Rakkaus ilman ehtoja
Tänään iltapäivällä, kun astelin olohuoneen poikki, silmiini osui musta sukka, joka pilkotti sohvan alta. Naurahdin ääneen ja tokaisin:
Kappas vaan, sunkin miehes on näemmä melkoinen sottapytty!
Kumarruin, nappasin sukan lattialta ja heilautin sitä leikillisesti ilmassa.
Ei kyllä uskoisi, kun aina niin virheetön muuten ihan kuin leikkauksesta sisustuslehdestä!
Sanni tuli juuri silloin keittiöstä, pyyhki käsiään astiapyyhkeeseen ja kuuli kommenttini. Hän kohotti kulmiaan ja kysyi:
Mistä moinen päätelmä?
Vinkkasin sukalla, ilkikurinen hymy silmissäni, enkä sanonut sanaakaan.
Sanni punehtui aavistuksen, kiirehti selittelemään:
Se on Aapo taas asialla. Sehän rakastaa kantaa tavaroita pyykkikorista joka paikkaan. Ihan pentu vielä, ei jaksa mitään isompaa kuitenkaan roudata.
Ihastuin heti minähän olen heikko kissoille.
Aapo, niin, teidän kissanpentu! ilahduin vilpittömästi. Missä se kujeilija on? Näin vain kuvissa aikaisemmin. Niin suloinen pieni tuhisija, että sydän pakahtuu!
Jäin miettimään, miten ihmeessä olen ollut jo kymmenen minuuttia täällä enkä vielä ole ehtinyt paijaamaan pörröistä pikku kissaa.
Sanni hymyili hyväntuulisena nähdäkseni intoiluni.
Katso olohuoneen nojatuolilta, patterin vieressä. Se on Aapon valtakunta. Mutta varovaisuutta! Kynnet on terävät, eikä se oikein lämpene vieraille. Jos sattuu jotain, särkylääkettä löytyy kylpyhuoneesta. Mä laitan meille sillä aikaa kahvit.
Käväisin varovasti nojatuolin luona. Siellä pikku Aapo oli kerällä, harmaavalkoisena villapallona fleece-viltille kietoutuneena ja kuorsasi tyytyväisenä. Sen korvat värähtelivät kevyesti, häntä liikahti silloin tällöin unessa.
No mutta kaunokainen kuiskasin, ojentaen hiljalleen käteni, etten säikyttäisi.
Aapo raotti silmää, loi minuun arvioivan katseen ja sulki taas. Hetken päästä kuitenkin viuhautti tassuaan sain ranteeseeni hentosen naarmun.
Ai, no, otetaan se tutustumismerkiksi, hymähdin ja silitin silti varovasti kissanpentua korvan takaa. Aapo jähmettyi hetkeksi, mutta alkoi pian hurista hiljaa, vaipuen takaisin uneen.
Kun Sanni tuli kahvikuppien ja karkkia täynnä olevan kulhon kanssa takaisin, olin jo ihan tohkeissani löytämässäni onnessa: kyynärpää nojatuolille, käsi Aapon pörröisellä masulla. Kissa hurisi niin kovaa, että muistutti pientä konetta, ja minä leveilin kuin voittaja, pieni haava ranteessani tuoreena tuttavuutena.
Voi mikä hurmuri! hihkuin ja kutitin Aapoa leuan alta. Kissa kellahti selälleen, näyttäen pehmeää vatsaa lisää silityksiä varten. Tällaisen haluan minäkin! Silloin Snökki ei olisi yksin.
Haluatko osoitteen Kisu ry:n löytöeläinkotiin? Siellä on monta samanlaista söpöläistä, Sanni hymyili, laski kahvit pöydälle ja jäi katsomaan minua sekä kissan kujeiluja hiljainen ilo silmissään.
