Rakkaus
Eräänä iltana olin siivoamassa terveyskeskuksen pientä vastaanottohuonetta, kun kuulin oven narisevan raskas ääni, kuin joku olisi kunnolla työntänyt hartialla. Käännyin katsomaan, ja siinä seisoi hyvänen aika Juhani, meidän Kaunisjärven arvostettu mies, kaikkien tuntema monitoimimies. Mutta jotain oli outoa; normaalisti Juhanilla on tuuhea, harmaa parta, joka tuoksuu aina vähän puulastuilta ja tupakalta, mutta nyt posket olivat sileät ja kalpeat, kaulalla laastari haavan päällä. Eikä savun hajua, vaan vahva “Yötuoksu” -partaveden lemu, joka sai nenän melkein pistämään. Oliko Juhani todella ajanut partansa pois?!
Juhani Ristola, sanoin pudottaen maton käsistäni, oletko se sinä, vai lähetitkö nuoremman veljen tänne?
Hän pyöritteli lippalakkiansa käsissään, katseli lattiaa.
Se olen minä, Anneli, minä… Voisitko antaa jotain? Sydämeen. Ja hermoihin.
Otin heti ammatillisen otteen, istutin hänet vastaanottokaukalolle ja tartuin verenpainemittariin.
Mikä on hätänä? Missä sattuu?
Joka paikassa, hän mutisi. Jytisee sisällä kuin vasara pellillä. En saa nukuttua, ja kädetkin tärisevät.
Verenpaine 160/100, liian korkea Juhanille, joka ei koskaan ole lääkärillä ramppanut ja jolla sormetkin taipuvat kuin rautanaulat.
Nyt, sanoin tiukasti, rehellisesti. Oletko ylirasittunut vai riidellyt Tuulikin kanssa?
Vaimon nimen kuultuaan Juhani hätkähti, kasvoille lehahti punaisia laikkuja. Tuulikki Ristola oli hiljainen, vaatimaton nainen, joka on aina mennyt miehensä tahtiin ja kutsunut tätä helläästi “Jussiksi”. Juhanin luonne on kuin oksainen halko; ei helposti lähestyttävä.
Anna mulle vain jotain, älä kysele. Sinun työ on hoitaa, hoida vaan.
Tiputtelin hänelle Corvalolia, laitoin Validol-tabletin kielen alle. Hän istui hetken, hengitti syvään, kiitti ja lähti. Katsoin ikkunasta: kävelykin oli nopeaa, kuin nuorekasta.
“Ei kai vaan vanha Juhani on rakastunut uudestaan?” pohdin. Pieni kylä on kuin mehiläispesä; jos toisessa päässä aivastat, toisessa tiedetään jo, että olet kuolemansairas.
Seuraavana iltana ryntäsi paikalle kylän postinjakaja Eila.
Anneli! Oletko kuullut Juhanin uutiset? Mies on sekaisin! Ensin parta pois, sitten kävi kaupungissa bussilla, tuli takaisin kassien kanssa ja piilotti ne takkinsa alle. Leena, kaupungin kangasliikkeen myyjä, soitti ja kysyi mitä Juhani siellä oikein osteli ja miksi hän kävi myös kultasepänliikkeessä?
Sydämestä otti. Aivan selvä, joku uusi tuttava miesparalla! Mutta kuka? Kaunisjärvellä kaikki ovat silmässä.
Mitä Tuulikki? kysyin hiljaa.
Eilan kasvot vääntyivät huolesta.
Tuulikki… Hän kulkee kuin sadepilvi päällä. Silmät itkevät.
Naapurit puhuvat, että Juhani lähetti hänet nukkumaan kesäkeittiöön. Kuulemma: “Älä häiritse, minulla on projekti.” Mikä projekti Juhanilla yöllä? Selvä juttu…
Muutaman päivän päästä luokseni tuli Tuulikki, pieni ja siro, vanha villahuivi harteilla.
Anneli, hän kuiskasi, saanko istua?
Istutin hänet lämpimän takan eteen, kaadoin kuumaa vadelmateetä. Hän piti lasia molemmin käsin, katse nauliutui yhteen pisteeseen.
Hän lähtee minulta, Anneli. Neljäkymmentä vuotta yhdessä, lapset kasvatettu, lastenlapsetkin nähty… Nyt kaikki on ohi.
