Raskaus viisi-kuusi viikkoa, sanoi lääkäri, nakkasi välineen tarjottimelle ja riisui kumihanskat
Aiotteko pitää lapsen?
Saara ei vastannut mitään.
Neljäkymmentäkaksi vuotta, olisi jo neljäs lapsi, eikä tämä kyllä ollut ollenkaan suunniteltu. Rahaa on niukasti, aina palkasta palkkaan.
Vanhimmat vielä opiskelevat, nuorin on vasta menossa ekalle, sillekin tarvitaan uusi mekko, paita ja reppu, eikä kirjoista ja vihkoista kannata edes aloittaa… Ja nyt tälläinen yllätys!
“Juttelen miehen kanssa,” päätti hän. “Katsotaan mitä hän sanoo.”
Kävin lääkärissä, Saara totesi illallispöydässä.
Joo, raskaana olen. Kuusi viikkoa.
Mies lopetti syömisen, laski haarukan alas.
No, eletään tämäkin. Tehdään niin: kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, koko setti kasassa.
Setti! Mutta millä me elämme?
Saara kertoi miehelleen vanhimmista lapsista, nuorimmasta, jolla on vaikka mitä tarpeita, ja koko ajan ajatus raskauden jatkamisesta tuntui enemmän hullulta vanhanakin.
Alan varmaan tutkimuksiin aborttia varten.
Tutkimusten jälkeen Saaran mieliala painui matalaksi.
Häntä karmi ajatus pienestä ihmisestä, joka kasvoi hänen sisällään. Se olisi varmaan tyttö… vaalea, suloinen, veikeä.
Matkalla äitiysneuvolaan Saara seisoi ruuhkaisessa ratikassa. Jäi pysäkillä pois tai oikeastaan vain putosi ihmismassan mukana. Samassa olkapäältä tipahti jokin hihna hän ei heti edes tajunnut mistä. Sitten säikähti: se oli laukun hihna.
Varkaat olivat vain napsaisseet sen irti, vieneet laukun kaikkine rahoineen ja laboratoriotuloksineen.
Ei auttanut kuin palata kotiin. Osa kokeista piti käydä ottamassa uudestaan, osa papereista hän sai uudelleen.
Toisella kertaa, kun hän jäi bussista, Saara kaatui ja satutti jalkansa.
“Kolmas kerta toden sanoo, jos vielä menen niskani varmaan katkeaa tässä”, hän mietti taikauskoisena. Silloin hän päätti: lapsi saa tulla. Ja rauha lisaantui.
Raskaus sujui hyvin, ja Saara sai tietää odottavansa tyttöä. Yhtäkkiä toisella ultrakerralla tuli kuitenkin uusi huoli lääkäri epäili Downin syndroomaa.
Teidän tulee tehdä lapsiveden tutkimus amniopunktio, hän ohjeisti.
Mutta tiedättehän, se voi olla vaarallinen: keskenmenon ja infektion riski.
Saara pohti ja lopulta suostui.
Sovittuna päivänä he menivät yhdessä miehen kanssa neuvolaan. Mies jäi odottamaan käytävään. Saara tärisevin jaloin meni huoneeseen. Lääkäri alkoi kuunnella sydänääniä, mutta ne kävivät hurjan nopeina.
Odotetaan, lääkäri päätti.
Annamme magnesiumia.
Magnesium pistettiin, Saara vietiin taas käytävään rauhoittumaan.
Aikaa kului. Hänet kutsuttiin takaisin. Sydänäänet tasaantuivat, mutta vauva kääntyi selkä kameraan päin. Silloin näytettä ei otettu.
Odotetaan, ehkä lapsi kohta kääntyy, lääkäri sanoi jälleen.
Kolmannella yrittämällä kaikki sujui: lapsi kääntyi, syke oli hyvä. Saaran vatsaa pyyhittiin.
Ulkona oli helle, ikkuna avoinna, raikas tuuli vetäisi. Silloin yhtäkkiä pullea harmaalokki lensi sisään, pelästyi ja räpisteli ympäri huonetta, törmäsi ihmisiin. Hoitaja pelästyi ja pudotti välineet lattialle.
Saara vietiin taas käytävään, kunnes henkilökunta hääti linnun ja haki uudet, puhtaat välineet.
Mikä siellä mekkaloi? ihmetteli mies käytävässä.
Lokki lensi sisään ja sekosi täysin.
Saara, tämä ei ole sattumaa.
Lähdetään kotiin.
Ja niin he lähtivät.
Oikeaan aikaan Saara synnytti tytön.
Nyt hän täyttää kymmenen.
Vaaleatukkainen, suloinen ja veikeä.
Opin, ettei elämä aina kysy lupaa joskus on vain mentävä sen mukana ja luotettava siihen, että kaikella on lopulta tarkoituksensa.