Ehkä joskus myöhemmin, huokaisin ja pysähdyin hetkeksi silittämästä. Aapo avasi närkästyneen silmän ja naukaisi vaativasti, aivan kuin kysyäkseen: “Entäs minä?” Repesin nauruun ja jatkoin silitystä. Mutta tiedäthän, olen menossa naimisiin. Epäilen ettei Lauri innostu uudesta kissakaverista. Hän sietää juuri ja juuri Snökin.
Miten niin? Eikö Lauri pidä eläimistä? Sanni istui viereeni kääntäen kupin käsiensä väliin, nautti tuoreen kahvin tuoksusta ja jäi vastausta odottamaan.
Häntä jurppii karvat, välillä kuivike leviää lattialle ja kissan leluja on siellä täällä pudistin päätäni, sivelin Aapon turkkia. Ymmärräthän, Lauri on muuten ihana, mutta hän vaatii viimeisen päälle järjestystä. Kaiken pitää olla tiptop, eikä pölyhiukkastakaan saa näkyä.
Näin kuinka Sannin hymy hyytyi. Hän hieraisi rannettaan kuin siihen olisi yhtäkkiä pisto iskenyt. Kasvoille nousi etäinen, hieman hämärtynyt ilme, silmät tuntuivat katsovan jonnekin kaukaisuuteen, johonkin muistoon menneisyydestä.
Sanni? kysyin aidosti huolestuneena, nostin Aapon taas tuolille ja käännyin ystäväni puoleen, tarkkaavaisena.
Tällaista Sannia en ollut ikinä nähnyt. Kolmen vuoden ystävyyden aikana hän ei kertaakaan ollut ollut muuta kuin aurinkoinen ja lämmin. Nyt kasvoista katosi valo, silmiin nousi raskas suru.
Kaikki on hyvin, Sanni vastasi väkinäisellä hymyllä, mutta ääni särähti silti. Vanhat ikävät muistot palasivat, tuli mieleen yksi sellainen “järjestysihminen”, jonka vaatimus täydellisyyteen oli muuttunut elämäksi, jota ei enää jaksanut kantaa.
Hän hengitti syvään ja jatkoi lujemmalla äänellä:
Oikeastaan multa vaadittiin järjestystä siinä määrin, että se muuttui ongelmaksi… Anna yksi neuvo: ennen kuin menet naimisiin, elä vuoden hänen kanssaan saman katon alla. Käytä aikaa siihen, että oikeasti huomaat, millaista on olla jonkun säännöillä, varoa jatkuvasti, ettei tee virhettä.
Kertoisitko enemmän? kysyin hiljaa, mutta tajusin heti lipsautukseni ja lisäsin: Vain jos haluat. En haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä.
Kerron. Sanni yritti hymyillä, mutta ilme oli surullinen. Katsoi minuun päättäväisenä, aivan kuin olisi päättänyt vihdoin päästää irti painolastista. Ehkä siitä on hyötyä sinullekin
***
Olin vasta yhdeksäntoista, kun tapasin Tuomon. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, vakaa ja kohtelias, hymyili lämpimästi ja jaksoi kuunnella juttujani tunteja nyökkäillen. Hän muisti, lempiteeni oli vihreä mintulla, toi kukkia vailla erityistä syytä. Olin imarreltu tuntui, että kerrankin joku oli kiinnostunut minusta. Siksi suostuin kosintaan muutaman kuukauden seurustelun jälkeen.
Kukaan ei yrittänyt puhua järkeä. Isä oli jo perustanut uuden perheen eikä juuri pitänyt yhteyttä, ehkä joskus jouluisin puhelu ja siinä kaikki. Äiti tuntui tyytyväiseltä omiin menoihinsa, uskoi tehneensä osansa kasvattaessaan minut ja antamalla koulutuksen. En osannut olla vihainen.
