Maija heräsi siihen tunteeseen, että oma vatsa painoi kuin kivimöhkäle. Kello oli vasta kolme yöllä. Asunnossa kuului vain Markuksen raskas hengitys ja vanhan eteisen kellon hidas tikitys.
Hän yritti kääntyä toiselle kyljelle, mutta vanha vuodesohva parkui. Markus, joka nukkui seinän puolella, hätkähti ja mutisi ärtyneenä:
Maija, rauhotu nyt jo. Neljän tunnin päästä pitää nousta töihin. Armoa vähän.
Maija jähmettyi, koitti hengittää hiljaa. Puolen vuoden ajan tuo oli ollut Markuksen lempilausahdus. Hän oli unohtanut, että kaksoset eivät olleet Maijan päähänpisto vaan kunnon ponnistus. Markus oli muutenkin muuttunut etäiseksi. Jokainen sentti laskettiin, kuitit tarkistettiin ja jos Maija pyysi ostamaan hedelmiä, Markus mutristeli suutaan.
Ootko kattonut hintoja? sähisi hän, tuijottaen kuittia. Omenia syöt, ne on kotimaisia ja nyt on kausi. Persikat on turhuutta. Yksin elätän ja sä vaan oot kotona.
Maija liukui hiljaa sängystä ja vaappui keittiöön, pidellen alaselkää. Jalat olivat niin turvoksissa, ettei tossua saanut kunnolla jalkaan. Hän istui ikkunan ääreen. Ulos katsoessa tuli aavemaisen tyhjä fiilis. Huolestutti. Kohta tapaaminen vauvojen kanssa, pelotti tulla kahden kanssa takaisin kotiin, jossa mikään ei enää tuntunut hyvältä.
Aamulla Markus laittautui töihin kiukkuisesti. Kaikki lensi, sukkaa ei löytynyt, kaapilla käytiin ovia paukuttaen.
Silititkö mun paidan? äännähti Markus niin, ettei vilkaissutkaan Maijaa.
Se on tuolilla selkänojalla, Markku.
Oisit voinut ommella sen napin, roikkuu taas. Mä lähden nyt. Tuppaan myöhään kotiin, kokous toimitusjohtajan kanssa. Älä turhaan soittele, pomo kerää kaikki puhelimet.
Ovi kolahti, eikä Markus sanonut edes heippoja. Lopulta Maija kuuli kun Markus väänsi ylälukon kiinni. Sen, joka jumitti, ja aukesi vain kovalla voimalla, kahdella kädellä kunnolla runnoen.
Päivällä Maija päätti järjestellä eteistä. Hän halusi ettiä laatikon lastenvaatteita, mitä oli jäänyt serkun jäljiltä. Otti jakkaran.
Mä vaan yritän vähän kuiskasi hän itselleen.
Nousi, kurotti hyllylle. Hetkeksi silmissä pimeni tuli outo huono olo. Jalka lipsahti. Kopsahdus. Tippuminen.
Maija mätkähti kyljelleen matolle, reisi osui pahasti. Hän kiljaisi. Samassa vatsanpohjaan vihlaisi niin, ettei saanut henkeä.
Ei, ei nyt vielä kuiskasi hän, koettaen nousta.
Uusi aalto. Kaikki kävi kerralla selväksi: nyt oli aika. Puhelin oli yöpöydällä, metrin päässä. Maija ryömi siihen, jättäen kostean jäljen lattialle. Jokainen liike sattui.
Sai kännykän käteen, sormet tärisivät. Näkö sumeni, kämmeniin hiipi kylmyys. Yhteystiedoissa ensimmäisinä A-kirjaimen alla:
“Markus”
Heti alla: “Markus Juhani (Toimitusjohtaja).” Hän oli tallentanut tämän kuukauden takaa, kun piti äitiyslomalappuja allekirjoittaa eikä mies vastannut.
Maija painoi Markuksen nimeä. Tuutti soi, kukaan ei vastannut. Sama uudestaan.
“Asiakas ei ole tavoitettavissa.”
Paniikki iski kunnolla. Hän oli yksin. Ovi lukossa tiukalla lukolla, jota ei makuulta saanut auki. Apua jos tulisi, jäisi oven taakse.
Kaikki tapahtui sekunnin välein. Sumeana hän avasi WhatsAppin. Luuli kirjoittavansa miehelleen:
“Mulla tuli lähtö, ovi on lukossa! Kaikki alkoi, mä kaaduin, en pääse ylös. Tuutko nopeasti, pyydän!”
