Tällä hetkellä minulla on jo kaksi poikaa. He ovat täynnä energiaa, vauhkoilevat pitkin asuntoa ja välillä tuntuu kuin heillä olisi pesäpallomaila jokaisessa kädessä mutta sydämeltään he ovat silkkaa kultaa. Jos he kolhivat toisiaan, itku tulee nopeasti, mutta seuraavaksi jo halaavat niin, ettei koko myräkästä jää mitään jäljelle. Muiden ihmisten reaktio heidän menoonsa on huvittava: huomio kiinnittyy tietysti vain huonoihin puoliin, ja neuvot lasten kasvattamisesta ovat ehtymätöntä laatua. Minusta pojat tällä iällä tarvitsevat ennen kaikkea vapautta, jotta heistä kasvaa fiksuja aikuisia tulevat kai suomalaisia insinöörejä, eivätkä kädettömiä käpälämäkiä.
Moni sanoo, että minun Viljami on hyvin käyttäytyvä ja rauhallinen, mutta että Aapo taas on kömpelö ja ylipirteä ja että aikuisena hän vain asettuu isoveljensä tielle. Tähän minä yleensä vain nyökkäilen ja pyöräytän silmiäni. Ehkä siinä on totuuden siemen, mutta pojat täydentävät toisiaan täydellisesti. He eivät voi olla erossa aivan kuin olisivat syntyneet yhdessä saunassa. Tahtoivat yhdessä lemmikkiä, ja tietysti toivoivat koiraa. Mutta minulla on ollut aina pieni koirakammo, tunnustan. Jos joskus hankimme eläimen, se olisi varmaan kilpikonna eipähän säntäile lattialla, vaan ottaa elämän yhtä rauhallisesti kuin suomalainen juhannus.
Ennen Aapon syntymää minä ja mieheni tuskin osasimme aavistaa, miten paljon elämä muuttuisi, kun perhe kasvaisi toisella pojalla. Kun kuulin, että lapsi oli syntymässä sairaana, maailma menetti hetkeksi värinsä. Mikään ei viitannut ongelmiin neuvolassa kaikki oli mennyt kuin oppikirjassa, ei moitteen sijaa.
Ratkaisevan ultran jälkeen kävi pieni ajatus vilahtamassa päässä: pitäisikö sittenkin keskeyttää raskaus? Se meni onneksi nopeasti ohi, ja päätin synnyttää. Mieheni lisäksi kukaan ei juuri tukenut päätöstäni, jopa omat vanhempani suhtautuivat nihkeästi. Eikä miehenikään tiennyt mikä olisi oikein, mutta seisoi rinnallani. Kestettiin yhdessä, että olin tyhmä, nieleksin itkut ja totesin: lapset ovat elämän kukkasia, eivät piikkejä. Onneksi mieheni otti suomalaiseen tapaan homman jurosti haltuun ja sanoi: Hän synnyttää, piste. Vähitellen perhekin lämpeni ajatukselle.
Kun Aapo viimein syntyi, kaikki yllättyivät siitä, miten sutjakkaasti pieni oppi ja oivalsi asioita. Isoveli Viljami ojenteli kaikenlaista tavaraa, ja Aapo antoi niille omia nimiään. Silloin minulle tuli tunne, että kaikki kyllä järjestyy ja niin on käynytkin.