Mistä sellaista ajattelet, Tuulikki? yritin rauhoittaa, vaikka sydämessä tuntui raskaalta.
Hän on muuttunut. Ajaa partaa joka päivä. Suihkuttelee sitä partavettä… Hän irvisti. Eilen löysin hänen takistaan kuitin “Kultalanka”-liikkeestä. Hän valehtelee, ei katso silmiin, viileitä, vanhoja kyyneleitä valui hänen kasvoilleen. Avasi arkun vintillä, missä minun vanhat häämekotkin ovat. Kun menin katsomaan, mulkaisi ja paiskasi oven kiinni. Niin, olen vanha, en enää kaunis. Mutta ei hänkään enää nuorukainen…
Silitin hänen kuivaa olkapäätään ja ajattelin, että voi miehet, mitä te oikein teette.
Odota, Tuulikki, sanoin. Ehkä kaikki ei ole niin kuin näyttää.
Miten muka? hän naurahti karvaasti. Yksin laulaa. Sulkee itsensä pajaan, naputtelee vasaraa ja laulaa “Oi kaunis Kallio…” Ei koskaan laulanut ennen. On se rakastunut, Anneli. Varmasti.
Hän lähti, ja minä valvoin yöllä. En uskonut, että Juhani, luotettava kuin vanha koivu, perheensä rikkoisi ei sellainen mies. Kova, kyllä. Vaitelias, kyllä. Mutta ei ilkeä.
Viikko kului. Jännitys kasvoi kuin taikina. Versioita liikkui: nuori kirjastonhoitaja kaupungista, tai joku Helsinkiäisen villa ostanut nainen.
Juhani kulki omissa ajatuksissaan, silmissä palo, laihtunut, mutta jotenkin kuin lentoon lähtenyt. Ja aivan omissa maailmoissaan.
Lauantainen iltapäivä: vieressäni naapuritalon poika juoksi paikalle.
Anneli! Juhani kaatui pihalla! Tuulikki pyysi sinua!
Heitin lääkärilaukun olalle ja juoksin. Jalat lipsuivat, päässä vain yksi ajatus: “Ei kai sydänkohtaus!”
Saavuin pihalle Juhani makasi nurmella, kasvot harmaat, huulet siniset. Tuulikki polvillaan vieressä, silittää Juhanin päätä itseään vasten. Piha täynnä lankkuja, koristeita, maalia. Keskellä puolivalmis pitsinen kevytrakenteinen huvimaja.
Tarkistin pulssin. Nopea, verenpaine taas korkealla.
Miten kävi?
Nostin raskasta lankkua, Juhani kuiskasi. Silmissä pimeni… Selkä vihlaisi… ja tässä, osoitti rintaa.
Selvää. Mies ylirasittunut. Tein pari piikkiä, kipulääkettä ja verenpainetta alas. Hän hengitti syvään, vointi parani.
Tuulikki, sanoin, haepa naapurista apua, nostetaan Juhani sisään.
Veimme Juhanin vuoteelle.
Jussi… Tuulikki kysyi hiljaa. Miksi ihmeessä huvimaja? Syksy tulee, talvi pian.
Juhani katsoi häntä pitkään, hengitti syvään, kaivoi tyynyn alta… samettirasian ja vanhan, kuluneen vihkon, jonka lehdet jo kellertävähtivät.
En ihan näin suunnitellut, Tuulikki, hän sanoi, ääni värisi kuin nuoren pojan. Muistatko, mikä päivä huomenna on?
Tuulikki mietti, otsa rypyssä.
Kaksikymmenes lokakuuta… sunnuntai…
Ja neljäkymmentä vuotta sitten?
Hän henkäisi, peitti suun kädellä.
Voi Jussi, olin unohtanut kokonaan. Kaikki nämä huolet, turhat pelot… Meidän rubiininen hääpäivä!
Juhani ojensi hänelle vihkon.
Tämä on sinun vanha päiväkirjasi. Löysin sen vintin arkusta.
Luitko? Tuulikki punastui.
Luin, Juhani nyökkäsi. Anteeksi, että vanha ukko luki. Luin ja sydän itki.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Vain seinäkello tikitti: tik-tak, tik-tak.