Lähetti viestin ja puhelin tipahti. Näyttö musteni.
Markus Juhani Virtanen, iso rakennusfirman pomo, piti samaan aikaan kokousta. Hän oli tunnettu vaativuudestaan. Osastolla pelättiin häntä.
Puhelin värähti pöydällä. Virtanen vilkaisi. Numero oli tuttu Maija, hänen hankintajohtajansa puoliso. Hieno nainen, vaatimaton, oli paperit tuonut kerran.
Virtanen luki viestin. Hänen yleensä ilmeetön naamansa jännittyi.
Kokous loppu! jyrähti hän nousten ylös.
Mutta Markus Juhani, meillä jäi budjetti… yritti talouspäällikkö.
Kaikki ulos nyt!
Hän ampaisi ovesta. Soitti suoraan päällikölleen. “Ei tavoiteta”.
No olipas tämäkin rehellistä, Virtanen murahti.
Hän soitti turvapäällikölle:
Selvät sä Markuksen puhelimen sijainnin? Auto eteen, ajan itse.
Kaksi minuuttia ja paikkatieto tuli: Jarkko ei todellakaan ollut työmaalla, vaan möllötti jossain Hyvinkään kylpylässä.
Virtanen puri hammasta.
Hän ajoi maasturilla hullua kyytiä, muut jäivät taakse. Kotiin oli vartti. Omasta elämästään tiesi, miltä tuntuu jos apua ei tule ajoissa vaimo oli kuollut viisi vuotta aiemmin sydänkohtaukseen.
Virtanen kiipesi kolmanteen kerrokseen. Rynkytti kahvaa lukossa. Ovesta kantautui hento ääni.
Ei jäänyt odottelemaan apua. Otti vauhtia, rynnii. Lukko naksahti, mutta piti. Toisella rysäyksellä aukesi.
Maija makasi eteisessä käpertyneenä.
Maija!
Maija raotti silmiään.
Markus Juhani? Missä… Markus?
Mä tulin tilalle. Kestätkö vielä hetken?
Hän nosti Maijan syliin.
Autossa matka meni kovaa. Maija haukkoi henkeä takapenkillä.
Hetki vain, totesi johtaja lujalla, mutta lempeällä äänellä, vilkuillen peruutuspeilistä. Kohta ollaan perillä.
Terveyskeskuksessa vastassa oli päivystävä lääkäri ja hoitaja, Virtanen oli ehtinyt varoittaa.
Oletko aviomies? hoitaja kysyi.
Olen kuin isä. Vastaatte hänestä ja vauvoista omalla nimellänne, ärähti Virtanen.
Hän jäi käytävään, ravasi hermostuneena. Kolmen tunnin päästä lääkäri tuli ulos maski kaulassa.
Voitte hengähtää. Kaksi poikaa. Jouduttiin leikkaamaan, mutta ehtivät. Painoa vähän, tarkkailuun. Äiti toipuu, mutta muuten hyvä.
Virtanen painoi päänsä kylmää ikkunaa vasten.
Kiitos.
Hän soitti Markukselle uudelleen. Nyt tämä vastasi. Taustalla jurruutti musiikki ja naisen naurua.
No hei pomo? Soititko? Oon työmaalla, huono kenttä täällä…
Työmaalla vai? Onko Hyvinkään Kylpylässä nykyään valu käynnissä?
Hiljaisuus.
Markus Juhani, minä…
Sä lähdet nyt, Markku. Ilman suosituksia. Huomenna sulle ei ole enää tekemistä tässä kaupungissa. Rukoile, että sun vaimo antaa sulle anteeksi. Itse en uskaltaisi toivoa.
Maija tuli tajuihinsa vasta seuraavana päivänä. Yksityinen huone, hiljaista. Pöydällä kivennäisvesi ja mehua.
Ovi aukesi. Virtanen astui sisään puku päällä, kravatti kaulasta poissa. Väsyneeltä näytti.
Miltä tuntuu?
Markus Juhani Maija yritti nousta, mutta leikkauskohta vihlaisi. Kiitos, kiitos tuhannesti Minä sekotin kontaktit
Sattuipa tämä nyt sopivasti, Virtanen istahti tuolille. Meidän pitää puhua. Ihan vakavasti.
Hän kertoi kaiken. Puheluista, kylpylästä, potkuista. Asiat sanottiin suoraan.