Aluksi Tuomo oli täydellinen, ainakin kahden yhteisen kuukauden ajan. Mutta hiljalleen järjestystä vaativa puoli alkoi näkyä. Harvat riitamme johtuivat pääosin siitä, että tiskin reunalla oli muki väärään aikaan tai pölynpyyhintä oli unohtunut. Minulla oli tuolloin tentti, ja suurin osa ajasta meni opiskellessa ei aina jaksanut imuroida.
Eräänä yönä olin jo nukkumaanmenossa, kun Tuomo pysäytti eteisessä:
Täällä on pölyä lattialla, kaikki pitää olla kunnossa. Ota rätti ja pese nyt heti!
Huokaisin: Kello on jo puoli yksi ja aamulla aikaisin matematiikan tentti…
Mitäs et hoitanut asioita ajoissa. Tee se nyt, hän komensi. Ei auttanut itku, vaan oli siivottava väsyneenä.
Vuodet muuttivat Tuomoa yhä vaativammaksi. Hän suuttui, jos kirja lojui väärässä paikassa, sänky oli huonosti pedattu, lakana ei sileä. Kerran hän tarkisti mankeloidun lakanan ja raivostui:
Täällä on ryppy! Etkö muka näe?
Silitä koko satsi uudestaan, kaikki liinavaatteet.
Samalla Tuomo repi kaapista muutkin lakanat lattialle.
Muistan katsoneeni lattialla olevaa pyykkivuorta ja pohtineeni, oliko tämä tosiaan edelleen se mies, jolle kerran menin naimisiin.
Kerran unohdin silittää Tuomon paidan, sillä olin uppoutunut kurssityöhön ja nukuin liian vähän. Puhdas paita kyllä roikkui tangolla muiden kanssa, mutta hän raivostui.
Oletko sinä laiska vai mikä?! Miten voin mennä töihin ryppyisessä paidassa?
En ehtinyt edes selittää. Hän tarttui ranteeseeni, puristi kipeästi ja nykäisi niin, että horjahdin.
Silloin opin, miten paljon fyysistä voimaa Tuomolla oli. Käteeni jäi mustelma, ja kevättakit piilottivat sitä useamman päivän ajan. Kukaan ei huomannut muutosta olin julkisesti aina pirteä, kukaan ei epäillyt mitään.
Tuomo ei koskaan lyönyt kasvoihin ehkä pelkäsi, että joku näkisi jäljet. Yleensä puristi rannetta, joka oli koko ajan kipeänä. Parina kertana hän tarttui hiuksiini niin, että sattui itkuun asti.
Miksi täällä on likaista? Oletko edes nainen? Eikö sua itseä ällötä? hän huusi kerran, osoittaen lattiassa hädin tuskin näkyvää pistettä.
En tajunnut, mikä milloinkin oli vikana. Koti oli siistimpi kuin monella, ystävät kehuivat emännyyttäni, mutta Tuomo aina löysi jotain “viallista”. Lopulta pelkäsin kaikkea: kävin joka aamu koko asunnon läpi, ettei missään ollut pölyä, astioita, väärin taiteltuja pyyhkeitä. Nukuin huonosti, nousin monta kertaa yössä tarkistamaan, olivatko kaikki valmiina ja paikallaan.
Vähitellen lakkasin näkemästä ystäviä, vetäydyin, käteni alkoivat täristä, nauraminen oli unohtunut. Kerran pyörryin kesken luennon uupumuksesta.
Havahduin sairaalassa, kun hoitaja mittasi painetta ja lääkäri kyseli vointiani. Makasin kattoa tuijottaen ja ajattelin, miksi enää suostun tällaiseen. Rakkaudesta? Ei sitä ollut enää pelkoa oli ja valtava kaipuu päästä pois. Heräsin ajatus: ehkä voisin vielä valita toisin.
Kaikki ratkesi, kun Tuomo tuli käymään sairaalassa. Luulin että hän kysyisi, miten jaksan, huolehtisi. Mutta hän marssi sisään ja ensimmäinen lause oli:
Mikä ilme tuo on? Hiuksetkin tahmaiset, aamutakki likainen. Aina joku epäkohta!
