Voi hyvänen aika, Jari, kyllä sinä olet vaikea mies! Minkä takia kaikki pitää aina olla niin hankalaa? Eikö voisi joskus vaan tehdä niin kuin minä pyydän?
Nuori nainen, joka sätti aviomiestään, oli todella kaunis oikeastaan suorastaan upea. Pitkät jalat, tummansiniset silmät ja sellaiset muodot, että miehet kääntyivät katsomaan niska limassa, kun hän käveli Helsinki Park Hotellin viereisillä puistokujilla.
Jarin ulkonäkö oli sitten ihan toista maata. Melkein päätä lyhyempi kuin vaimonsa, muistutti enemmän pyöreää tynnyriä. Pitkät kädet, vähän liian lyhyet jalat ja hiukset harvenemaan päin. Ainoastaan hänen silmissään oli jotain kaunista, ne olivat iloisen älykkäät ja tuntuivat näkevän kaiken muiden läpi. Ihmeelliseltä tämä pari silti näytti vaativa kaunotar ja se, joka tunsi hänet läpikotaisin.
He olivat vähän kuin Hephaistos ja Afrodite, paitsi että Jari ei pitänyt käsissään koskaan vasaraa, vaan tytärtään, pientä Annikkaa.
Annika oli selvästi isänsä näköinen, eikä kellekään ollut epäselvää, kuka tytön isä oli. Äidiltään hän oli perinyt vain silmiensä värin ja kuparinpunaisen kiharapilven, joka eli ihan omaa elämäänsä jo viisivuotiaana hän viiletti hotellikäytäviä pitkin “punaisena salamana”, isä yleensä perässä.
Kristiina, jos sinä niin paljon haluat lähteä sinne retkelle, mene vain. Minusta Annika on ehkä liian pieni sellaisiin reissuihin. Matkaa on, ja tänään on tosi kuuma. Kohta alkaa itkettää, kitistä ja sulla menee koko päivä pilalle, tiedäthän?
Mitä sinä hyödyt, Jari? Minä tulin tänne lomalle mieheni kanssa, ja muutenkin täällä ihmiset pyörii koko ajan ympärillä. Eikö sua haittaa yhtään?
Kristiinan ääni nousi jo lähes hysteeriseksi. Annika halasi lujemmin isäänsä ja painoi kasvot tämän kaulaan.
No älä turhaan, rakas! Musta tulee mustasukkainen, Jari naurahti ja silitti tytärtään. Keksitään jotain muuta mennäänkö risteilylle, haluaisitko kokeilla laitesukellusta? Mitä vain toivot?
Haluan mennä katsomaan pyramideja! Kristiina sanoi topakasti ja kääntyi pois. Jos ette tule, menen yksin!
Ei siinä mitään auttanut muuta kuin nostaa kädet. Kristiina suuntasi altaalle, unohtaen kerralla miehensä ja lapsen, kuten hänellä oli tapana. Jari oli tottunut tähän jo kauan sitten. He elivät niin kuin aika monet heidän piirissään. Jari varakas, aina töissä, ja Kristiina upea, nuori ja antanut itsensä rakastaa.
Jari ei edes tiennyt, miten päätyi “muotimiesten” joukkoon. Naisissa hänellä ei ollut ikinä onnea, ulkonäkö ei ollut se suurin syy. Hän ei osannut olla naisten kanssa, jos nämä eivät olleet bisneskumppaneita tai työkavereita. Niissä tilanteissa ei ongelmia tullut, oli sopivan kohtelias, hauska ja osasi vääntää hyvää vitsiä. Mutta jos ihastui, kaikki meni heti solmuun. Hän ei tiennyt minne kätensä laittaisi, mitä sanoa kaikki oli niin vaikeaa, että hän lopulta jätti yksityiselämänsä sikseen.
Eikä hänen elämänsä olisi kai muuttunut, ellei äiti olisi päättänyt, että nyt pojan pitää perustaa perhe.
Jari! Nyt on aika, sinä et omia aikojaan ketään löydä. Me tarvitaan ammattimainen kumppaninmetsästäjä, sanoi äiti, Inka.
Mikä ihmeen kytkijä? Jari tukehtui teehensä ja kaatoi sitä puolikkaan uuden jakun hupulle, istuessaan äidin isolla maalaistalolla.
