Sopimus rakkaudesta
Aino istui avaran ruokapöydän ääressä, jolle oli kertynyt lehtikasoittain häälehtiä ja katalogeja. Sivut rapisivat, kun hän selaili niitä upottautuneena jokaiseen kuvaan. Silmät syttyivät nähdessään pitsiä, helmikoristelua tai keveää tylliä. Hän pysähtyi katsomaan upeita valkoisia pukuja, kuvitteli ne ylleen. Vatsanpohjassa kutkutti lämmin odotus ajatus siitä, kuinka hän kävelee pian kohti sulhastaan, kaikkien läheisten katseiden alla, sydän täynnä jännitystä
Kaunista hän kuiskasi katsellen henkeäsalpaavan upeaa mekkoa, jonka muhkea hame ja ohkaiset olkaimet loivat satumaisen tunnelman. Kangas kiilsi vaimeasti studiossa.
Mutta hymy hyytyi äkkiä. Aino huokaisi, laski lehden käsistään ja nousi hitaasti pöydän äärestä. Hän asteli ison peilin luo, jonka vanhoihin puitteisiin oli kaiverrettu koristeellinen kuvio. Hän katseli itseään kriittisesti, kääntyi sivuttain ja yritti nähdä itsensä toisen silmin. Mielessä pyöri ajatus, että lehtikuvien täydellinen visio ei ehkä istuisi todellisuuteen.
Harmi, ei tuollainen sovi mulle, hän sanoi lujemmin, melkein hyväksyvästi. Kroppa ei anna myöten.
Hän pyörähti vielä peilin edessä, mietti, miltä näyttäisi sellaisessa muhkeassa mekossa. Hän hahmotteli mielessään ison hameen, korsetin, kerroksia ja kerroksia kangasta ja nyrpisti heti nenäänsä.
Jotain yksinkertaisempaa pitäisi olla, hän pohdiskeli melkein ääneen. Tylliunelmat unohdetaan heti, näytän ihan makkaralta. Mutta en mä ihan tavallistakaan halua! Ei sitä nyt alttarille joka viikko kävellä!
Hän silitti hermostuneena hiuksiaan. Malleja ja ideoita oli liikaa, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Hän katsahti taas pöydälle kasattuihin lehtiin, ikään kuin uusi aukeama toisi oivalluksen. Sen sijaan olo oli vain uupunut ja neuvoton.
Täytyy kysyä joltain oitis neuvoa, hän mutisi enemmän itselleen istuutuen taas penkin kulmalle. Kohta sitä jo sekoaa päätösten kanssa.
Oven kolahdus rikkoi asunnon hiljaisuuden, ja Aino säpsähti. Katse nytkähti pois leikkuuilla levällään olevista lehdistä. Kuka tulisi kotiin nyt? Mielessä vilahti pelko. Avaimia oli vain kahdella: isällä ja Launolla, hänen sulhasellaan. Mutta isällä oli tapaaminen ja Launo oli mennyt ajoissa aamulla työpalaveriin.
Aino jäi odottamaan, korvat höröllä. Ajatukset ryntäilivät. Jos joku yrittää murtautua? Tavalliseen aikaan hän olisi ollut omalla kampaamollaan, koti olisi ammottanut tyhjyyttään. Kylmä aalto kulki selkää pitkin.
Hän hiipi varovasti alas portaita olohuoneen parvelle, josta oli hyvä näkymä eteiseen. Hän kurkisti kaiteen takaa mahdollisimman äänettömästi.
Jännitys laukesi heti. Eteisen ovella seisoi Launo. Tuttu hahmo sai olkapäät putoamaan. Hän potkaisi kengät hätäisesti telineeseen ja hyräili jotakin huolettomana.
Launo? Aino kuiskasi hämmentyneenä. Mutta eikö hänen pitänyt olla siellä palaverissa
Hän tarkkaili tilannetta. Oliko tämä kenties yllätys? Vai Kenen kanssa hän puhui?
Lemmi, vielä vähän malttia, mies puhui pehmeällä, lempeällä äänellä, jollaista Aino ei ollut aiemmin kuullut. Hän jähmettyi paikoilleen. Näin Launo ei ollut koskaan hänelle puhunut. Vielä puolisen vuotta, ja kaikki on valmista.