Olin lamaantunut. Makasin sairaalasängyssä yhä heikkona ja odotin lähinnä tukea. Hoitaisi. Mutta hoitaja puuttui peliin.
Menehän siitä, hän sanoi autoritäärisellä äänellä ja huljutti moppiansa uhkaavasti. Tai kohta saat tästä päähän niin että tolkkus järkkyy!
Kikatukseni karkasi, vaikka tuntui oudolta nauraa. Tuomo punastui, kääntyi kannoillaan ja paiskasi oven.
Kyllä sä ansaitset parempaa, hoitaja sanoi ja peitteli minut vielä lämpimämmin. Saat uuden kodin ja uuden miehen. Kyllä joku sua arvostaa ihan varmasti.
Hänen sanansa iskivät minuun ensimmäistä kertaa tunsin voivani todella irrottautua. Minulla oli mummon pieni asunto, rahasta tiukkaa, mutta yksityisopetuksilla selviäisin. Ja ennen kaikkea: rauhaa, ei öisiä korraluksia, ei mustelmia, ei pelkoa.
Katsoin ikkunasta kevätaurinkoon ja päätin: minä irrottaudun.
Kiitos. sanoin, ja tunsin pienen toivonkipinän sisälläni. Ehkä minusta on tähän.
Hoitajan lämmin käsi olkapäällä kertoi, että en ollut yksin.
Illalla katselin ikkunasta laskevaan aurinkoon ja päätös oli selvä. En enää koskaan suostu siihen elämään.
***
Avioero tuli nopeasti. Tuomo ei edes vaivautunut paikalle, vaan lähetti juristin, joka hoiti asian tylysti ja konemaisesti. Sain vapautuksen tunteen syvän, hiljaisen, lempeän mikä helpotti.
Kävelin ulos oikeustalosta Tampereen kevään kirpeään ilmaan. Kasvot auringossa ja keuhkot täynnä tuulen tuomaa uutta alkua. Tunsin, että olen vapaa.
Muutin pieneen perintöasuntoon, joka oli täynnä valoa ja näkymä puistoon, jossa lehmukset lauloivat kevättuulta. Opin nauttimaan yksinäisyydestä, jota ennen pelkäsin: kahvikuppi parvekkeella aamuisin, syreenin tuoksu ikkunasta, uusi hiljaisuus joka mahdollisti omien ajatusten kuulemisen.
Sain töitä kirjakaupasta, en pelkän palkan takia, vaan löytääkseni taas paikan ihmisjoukosta. Siellä, kirjojen välissä, olin turvassa järjestin hyllyjä rauhassa, autoin asiakkaita ja selailin kirjoja iltaisin paksun villapaidan suojassa.
Yhtenä päivänä asettelin uutuuksia hyllyyn, kun huomioni kiinnittyi nuoreen mieheen, joka kumartui ottamaan taidekirjaa juuri samalla hetkellä tömäytimme lähes päämme yhteen.
Voi anteeksi! huudahdin säikähtäneenä, kun kirjakasa oli vaarassa kaatua. Mies nappasi ne kiinni ja tarjosi hymyään.
Ei hätää, olin itse tarkkaamaton. Olen etsimässä jotain taidehistoriasta, osaisitko auttaa?
Hymyilin ensin ujosti, mutta sain siitä lämpöä omaan olooni.
Tule, näytän missä löytyvät, juuri saatiin uusia julkaisuja…
Hän oli Oskari. Pitkä, lempeäsilmäinen ja hymykuopat poskilla. Hän tuli jatkossa joka viikko ostamaan uuden kirjan milloin arkkitehtuurista, milloin maalaustaiteesta. Pian juttelimme kahvin ääressä, ja hän kysyi lempikirjailijoitani, kertoi omia ajatuksiaan lukemastaan.
