Noora istui vastaanottotuolilla, kun lääkäri pyyhkäisi hikeä otsaltaan, heitti ultraäänilaitteen laatikkoon ja riisui kertakäyttöhanskat.
Raskaus viisi-kuusi viikkoa, hän sanoi rauhallisesti.
Aiotko pitää lapsen?
Noora oli hiljaa. Neljäkymmentäkaksi, neljäs lapsi, eikä tämä totisesti ollut suunnitelmissa. Rahat riittivät hädin tuskin palkasta palkkaan.
Vanhimmat vielä opiskelee, kuopus syksyllä ensimmäiselle luokalle, ja kaikesta olisi pulaa: mekko, uusi reppu, koulukirjat ja vihot, mainitsemattakaan. Sitten tuli tämä yllätys!
“No pitää kysyä Ollilta,” Noora päätti mielessään, “mitä se tuumaa tästä.”
Illalla, kun yhdessä istuttiin keittoa syömässä, Noora sanoi:
Kävin tänään neuvolassa.
Jaahas, mitäs siellä?
No, raskaana oon. Kuusi viikkoa.
Olli pysähtyi, nosti katseensa lautaselta.
No, annetaan tulla vaan, se sanoi. Sitten olisi kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, koko setti niin sanotusti.
Noora huokaisi.
Setti? Ja millä me eletään?
Hän muistutti Ollia muiden lasten tarpeista, miten kaikkeen menee rahaa, eikä se ajatus yhtään helpommalta tuntunut. “Ei tällä iällä enää, hulluksi tässä tulee,” Noora mietti.
Taidan kuitenkin varata ajan raskauden keskeytykseen.
Noora kävi kaikki tutkimukset läpi. Olo meni tosi matalaksi. Pieni ihmisenalku masussa, teki pahaa ajatella siitä luopumista. Kai se tyttö olisi, sellainen vaalea, pieni veijari.
Kerran neuvolaan mennessä ruuhkaisessa ratikassa Noora meinasi jäädä kyydistä, kun joku tönäisi ulos. Joku hihna tipahti olkapäältä oli Nooran laukku. Varkaat olivat vetäneet remmin poikki ja vieneet kassin, mukana rahat ja laboratoriolähetteet.
Kotona täytyi huokaista, jotkut kokeet joutui uusimaan, onneksi osa onnistui pelastamaan.
Toiseen neuvolakäyntiin mennessä Noora kompastui bussista ulos astuessaan ja venäytti nilkkansa.
“No kolmas kerta varmaan kaadun ja katkaisen niskani,” hän ajatteli puoliksi vitsillä, puoliksi kauhuissaan.
Päätös oli siinä: Tämä lapsi ansaitsee syntyä, Noora päätti.
Ja mieli rauhoittui.
Raskaus sujui hyvin, Noora sai tietää odottavansa tyttöä. Mutta toisella ultralla lääkäri totesi, että vauvalla saattaisi olla Downin oireyhtymän riski.
Pitäisi ottaa lapsiveden tutkimus, amniosenteesi, lääkäri sanoi täyttäessään lomaketta. Mutta se on hieman riskialtis, voi aiheuttaa keskenmenon.
Noora mietti ja suostui testiin.
Olli odotti käytävässä, kun Noora meni tutkimukseen. Lääkäri kuunteli vauvan sydänääniä, mutta ne olivat kiihtyneet.
Odotellaan, otetaan pieni magnesiumpistos, rauhoittaa vauvaa, lääkäri totesi.
Noora istui käytävässä odottamassa.
Hetken kuluttua takaisin huoneeseen. Sydänkäyrä rauhoittui, mutta vauva olikin kääntynyt selkä mahalle päin, jolloin näytettä ei voitu ottaa.
Odotellaan vielä, jos vaikka kääntyisi, lääkäri sanoi.
Kolmannella yrittämällä kaikki sujui: vauva oikeassa asennossa, sydänäänet kunnossa.
Vatsaa valmisteltiin toimenpiteeseen. Oli lämmin, ikkuna auki että vähän tuulettaisi. Hoitaja nosti instrumenttitarjottimen, mutta samassa ikkunasta lehahti pulunen sisälle. Sekoilua ja säikettä, pullo takoi siivillään, hoitaja tiputti kaikki välineet lattialle.
Noora joutui taas ulos odottamaan, kun linnut häädettiin ja uudet välineet otettiin käyttöön.
Mikäs siellä on menossa? Olli huikkasi huolestuneena.
Pulunen lensi sisään, pakka meni sekaisin.
Noora, kyllä tää on joku merkki.
Lähdetään kotiin.
Ja niin he lähtivät.
Aikanaan Noora synnytti kauniin, vaalean tyttövauvan.
Nyt se likka on jo kymmenenvuotias.
Vaalea, iloinen ja sellainen hymytyttö juuri sellainen kuin Noora oli silloin kuvitellutkin.
