Rakas päiväkirja,
Tämä aamu Töölön sairaalan käytävällä oli täynnä odotusta ja hiljaista jännitystä. Desinfiointiaineen haju leijui ilmassa, sekoittuen väsymykseen, jota näki kaikkien kasvoilla. Muovituolilla istui vaatimattomasti pukeutunut nainen, jonka kädet pitivät kiinni laukustaan kuin siinä olisi ollut koko hänen toivonsa ja pelkonsa yhdessä.
Kello ei ollut vielä paljoa. Hän oli tullut jo ennen seitsemää ja pitää silmänsä tiukasti oven kahvassa kiinni. Matka oli pitkä: melkein 200 kilometriä pohjoisesta, ehkä Kuhmosta saakka. Hän ei valittanut, ei huomauttanut, vain odotti hiljaa.
Saman käytävän varrella oli muitakin: mies toisella kädellä siteessä, nuori nainen vihreillä, unettomilla silmillä, äiti jonka pieni poika torkkui olkapäällä. Kaikilla sama ilme hiljainen toive: Jumala auta, että tänään sujuu…
Silloin käytävän toiseen päähän ilmestyi vanha mies. Hän oli varmasti jo seitsemänkymppinen, mutta pukeutunut kuin arvokas helsinkiläinen: siisti villakangastakki, kiiltävä kävelykeppi, huoliteltu hattu. Hänen askelensa oli sellainen, että häntä oli ilmiselvästi tottunut kunnioittamaan.
Vanha herra ei kuulostellut, ei katsonut muihin päin. Hän käveli suoraan oven eteen, aivan kuin muiden jonottaminen olisi pelkkä muodollisuus hänen ja hänen asiansa välillä. Ojensi kätensä, tarttui reilusti oven kahvaan.
Nainen nousi hiljaa seisomaan. Ei vihaisesti, eikä näyttävästi. Hän nousi sen tyyppisesti, jolla on vähän, mutta jolla on silti jykevä käytöstapa.
Herra… mutta nyt olisi minun vuoroni. Olen odottanut tässä seitsemästä asti. Tulin Kuhmosta saakka.
Vanha mies kääntyi vasta nyt huomaten kanssaihmiset. Hän hymyili kankeasti, kylmästi.
Rouva hyvä, minä olen tärkeä ihminen, minulla ei ole aikaa seistä jonossa kuin muut!
Hän jatkoi leikaten sanoillaan:
Kun olette minun iässäni ja tehnyt elämässä jotakin, ymmärrätte kyllä aika on liian arvokasta seisottavaksi näissä jonoissa.
Naisen kasvot aivan kuin kiristyivät kasaan lyhyesti. Näin, että hänen sanojensa taakka sattui enemmän nöyryytyksen kuin jonon vuoksi.
Käytävällä leijui raskas hiljaisuus. Mutta ei kauan.
Ovi aukesi ripeästi ja sen takaa ilmestyi lääkäri viisikymppinen mies, hieman ryppyisessä valkoisessa takissa, uupunut katse. Hän pysähtyi katselemaan molempia jonossa olevia.
Mitä täällä tapahtuu?
Vanha mies astui silmänräpäyksessä eteen.
Hyvä tohtori, olen tullut vastaanotolle. Haluaisin päästä nyt heti. En voi jäädä odottamaan.
Lääkäri katsoi pitkään vanhaa miestä, sitten vaatimattomasti pukeutunutta naista.
Oletteko se rouva, jonka piti olla täällä kello seitsemän?
Nainen nyökkäsi vaatimattomasti.
Kyllä… tulin yli 200 kilometriä.
Lääkäri huokaisi syvään. Hän kääntyi vanhan miehen puoleen, sanat olivat rauhalliset mutta leikkasivat suoraan ytimeen.
Herra… tunnistan teidät.
Vanha mies pysähtyi, ylpeys kasvoillaan.
Lääkäri jatkoi hetken päästä:
Olitte minun opettajani aikanaan lukiossa.
