RAKKAUDESTA VIHAA ON VAIN YKSI ASKEL
Viivi Kankaanpää oli minulle vastenmielinen jo ekaluokasta lähtien, juuri siksi että hän oli ohuempi kuin tuulen henkäys. Tämä luontaisesti laiha veitikka sattui kuitenkin olemaan paras ystäväni.
Luokan huonoiten menestynyt toistoluokkalainen Mikael Mikkonen keksi meille joskus ysiluokalla lempinimet. Viivi sai kutsumanimen Viivi Marttila. Aina kun Viivi asteli luokkaan, Mikael painoi kätensä vastakkain kuin olisi lämmitellyt kinttaita ja hyräili iloisesti:
Viisi minuuttia, viisi minuuttia! Onko se paljon vai vähän?
Viivin kasvot levenivät itsetyytyväisestä hymystä. Hän kulki pulpetilta pulpetille hitaasti, keinuttaen laihoja lanteitaan.
Minä taas yritin hiipiä luokkaan vasta kellon soitua, hiljaa kyyristellen. Se ei aina onnistunut. Silloin, kun epäonnistuin, kömpelö jätti-Mikael huusi ekana:
Tervetuloa, Viivi Kankaanpääää!
Ja kohta hän murahti:
Näätkö miten Aurajoki virtaa koko matkan!
Mun naama helotti kuin juhannuskokko. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, kastellen rintaani, joka ei ollut lainkaan siitä siroimmasta päästä. Viivi puolusti minua. Paiskoi Mikaelia oppikirjoilla, täräytti häntä tyhmäksi ja nauroi siinä sivussa heleästi, sillä lailla kuin vain omaan kauneuteensa itsevarmat naiset osaavat.
Kaikki tiesivät, että Mikael ja Viivi olivat salaa ihastuneita toisiinsa. Kukaan ei vain ymmärtänyt, miksi kaunotar Viivi Kankaanpää oli kavereina lehmäksi haukutun Linnea Salosen kanssa. Salonen olin minä.
En minäkään ymmärtänyt, miksi Viivi oli kanssani ystävä. Hän kimpaantui välillä niin, että ääni jäi käheäksi:
Olet sinä kyllä pönttö, Salonen! Kyllähän sitä nyt hyvät arvosanat saat, mutta et tajua, ettei ystävyys synny vyötärönympäryksestä tai silmien väristä. Sinä olet hyvä ihminen! No Linnea, hei! Kaikkihan eivät voi olla ohuita! Katso vaikka suomalaisia näyttelijöitä, on siellä pyöreitäkin, ja kaikkihan heitä rakastavat!
Minua eivät tähdet kiinnostaneet. Minuun ei muutenkaan tehonnut mikään muu kuin Mikael. Ja Mikaelia kiinnosti vain Viivi. Huomasin hänen katseensa Viiviin, miten Mikael minuun vain käänsi selkänsä. Samalla tavalla käännytään kadulla, kun köyhältä pyytäjältä ei löydy pikkurahaa, eikä seteliäkään raaski antaa. Sellainen hylkäävä käännös.
Ennen jouluaivoi sain suostuteltua vanhemmat vaihtamaan minut toiseen kouluun. Äiti kirjoitti siirtolomakkeen ja haki paperit kansliasta. Loman jälkeen uusi elämä odotti. Vanhasta jäljelle jäi vain Viivi.
Viivi otti oikeasti nokkiinsa. Suuttui, haukkui petturiksi ja paiskasi oven perässään. Mutta muutti kuitenkin mielensä nopeasti. Palasi ja jostain syystä painoi ovikelloa.
Avasin oven levein, levein hymyin. Jäin seisomaan paikalleni. Eteisessä seisoi Mikael Mikkonen. Vihaisena, turkistakki auki, paljain päin, lumesta märkä:
Mitä sä puuhaat, Salonen? Miksi kesken lukuvuoden vaihdat koulua? Viisi kuukautta vielä ja sitten yo-kokeet, ja sä muka häivyt? Vastaatko, Salonen!
En kuullut sanoja. Ei! Kuulin kyllä, mutten ymmärtänyt mitään. Tajusin vain, että nyt haluaisin muistaa joka hetken Mikael Mikkonen kotimme kynnyksellä. Niin komea, että henki salpautuu! Posket punaisina pakkasesta, silmät säihkyivät. Siitä rohkaistuin ja vastasin pisteliäästi:
Mitä, pelkäätkö ettet löydä toista alistuvaa lällyä pilkattavaksi?
Mitä? En oikein ymmärtänyt. Missä muka toisen samanlaisen, Salonen? Sä olet ainoa hölmö tässä maassa! Mikael murisi, tarttui ranteestani, kiskaisi rappuun ja halasi.
Ei! Sitä ei kutsuta halaukseksi! Halaukset ovat helliä. Tässä oli epätoivoa, kuin olisin ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Suurella kämmenellä hän painoi pääni rintaansa vasten karheaan villapaitaan, liikkua ei saanut ollenkaan. Selästä piti kiinni toisella kädellä. Olin kiikissä. Oudolla tavalla ei pelottanutkaan. Olo oli lämmin ja hyvä, kuin unessa. Tai jossain salaisessa haaveessa. Mutta miten hän tiesi haaveistani? Pilkkaako taas? Eikai hän voinut ymmärtää! Vai voiko? Ajatus sai minut vapisemaan ja purskahdin itkuun. Itkin hillittömästi. Kyyneleet valuivat, kunnes rauhoituin. Nyyhkäisin pari kertaa enkä heti ymmärtänyt, että jotakin muuttui. Mikael piti minua jo lempeästi ja keinutti kuin pientä lasta:
Linnea, anna tulla vaan. Kun itkettää, anna mennä. Äitikin sanoo aina: Jos tykkäät jostain, mene ja sano reilusti. Linnea, tulin vain kertomaan, että mä oon idiootti, mutta että mä tykkään susta, kuuletko?
Ja mä oon vähän ujo sun vuoksi. Sä olet kympin tyttö, lääkikseen pian, ja mitä mä? Hyvä jos pääsen ammattikouluun autopuolelle.
Entä jos sun vanhemmat ei anna sun olla mun kanssa! Miksi niiden tyttärellä pitäis olla näin ääliö poikaystävänä? Mutta mä haluan olla autonmekaanikko ja sua.
Entäs Viivi sitten?
Viivi! Viivi on meidän häissä kahden vuoden päästä todistajana! kuiskasi Mikael.
Katsoin vain, kuiskasin:
Mä vihaan sua…
Hyvä! Rakastumisesta vihaan on askel! Vielä rakastut… virnisti tuleva mieheni.
Kolmekymmentä vuotta kului.
Hääpäivää emme ole koskaan juhlineet, vaan juuri sitä päivää, jolloin kaikki alkoi. Tänään jo kolmattakymmenettä kertaa. Ensin kahdestaan. Sitten kolmestaan tyttären kanssa. Neljä vuotta myöhemmin neljän hengen perhe.
Illalla kokoonnumme taas. Poika tuo tyttöystävänsä. Odotan rakasta ystävääni Viiviä ja tämän miestä ja poikaa. Vain tytärtä ei pöydän ääressä näy. Tyttäremme on tärkeässä tehtävässä valmisti meille lahjan koko yön. Aamulla hän synnytti tyttären, Viivi Kankaanpään. Me, minä ja Viivi, saimme ensimmäistä kertaa olla yhdessä mummoja.