Se soittaa kohta ja anelee. Kämppä varmaan hänen, vai?
Hänen vanhempiensa, Maija niiskutti. Ei mulla ole minne mennä. Tädin luo voisi mennä, mut se on syrjässä.
Virtanen mietti hetken, rummutti sormia jalkaa vasten.
Kuule nyt. Mulla on iso talo. Kaksi kerrosta, olen siellä lähinnä yöt. Apuasunto löytyy. Muutat sinne lasten kanssa kunnes pärjäät omillas. Voisit olla apuna talolla, en tykkää vieraista. Ota tää ikään kuin työpaikkana.
Miten mä pärjäisin kaksoset ja kaikki, apua tarvii.
Otetaan toinen auttamaan. Ei tää mikään hyväntekeväisyys ole. Haluan elämää talooni.
Lähtö sairaalasta meni rauhallisesti. Markus yritti päästä sisään, mutta vartijat eivät päästäneet. Hän huuteli ikkunan alla kännissä. Maija katseli hiljaisena sisällä kaikki oli jo kulunut loppuun.
Virtanen haki Maijan itse. Lastasi tavarat, kiinnitti istuimet.
Mennään kotiin, hän sanoi lämpimästi.
Virtasen talossa elämä asettui nopeasti. Suuresta, hiljaisesta talosta tuli paikka, jossa tuoksui puhdas pyykki ja vauvavoiteet.
Markus Juhani ei ollutkaan pelottava. Iltaisin hän nosteli kömpelösti, mutta innolla jompaa kumpaa vauvaa syliinsä.
No, pikkumiehet, jyrisi Virtanen. Kohta kasvetaan isoiksi.
Pojat, Oskari ja Sakari, katselivat häntä isoilla silmillä.
Entisestä miehestä ei kuulunut enää mitään. Saanut tietää, että Virtanen oli sulkenut mahdollisuudet jokaiseen alan firmaan, Markus pakkasi kassinsa ja muutti äitinsä luo. Lähetteli senttejä sieltä, mutta Maija ei jaksanut välittää. Hän tunsi ensimmäistä kertaa turvaa.
Kaksi vuotta kului.
Maija kattasi pöytää ulkoterassille. Oli helteinen heinäkuun sunnuntai. Markus Juhani grillasi jotain herkkuja pihalla.
Pojat juoksentelivat nurmikolla, yrittivät saada jotakin suurta ötökkää kiinni.
Iskä! Katso, koppis! huusi Sakari, osoittaen pörrääjää.
Maija jähmettyi lautanen kädessä. Virtanen myös pysähtyi. Ensimmäistä kertaa Sakari oli käyttänyt sanaa iskä.
Virtanen laski grillihaarukan, pyyhki käsiään ja nosti Sakarinsa ilmaan.
Koppis, siis? Sehän on kimalainen. Hyödyllinen otus.
Sitten hän katsoi Maijaa. Katseessa ei ollut mitään siitä teräksestä, mitä muut pelkäsivät. Siinä oli jotain muuta lämpöä.
Maija, istu tähän.
Maija istahti penkille.
Mä en ole mikään runoilija, sen tiedät. En osaa puhua hienoja. Mutta pojat oikeassa olivat. He eivät ole enää vieraita. Eikä sinäkään.
Hän otti taskusta pienen pahvirasian.
Ollaan tässä jo kaksi vuotta kuin oikea perhe. Tehdään siitä virallista. Jos kävisi niin, että adoptoisin pojat. Saisivat sukunimen. Kukaan ei voisi sanoa pahaa. Mitä sanot?
Maija katsoi pitkään hiljaa. Kyyneleet valuivat, ei enää surusta vaan helpotuksesta ja siitä, että joku kannatteli.
Mä suostun, Markus Juhani, hän hymyili kyyneleiden läpi.
Sovittu. Ja jätetään tuo “herra Virtanen” pois, saanko viimeinkin?
Illalla, lasten nukkuessa, he istuivat verannalla. Teekuppi jäähtyi pöydällä. Jossain kaukana entinen mies voivotteli onnettomuuttaan, ehkä juoden kossua kavereidensa kanssa. Mutta nyt, tässä oikeassa kodissa, nukkui kaksi pikkutyyppiä, joilla oli vihdoin oikea isä.
Joskus elämä muuttuu vahingossa yhdellä viivan tai numeron erehdyksellä. Tärkeintä silti on, ettei erehdy ihmisestä.