No, hups, mutta ajattele nyt olet kaikin puolin hyvä mies, fiksu ja kunnollinen. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos se hyvä ei leviä muualle kuin minuun? Et ole onnellinen, minä näen sen. Kato nyt, miten katselet vaikka Marin lapsia! Minä rakastan niitä kuin omiani, mutta kyllä minä haluaisin keinuttaa omiakin lastenlapsia.
No entäs sitten? Jari huokaisi.
Sinä et itse osaa löytää ketään! Tässä asiassa en säästele sanojani. Sinä et vain eläydy naisten kanssa. Minun moka, en opetellut sinua siihen. Siksi annan nyt ammattilaisen hoitaa homman. Kirjoita nyt paperiin, millaisen naisen haluaisit. Oikeasti!
Siinä ilta meni, ja Jari vastaili äidin kysymyksiin, miettien, että tämä kuulostaa enemmän poliisikuulustelulta. Lopulta paperille kertyi toiveita ja pelkoja, joista ei ollut kenellekään ennen puhunut.
Eihän tällaisia edes ole, Jari pyöritteli silmiään.
Katsotaan! sanoi Inka, nappasi paperin ja niin sai Kristiina alkunsa.
Kristiina oli täsmälleen sitä, mitä Jari oli “tilannut”. Kaikki ulkoiset toiveet napsahtivat kohdalleen, mutta muu paljastui vasta ajan kanssa tämä oli sopimus, ei intohimoinen liitto. Kristiina ei ollut lainkaan kiinnostunut perinteisestä “kodin hengettären” roolista. Heillä oli omat makuuhuoneet tilavassa omakotitalossa Espoon laitamilla, koska hän ei voinut nukkua Jarin kuorsauksen takia kuorsasiko Jari oikeasti, sitä tämä ei edes tiennyt. Jari olisi tehnyt tälle naiselle mitä vain.
Lasten teko ei kiinnostanut Kristiinaa alun pitäenkään, mutta myönsi että sellainen “kuului diiliin”, ja pyysi parin vuoden lykkäystä.
Olen nuori enkä ole nähnyt maailmaa. Sinä järjestät minulle sen, eikö niin?
Jari suostui. He matkustivat, hengasivat kavereiden kanssa ja jonkinlaista yhteiseloa siinä opeteltiin.
Sitten Annika syntyi ja hetkeksi yhteiselämä selkeytyi. Jari vietti aikaa iltaisin tyttärensä kanssa. Ainoa suru tuli siitä, että Kristiina oli keskinkertainen äiti.
En aio imettää! Kristiina totesi. En aio mennä kirurgille muotojen takia! Pullon kanssa kasvaa moni. Sinäkin olit pullolapsi äitisi mukaan. Kyllä siitä hyvä tulee!
Kumpikaan Jarin eikä Kristiinan äiti ei saanut häntä muuttamaan mieltään. Jari hankki lapsenvahdin.
Mä tulen hulluiksi täällä neljän seinän sisällä huutavan lapsen kanssa! Sinä meet töihin ja palaat illalla, saat elää elämääsi, mutta minä olen jumissa täällä! valitti Kristiina.
Kristiinan äiti, Leena, päätti ottaa ohjat: Minä voin olla Annikan kanssa, miksi tuntematon ihminen pitäisi palkata?
Jari ilahtui aika lailla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti riiteli Kristiinan kanssa.
Miksi minun äitini pitää tulla tänne? kiukutteli Kristiina. Haluaisin apua, en kasvattajaa!
Mutta Annika tarvitsee edes yhden muun tutun ja turvallisen aikuisen, kun sinä et siinä oikein ole.
Kristiina ei oikeastaan kiinnostunut tyttärestään, paitsi oli varma, että tällä oli parhaat lelut ja nätit vaatteet. Lähinnä lastenhuone oli esittelyä varten, kun kaverit tulivat kylään. Melkein alusta asti Annika nukkui Jarin makuuhuoneessa.
Mä kyllä rakastan tytärtäni, mutta omalla tavallani, Kristiina tiuskaisi ja purskahti itkuun.
Leena-äiti jää tänne, ja tämä asia on näin, niin kauan kuin tilanne pysyy tässä, totesi Jari.
Kristiina mietti hetken ja myönsi, että parempi huono rauha kuin hyvä riita. Äitinsä ei ollut hullumpi vaihtoehto.
Niin Annika kasvoi, ja Leenasta tuli tärkeä tukipilari tytär tiesi, että äidin syli oli enemmän näyttelyesine kuin oikea tuki. Pyöreästi hänellä oli isä ja kaksi mummoa, jotka olivat turvana ja opettivat elämästä kaiken oleellisen. Annika vietiin ensin balettikouluun, sitten yksityiseen päiväkotiin. Hän oli tottunut matkustamaan, olemaan hotelleissa ja vaihtamaan maisemaa.