Vasta kuukausien jälkeen hänen kanssaan kahvilla istuessani annoin itselleni luvan kertoa totuuden. Kahvilan takaovella ovi kolahti, säpsähdin ja puristin kuppia kuin hukkumassa.
Oskari havaitsi heti muutoksen. Mikä hätänä? hän kysyi ja laski lempeästi kämmenensä käteni päälle.
Silloin ensimmäistä kertaa kerroin kaiken. Itkin ja naurahdin, puhuin katkonaisesti vuosista, jolloin pelkäsin jokaista tehnyttä liikettä.
Oskari kuunteli, eikä yrittänyt keskeyttää. Vasta kun olin loppu, hän katsoi minuun vilpittömästi ja sanoi:
Lupaan sinulle: minä en koskaan satuta sinua, enkä koskaan laita sinua ansaitsemani rakkauden koetukselle. Jos kotityöt ahdistavat, hankitaan vaikka siivooja. Sinä et joudu ansaitsemaan mitään pelkästään olemalla olet jo tarpeeksi.
Se osui minuun syvälle. Hänen sanoissaan ei ollut korulauseita vaan aitoa välittämistä. Sain vihdoin toivoa, että elämä voisi olla pehmeää ja hyvää. Ehkä rakkaus on sitä, että hyväksytään toinen juuri sellaisena kuin hän on.
***
Siinä kaikki, Sanni päättää tarinansa. Hänen äänensä vapisee hieman viimeisissä sanoissa, mutta hymy on lämmin ja kirkas. Elämä opetti: älä koskaan uhraa itseäsi pakotetulle täydellisyydelle. Aito onni on sitä, kun toinen oikeasti hyväksyy sinut omana itsenäsi.
Aapo, kuin aavistaen tunnelmat, hypähti Sannin syliin ja asettui kerälle. Se hurisi äänekkäästi, nosti tassun poskelle. Sanni naurahti kyynel poskella, rapsutti kissaa takaraivosta.
Näetkö? hän naurahti silittäen Aapoa. Ei tästäkään kissasta ole mallikissaksi, mutta silti siitä löytyy rakkautta.
Annoin Sannille servietin ja puristin hänen kättään.
Olet tosi vahva, Sanni. En osaa kuvitellakaan, miten paljon olet kokenut. Olen silti niin onnellinen siitä, että nyt kaikki on hyvin.
Nyt on, Sanni vastasi katse ikkunaan. Ensimmäiset tähdet syttyivät pimeyteen, ja hän hymyili. Haluan, että sinullakin on hyvä. Siksi: älä kiirehdi. Elä Laurin kanssa, katso millainen hän on, kun kaikki ei mene suunnitellusti. Rakkaus ei ole vain sanoja. Se on kunnioitusta ja välittämistä sitä, että voi sanoa “nyt on raskasta”, ja toinen halaa ja kysyy: “Miten autan?”
Pohdiskelin Sannin sanoja, silitin Aapon lämpöistä turkkia. Kissa asettui kerälle, hurisi vielä voimakkaampana, ja huone täyttyi rauhasta. Takassa rätisi tuli ja vanha lyömäkello mittasi aikaa, turvallisesti.
Kiitos, Sanni, sanoin hiljaisesti ja nostin katseeni. Otan neuvoistasi vaarin. Jään pohtimaan rauhassa.
Sanni nosti kahvikuppiaan, minä omaani. Kahvi tuntui suussa erityisen lempeältä; ehkä siksi, että nyt elämä ei ollut täynnä pelkoa. Se maistui uudelle alulle sille, että osaa olla uskollinen itselleen ja uskaltaa luottaa siihen, että on rakkauden arvoinen. Ympärillä hurisi Aapo, edessä istui paras ystävä ja ikkunan takana syttyivät ensimmäiset kevättähdet. Taisin itse rakentaa tämän kodin ja ensimmäistä kertaa tuntui, että se oli todella minun.