Käytävä hiljeni. Vanhus hymyili nyt tyytyväisesti, aivan kuin olisi saanut odottamansa kunnioituksen.
Mutta lääkäri ei hymyillyt takaisin.
Muistatteko, kuinka usein toistitte meille yhden opetuksen läpi vuosien? Sanoitte: Ihmisen arvo ei mittaa vaatteissa, asemassa tai äänensävyn voimakkuudessa… vaan siinä, miten hän kohtelee niitä, jotka eivät itseään puolusta.
Vanha mies räpytteli silmiään ja nojasi hieman enemmän keppiinsä.
Lääkäri astui askeleen lähemmäs ja totesi, rehellisesti mutta lempeästi:
Tänään… ette ollut joku. Tänään olitte vain ihminen joka unohti olla ihminen.
Vanha herrasmies punehtui, suoristi leukansa.
Kukaan ei sanonut mitään, mutta jokaisen katseessa painoi tuomio.
Lääkäri avasi oven ja sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki kuulivat:
Astukaa sisään, rouva. Nyt on teidän vuoronne.
Nainen kulki ujosti sisään, silmät kosteina mutta pää ylhäällä.
Vanha mies vetäytyi syrjään, hiljaa. Istuuduin hänen viereensä ja näin, että hän odotti ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan omaa vuoroaan nöyrästi.
Kun hänen hetkensä viimein koitti, näin miten hän pysähtyi oven eteen, katsoi lääkäriä ja sanoi ennen mitään muuta:
Anteeksi, hyvä tohtori… käyttäydyin äsken huonosti.
Lääkäri hymyili lämpimästi:
Ei ole koskaan liian myöhäistä olla ihminen, herra.
Ihmisen todellinen arvo ei kuulu kovassa puheessa, vaan siinä miten kohtelee kanssaihmisiään. Voi olla joku maailman silmissä ja silti olla pieni toisten kunnioituksessa. Ja päinvastoin voi olla vaatimaton ja hiljainen, mutta täynnä arvokkuutta.
Tänään opin taas, että ihmisen suuruus punnitaan käytöksessä. Toivottavasti minäkin muistan sen aina ja ehkä tämä tarina muistuttaa muitakin lepäämään ihmisenä olemisen arvoon, ei kiireeseen tai rooliin.
Olisitko sinä toiminut toisin? Entä minä, olisinko ollut tarpeeksi rohkea? Kai tämä päivä muistuttaa meitä kaikkia siitä, mikä lopulta merkitsee.
JussiKäytävä hiljeni takaisin arkeen, mutta jokin ilmaan oli jäänyt elämäänsellainen pieni kohtaamisen lämpö, joka kantaa ihmisiä eteenpäin tuntemattomienkin joukossa. Näin, miten vanha mies painoi kättään sydämelleen, puristi huomaamattomasti piponsa sormissa ja hengitti syvään, kuin olisi herännyt hetkeksi omaan haavoittuvuutensa äärelle.
Seuraavan numeron kohdalla nuori nainen vihreillä silmillään ojensi hymyn äidille ja lapselle, jotka saivat sillä hetkellä syyn uskoa, että joskus jonossa odottamisenkin keskellä löytyy inhimillisyyttä. Ja minä, joka olin vain hiljainen todistaja, päätin, että kun oma vuoroni koittaa missä tahansa jonossa, kannan mukanani tämän päivän opetustahiljaa, varmasti, niin kuin nainen joka tuli kaukaa ja muistutti, että tärkeintä on kuitenkin lopulta kohdata toinen ihminen: ei kiirehdittynä, ei korotetuin äänin, vaan kunnioittavasti, lempeästi.
Sairaala jatkoi huminaansa, ovet avautuivat ja sulkeutuivat, mutta yksi pieni hetki jäi historian käytävälle kaikumaan. Siinä hetkessä synnytettiin jotakin, jonka valo näkyy vielä pitkäänehkä seuraavassakin jonossa, seuraavan ihmisen katseessa.
Ja minä uskon, että juuri tällaisista hetkistä maailma muuttuu, askel kerrallaan.