Tämä perheloma olisi ollut ihan tavallinen, ellei Annika olisi alkanut valittaa päänsärkyä ja saanut lievää kuumetta.
No niin, kaikki loma pilalla! Kristiina marssi ympäri huonetta, kun Jari tilasi yksityislääkärin hotellille.
Mistä sinä oikein puhut, lapsi on kipeä! Jari sanoi.
Tämä on ihan tavallinen lasten flunssa! Sinä lellit meidän tytärtä pilalle!
Lääkäri ei keksinyt mitään huolestuttavaa: Ylirasitus, lepo vaan.
Me lähdetään kotiin, Jari sanoi heti lääkärin lähdettyä.
Miksi? Kotiinko muka flunssan takia?!
Mua huolestuttaa. Lapsen pää ei vain voi särkeä noin ilman syytä.
Yksityissairaalan tutkimukset Helsingissä paljastivat, että vaisto oli oikeassa. Elämä pysähtyi hetkeksi.
Klinikkaa vaihdettiin, mutta tila ei huonontunut. Jari jätti työnsä muille ja oli sairaalalla. Kristiina istui vieressä, mutta kun lääkärit kyselivät häneltä lapsen asioista, pian he alkoivat puhua vain Jarille Kristiina ei tiennyt mitään yksityiskohdista, eikä pystynyt vastaamaan.
Kristiina ei ollut erityisen huolissaan. Hän näki että lääkärit tekivät kaikkensa, ja hän kaipasi vanhaa vapaata elämäänsä. Lopulta hän kuuli Jarin myyvän taloaan.
Miksi, eikö sulla enää rahaa ole? Kristiina ihmetteli.
Ei, kaikki menee Annikan hoitoon. Ulkomailla tarvitaan kallis operaatio. Siihen menee rahat ja talous. Aivan kaikki.
Mutta miten minä sitten…?
Sinä saat asunnon ja auton, elämiseen, mutta me muutamme prioriteetit. Sinä voit alkaa taas elää niin kuin haluat, mutta käyt katsomassa Annikaa sairaalassa ainakin pari kertaa viikossa. Kun lähdetään ulkomaille operaatioon, tulet mukaan, olet kuitenkin hänen äitinsä. Oletpa millainen tahansa, hän tarvitsee sinut vielä nytkin. Näytä edes vähän, että välität!
Jari ensimmäistä kertaa elämässään räjähti. Hän pelkäsi mitä tuleman pitää, ja se lapsi, se pieni, joka makasi huoneessa tippaletku kädessään ja nalle kainalossa, oli ainoa side, joka enää heidän kahden välillä oli olemassa.
Nyt riittää. Mene pesemään kasvosi, eikä Katri saa nähdä sinua surkeana. Kaikki järjestyy, mutta tällä hetkellä sinun täytyy ottaa itseäsi niskasta kiinni, sanoi Jari ja palautti järjestyksen.
Mikä siinä pyöreässä ja joskus kömpelössä miehessä oli nyt muuttunut, sitä Kristiina ei olisi osannut sanoa. Yhtäkkiä hän tunsi, että Jari oli kasvanut suuremmaksi, tullut sellaiseksi kiviseinämäksi jonka takana voi olla turvassa.
Kristiina poistui, Jari meni takaisin Annikan viereen. Leena nousi, sulki kirjansa ja seurasi Jaria käytävälle.
Jos vain saan jäädä tänne, Jari…
Leena, tämä on myös sinun kotisi, ilman sinua en pärjäisi, Jari nyökkäsi lämpimästi.
Minua hävettää. En osannut kasvattaa Kristiinasta parempaa ihmistä. Kaikki ajatteli, että hän oli vain söpö ja kiltti…
No, kuka tietää missä kohtaa kaadutaan, olisi hyvä olla varalta jo patja alla, Jari huokaisi. Häntä oli hyvä äiti, et tehnyt mitään väärin. Nyt vain koetetaan tehdä Annikasta hyvä ihminen. Ei anneta virheiden toistua.
Juuri niin. Ei nyt murehdita tätä, Annika tarvitsee iloiset kasvot. Saatko jätskiä kaupasta? Syö huonosti, mutta haluaa jäätelöä. Ja Jari anna Kristiinalle aikaa. Ehkä sieltä vielä löytyy tunnepohjaa minä en halua uskoa muuta.