Sinä haaveilit, että meillä olisi talo, puutarha ja valkoinen huvimaja joen varressa, missä juotaisiin teetä ja kuunneltaisiin levyjä. Sinulla olisi sininen pitsimekko… Minä vain tein töitä, milloin rakennustyömailla, milloin sahalla. Talo kyllä, mutta huvimaja aina “sitten” tai “ei ehdi”. Raha tai aika loppui. Sinä vain jaksoit ja olit minun karhu-luonteeni kanssa.
Juhani käänsi päänsä vaimoon.
Niin kului melkein koko elämä, en antanut satua enkä sinistä mekkoa. Nyt päätin yrittää, hääpäiväksi. Kävin kaupungissa: kangasta ja sormus. Elli, kylän ompelijatar, ompeli mekon vanhojen mittojen mukaan. Huvimajaa en jaksanut yksin, vanha ukko. Halusin yllätyksen, mutta nyt tulikin vain naurua ja vaivaa.
Tuulikki nousi vuoteen viereen, polvistui ja painoi kasvonsa Juhanin karheaan käteen.
Sinä höpelö, Jussi, hän kuiskasi kyynelten läpi, mutta ääni oli täynnä onnea, ettei sitä voinut sanoin kuvata. Olin varma, että olet löytänyt uuden, nuoren naisen. Että et enää rakasta. Mutta huvimaja…
Mitä höpsit, Tuulikki! Juhani hätkähti. Mikä toinen nainen? Mekkosi on kaapissa, kokeile. Sopii varmasti.
Sopii, Tuulikki nyökkäsi, vaikka olisikin pieni. Silti puen.
Pyyhkäisin nenääni, olin melkein itkuinen. Keräsin verenpainemittarin kokoon.
No niin, sanoin kovalla äänellä. Potilaalle määrätty vuodelepo. Ei lankkuja eikä vasaroita. Huomenna tulen tarkistamaan.
Juhani katsoi kiitollisena.
Anneli… Pidä tämä omana tietonasi. Koko kylä muuten nauraa, että vanhus sekoaa.
Eivät ymmärrä, sanoin kädellä heilauttaen. Lepäilkää. Elämä on kitkerää!
Astuin ulos portaille. Pilvet lähtivät ja taivaanrannassa loisti valtava keltainen kuu. Ilma oli raikas, tuoksui märältä lehdeltä, savulta ja jostain syystä omenalta, vaikka omenasato oli jo mennyttä.
Kaunisjärvellä mikään ei pysy piilossa. Joku kertoi, että Juhanin yllätys vaimolle toi uupumisen.
Seuraavana aamuna kyläläisiä kertyi Juhanin ja Tuulikin talolle miehet työkaluineen, seppä toi koristeelliset saranat, puuseppä maalit. Työ kävi kuin myrsky!
Illaksi huvimaja valmistui: valkoinen, kaunis kuin morsian. Sisälle laitettiin pöytä, päälle kirjottu liina, samovaari ja kupit. Kauneutta! Kansa istui majassa ja sen vieressä.
Pian Tuulikki astui esiin sinisessä pitsimekossa, sormus sormessa, hiukset kauniisti, huulet punattuna, silmät kuin kaksi majakan lyhtyä, ja vieressä vielä kalpea Juhani juhlallisessa palttoossa, työansiomitalit rinnassa ja kravatti kaulassa.
Juhani nosti vanhan Gramofonin, jonka sai kaupungin antiikkiliikkeestä. Laittoi levyn, ja se särisi hiljaa ja sieltä kuului: “Sydän, nukke rauhaa etsii…” (erinomainen suomalainen tango).
Juhani kutsui Tuulikin tanssiin. Askeleet eivät enää niin nuoria, mutta katse kuin neljäkymmentä minuuttia olisi kulunut ensitapaamisesta, ei neljäkymmentä vuotta.
Koko kylä katsoi. Mummot pyyhkivät silmiään liinojen kulmilla. Miehet polttelivat tupakkaa ja katselivat maahan ja jokainen mietti omaa vaimoaan, milloin viimeksi toi kukkia tai kiitti.
Minä ajattelin: kuinka paljon tuhlaamme voimia turhiin epäilyihin, riitoihin, kiukkuun. Elämä on lyhyempää kuin luulemme. Kaikkein arvokkainta siinä on läheisen käden lämpö kun katsot silmiin ja näet valon, joka palaa juuri sinua varten.