Aino tunsi kylmän aallon sisällään. Hän puristi kämmeniään, ettei ääntä pääsisi lipsahtamaan. Millainen sopimus? Ja kuka oli tämä Lemmi?
Kuinka kauan vielä? Kyllä, kuukausi häihin, sitten liittoa muutama onnekas kuukausi nyt Launon ääni kiskaisi kylmän irti, sävy muuttui väkinäisen tylyksi, kuin hän olisi kaivellut jotakin vastenmielistä.
Aino sulki silmänsä, yritti ymmärtää. Häät heidän häänsä osa jotakin sopimusta?
Mitä Jarmo sitten tekee, on mulle aivan sama Launo jatkoi yhä päättäväisemmin. Kun viimeinen osa palkkiosta tulee tilille, lähden kaikessa hiljaisuudessa.
Sivallus iski kuin piiskanisku. Aino horjahti kohti karmia. Tekikö Launo tämän rahan takia? Oliko kaikki ollut valetta?
Hän vetäytyi hiljaa, ajatukset sikin sokin. Yksi ajatus puski väkisin: isä oli osallisena. Sopimus. Palkkio. Puolen vuoden suunnitelma. Kaikki nivoutui kammottavaan kokonaisuuteen.
Siitä huolimatta Aino halusi kuulla lisää, josko asiat vielä selkenisivät
Launo istahti nojatuoliin, oikoi jalkojaan ja jatkoi puheluaan, tietämättä Ainon seisovan portaiden takana. Hän oli varma, ettei kukaan ollut kotona, eikä valinnut sanojaan.
Älä turhia hätäile, hän sanoi keinahtaen nojatuolissa. Rakastan minä vain sinua! Ja tein tämän kaiken vain sinun takiasi. Haluathan sinäkin modernin asunnon Kampista ja kalliit vaatteet? Hän piti lyhyen tauon, mutta jatkoi: Näetkö! Miten muuten tähän olisi päässyt, apulaisen tuloilla? Puoli vuotta ja ollaan yhdessä, usko pois.
Ei, te olette yhdessä aiemmin kuin arvaatkaan, Aino sanoi, jokainen askel portaita alas tuntui taistelulta. Jalat olivat hervottomat, mutta hän pysyi pystyssä.
Launo kääntyi nopeasti. Hymy katosi, silmät laajenivat järkytyksestä. Lause jäi kesken, puhelin kalahti matolle.
Kulta? Launo ähkäisi ja nousi äkisti. Ääni värisi. Mistä nyt on kyse, rakas?
Hän astui kohti, ojensi kätensä. Aino perääntyi, nostaen päätään jäyhästi. Katseessa ei enää ollut lämpöä vain jäinen, surullinen selkeys.
Kulta Toistanut sana särkyi miltei kuiskaukseksi, täynnä pidäteltyä surua. Oliko tämä totta? Luulitko etten kuullut?
Aino seisoi vastapäätä Launoa, kaiken särkien sisällään. Hän tuijotti suoraan miehen silmiin, etsi niistä katumuksen jälkeäkään turhaan.
Lemmi Tunnenko minä hänet? Eikö se ollut se sama, jolle esitit siskoasi? Ainon ääni oli tasainen, mutta jään kylmä.
Launo valahti kalpeaksi, kumartui nopeasti hakemaan puhelinta kuin se olisi voinut hänet pelastaa. Sormet vapisivat. Päässä suhahti: miten tästä voisi vielä selvitä?
Tässä on nyt joku väärinkäsitys, hän sanoi varovaisen viileästi. En tiedä, mistä puhut.
Launo yritti tarttua Ainon käteen. Tällä kertaa Aino vetäytyi nopeasti. Päätös lujittui hänen sisällään.
Tiedät oikein hyvin, hän sanoi, surullinen hymy suupielessä. Katseessa oli vain tyyntä tuskaa. Kuulin kaiken. Kun pehmoilit puhelimessa. Sitä oli kuvottavaa edes kuunnella.
Hän nieli, ettei ääni värähtäisi. Ei saanut näyttää, miten pahasti kaikki satutti. Kaikki haaveet ja lämpimät hetket kaikki valhetta.