Kuukausien päästä Annika leikattiin, ja Inka-mummi tuli mukaan. Vuoden päästä Annika palasi kotiin toipumaan, äiti jäi Eurooppaan.
Kaksi vuotta kuntoutusta. Toivo eli välillä vahvana, välillä hiipui mutta ei sammunut, ennen kuin lääkäri sanoi: Te selvisitte.
Elämä jatkui uudelle ladulle.
Kristiina ilmestyi Annikan elämään tytön viidentenätoista syntymäpäivänä, yhä kauniina ja huoliteltuna. Hän tervehti mummoja, nyökkäsi Jarille ja suuntasi kohti Annikan juhlia.
Annika…
Tytär siristi Kristiina-siniset silmänsä. Äiti…
Kristiina kiirehti selittelemään, mutta Annika nosti kätensä.
Rauhoitu. Ei nyt. Myöhemmin.
Mutta kun minä…
Kyllä minä tiedän. Nyt on juhla.
Annika nyökkäsi vieraille ja johdatti äidin Jarin työhuoneeseen. Hän hyppäsi ikkunalaudalle, nosti jalat syliin ja kuunteli.
Olet niin paljon isäsi näköinen…
Niin, olen kuulemma yhtä vaikea ihminen.
Ei, en sitä tarkoittanut…
Mutta minä. Ja tiedätkö mitä? Se mies, jota pidit itsellesi vääränlaisena, ei koskaan puhunut sinusta pahaa. Ei tuonut koskaan ketään toista kotiin, ei eronnutkaan vaikka olisi voinut. Hän sanoi aina että minulla on vielä äiti. Vaikka en minä sinua ole oikeastaan nähnyt moneen vuoteen. Tiedätkö mitä vielä, äiti?
Kristiina oli hiljaa, Annika jatkoi metallisella mutta rauhallisella äänellä:
Isä opetti minulle yhden tärkeän asian. Että pitää osata antaa anteeksi. En tiedä osasinko. Mutta olen isän tytär. Teen kaiken loppuun. Mutta en oikeastaan tarvitse sinua mihinkään. Minulla on isä. On mummot. Kaiken muun tärkeän olen jo oppinut. Mutta isän vuoksi annan mahdollisuuden voit yrittää olla äiti. Katsotaan.
Ja kuka minä olin ennen? Kristiina kuiskasi.
Vaikka kuka vaan. Kaunis koriste, nätti kuori, tyhjä ihminen… Rankkaa? Niin. Mutta minä muistan, miltä tuntui nukahtaa sairaalassa mummon hyräilyyn, kun pidin kiinni isän kädestä. Muistan kun minulta leikattiin kaikki hiukset ja sain mummolta shortsipipon. Me melkein kuoltiin nauruun. Sinä et ollut siellä. Muistan kun menin kouluun vuotta ikätovereita myöhemmin ja mummot tekivät kanssani läksyjä, isä tuli kotiin vasta myöhään. Ja kun mummo Leena ompeli minulle tanssipuvun, vaikka tiesi, etten pääse enää lavalle. Tanssi oli kotona, aplodit sitäkin kovemmat. Ja ne maalit ja pensselit minä maalasin, ja siitä tuli mun elämäni uusi juttu. Katso tuo maalaus tuossa syntyi silloin. Sinua ei ollut läsnä.
Nyt minä olen, Annika… yritti Kristiina.
Miksi? Miksi et ollut ennen?
Nyt haluan olla lähellä…
Miksi minä en usko? Ja, älä vastaa. Katsotaan sitten, mitä elämä tuo. Osaatko vielä olla oikea ihminen, oletko tarpeeksi äiti jollekin, jota et osannut hoitaa? Peremmälle siis vain, mutta juhlat jatkuu, minä menen vieraiden luo. Ja muuten… Olenko vaikea ihminen?
Kristiina katsoi tytärtään sitä pientä, joka oli jo kasvanut vahvaksi ja vastasi vain hiljaisuudella.
No niin hyvä! Sitten tiedän, että olen oikeasti isän kaltainen! Parempaa kohteliaisuutta et olisi voinut antaa. Ehkä olen valmis miettimään nähdään!
Ylpeä, punakutrinen Annika livahti juhlaan. Kristiina jäi ikkunan ääreen ja painoi kättään siihen kohtaan, johon Annikan sormenjäljet olivat jääneet.
