kuvassa komeili tummatukkainen, salskea mies, hymyili suoraan kameralle rivissä suoria, valkoisia hampaita.
Kukahan tuo on? Elokuvatähti, muusikko? mietti Marja-Liisa. Salakuvan nappauksen jälkeen hän kiirehti muiden perässä syömään.
Uudet ja vanhat työntekijät istuivat yhdessä pöydässä, kiinnostuneina tulokkaan tarinasta.
Tapasimme Oskarin kanssa kolme vuotta sitten tosi hassuissa olosuhteissa, ette ikinä uskoisi, miten kävi, kertoi Annamari hymyillen.
Kerro, kerro! pyysivät muut.
Muistoissa Annamari palasi kolmen vuoden taakse. Hän oli töissä suuressa yrityksessä, kun toimitus meni sekaisin joko logistiikka teki virheen tai hän itse ja väärä tavara päätyi Oskarin perheen firmaan. Asialle lähetettiin juuri hänet.
Annamari osasi hommansa, vaikkei ulkonäöltään jäänyt mieleen: vaatimaton tyyppi, harmaahiirulainen ilman meikkiä. Neuvotteluissa hänestä kuitenkin kehkeytyi lempeän luja, rauhallinen ammattilainen, joka johdatti tilanteen haluamaansa suuntaan. Siksi pomo valitsi juuri hänet.
Kolmastoista kerros, Oskari Karjalainen, ilmoitti vastaanottovirkailija.
Annamari astui sisään, esitteli asiansa.
Meiltä meni väärä tavara matkaan, tutustutaan ja katsotaan, mitä voidaan tehdä.
Oskari tuijotti ja mietti, oliko tämä todella se nainen, josta hän aikoinaan oli nähnyt unta. Annamarin kupariset hiukset hehkuivat, vihreät silmät katsoivat suoraan.
Yllätyksekseen Oskari ei halunnut valittaa eikä tehnyt numeroa asiasta.
En ole tekemässä reklamaatiota. Luotan, ettei näin enää käy, hän sanoi rauhallisesti.
Pari päivää myöhemmin Oskari odotti Annamaria toimiston aulassa. Annamari tuli viimeisenä.
Annamari, moikkasi Oskari vilkuttaen, juteltiin tässä pari päivää sitten.
Hyvää iltaa, Oskari, muistan kyllä, vastasi Annamari viileän kohteliaasti.
Minulla olisi kaksi lippua Kansallisteatteriin ja äitini tuli kipeäksi, lähtisitkö seuraksi? Oskari keksi nopean tekosyyn.
Milloin on esitys? kysyi Annamari.
Parin tunnin päästä. Voisin viedä sinut kotiin ja odottaa, jos haluat vaihtaa vaatteet, ehdotti Oskari.
Nerokasta, mietti Annamari ja suostui.
Varttia myöhemmin Oskari odotti kerrostalon edessä. Oveen asteli aivan eri nainen: Annamari mustassa, istuvassa mekossa, hennossa meikissä, korkokengissä. Oskari oli hetken hämillään, muutos oli valtava.
Teatterissa Annamari istui keskittyneenä, selvästi tiesi näytelmän ennestäänkin. Esityksen jälkeen Oskari ehdotti iltaruokaa, mutta Annamari kieltäytyi, vedoten seuraavan päivän neuvotteluihin. Oskari vei hänet kotiin.
Viikonloppuna Oskari odotti taas, ja lähtivät yhdessä kävelylle Töölönlahdelle. Tapaamiset tulivat tavaksi.
Kahden kuukauden kuluttua Oskari nosti uteliaasti esille:
Äiti haluaisi tavata sinut, kävisikö?
Olen haaveillut siitä itsekin, Annamari totesi.
Oskarin äiti, Pirkko, otti heidät lämpimästi vastaan. Juotiin teetä omena-hillolla ja leivottiin pullaa yhdessä. Annamari kertoi Pirkolle isoäitinsä resepteistä, isästään joka menehtyi työtapaturmassa ja äidistään historianopettajana.
Oskari saattoi Annamarin kotiin.
Äiti piti sinusta paljon. Olen iloinen, hän sanoi.
Niin kaksikko alkoi viettää arkea yhdessä, ja vuoden kuluttua pidettiin lämmin, pieni hääjuhla.
Tarina jäi siihen. Ystäväni kuuntelivat lumoutuneina, sisimmässään ehkä vähän kadehtien. Marja-Liisa ajatteli itsekseen:
Mitä Oskari löysi tuosta harmaasta hiirestä? Ei ulkonäköä, ei hohtoa. Miksi onni suosii tuollaisia? Minä olen nätti ja sporttinen, mutta kohdalle osuu vain vääräntyyppisiä miehiä tai varattuja.
Paluukello soi, työpisteet täyttyivät hiljaa. Marja-Liisa kuiskasi vieressään istuvalle Kirsille:
Katso nyt, tuo on sen mies! Uskotko oikeasti? Huuhaata, hän keksi koko jutun. Eihän tuollainen unelmamies ihastuisi sellaiseen tavisnaiseen!
Illalla poistuessamme toimistolta Annamaria odotti hopeanharmaa Volvo. Autosta nousi Oskari, hymyili ja vilkutti:
Annamari, täällä!
Se oli se sama mies kuin valokuvassa.
Onko tuo oikeasti hänen miehensä? miksi ei minun? Marja-Liisa mietti hiljaa. Työkaverit jäivät katselemaan kaksikon perään, jokainen ajatellen omaa onneaan.
Yritän aina muistaa, että moni miettii tällaisia pareja nähdessään: mitä toinen löysi puolisostaan? Kauneus ei aina ole ratkaisevaa. Moni mies voi flirttailla kauniiden kanssa, mutta harva haluaa heidät mukaansa elämän matkalle. Ehkä vastaus löytyy siitä, mitä juuri he etsivät eikä sitä aina ulkoapäin huomaa. Tämä kokemus opetti, että pitkäaikainen onni perustuu muuhun kuin pelkkään ulkokuoreen.