Launo vaikeni. Hän tiesi, ettei kiemurtelulla ollut enää merkitystä. Hän oli itsepäisyyttään varma, ettei kukaan ollut kotona Nyt kaikki oli pilalla.
Kuten arvaat, häitä ei tule, Ainon ääni oli rauhallinen, mutta sanat kirkuivat lopullisuutta. Mutta ennen kuin häivyt, haluan kuulla totuuden. Ilman sepityksiä.
Hänen äänensä ei horjunut, vaikka sisällä myrskysi. Hän risti kätensä, kuin suojautuen iskulta. Katse oli kuiva ja päättäväinen.
Totuudenko? Launo toisti ja hymyili ivallisesti. Ei enää tarvetta teeskennellä. Sitäkö haluat? Olisitko uskonut? En ikinä olisi vilkaissutkaan sinuun, ellei isäsi olisi tarjonnut diiliä. Kaikki kohteliaisuudet ja deitit olivat osa selkeää työnkuvaa. Siitä tuli hyvä liksa.
Hänen äänessään oli arkipäiväistä kolkkoutta, ja jokainen sana painoi Ainon mieleen, murskaten viimeisetkin haavekuvat.
Rahasta kaikki? Aino kuiskasi, kylmyys hiipi luihin. Ääni värisi silti Aino pakotti itsensä katsomaan suoraan mieheen.
Kuvittelitko, että joku ihastuu tuollaiseen ulkonäköön? Launo nauroi katkerasti, äänessä ilkeyden sävyä. Milloin viimeksi katsoit peiliin? Meneppä katsomaan uudestaan.
Sanat polttivat enemmän kuin mikään aiemmin. Aino puristi nyrkkejä, ettei kyyneleet karkaisi.
Hetken hän vain seisoi, yrittäen ymmärtää. Kaikki heidän hetket olivat olleet pelkkää näytelmää, ja hän oli ollut hyväuskoinen marionetti.
Ulos. Ainon ääni oli yllättävän vakaa. Vaatteet toimitan lähipaketilla. Ulos.
Launon viimeinen katse oli halveksiva, arvioiva kuin hän olisi halunnut painaa mieleensä tämän hetken: tyttö, jolla punaiset silmät ja pettyneet kasvot. Hän pukeutui hitaasti, paiskasi oven ja jätti Ainon hämmentävään hiljaisuuteen.
Heti oven mentyä kiinni Launo tunsi pelon nousevan. Nyt hänen piti selittää kaikki Jarmolle. Aino tiesi, että hänen isänsä on ankara varaa olla lepsu. Oli typerä suunnitelma, hän mutisi rappukäytävässä. Ei auttanut kuin odottaa palkkion ilmestymistä tilille. Summa oli sen verran suuri, että se antoi hetkellisen lohdutuksen.
Ainakin oli rahan arvoista, hän tokaisi astellessaan sateiseen Helsingin kadulle. Toivottavasti eivät peruuta maksuja. Kyllä tämän ansaitsi!
Kotiin jäänyt Aino vapisevin käsin valitsi kännykästä isän numeron. Sormet lipsuivat, mutta lopulta puhelu yhdistyi.
Isä! hän melkein huusi, kun Jarmo vastasi. Miten sinä saatoit?! Miten sait tehdä näin mulle?!
Sanoilla ei ollut taukoja, ei aikaa vastauksille.
Sinä järjestit tämän kaiken! Etsit hänet, maksoit hänelle, pakotit esittämään sulhasta! Et koskaan kysynyt, mitä minä haluan! Päätit puolestani!
Hänen äänensä särkyi, mutta sanat eivät lakanneet:
Minä luotin sinuun! Luulin että hän että hän rakastaa minua! Tämä oli vain näytelmää! Sinä teit elämästäni vitsin!
Jarmo yritti saada sanoja, mutta Aino ei kuunnellut. Hän huusi kaikki loukkaukset, pettymykset ja vihan, jotka olivat kertyneet.
Ei enää koskaan! Älä enää ikinä puutu minun elämääni! Ymmärsitkö?!
Aino sulki puhelimen, paiskasi sen sohvalle ja antoi itkun tulla. Kyyneleet vyöryivät, hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti. Hän tunsi itsensä yhtä pieneksi ja yksinäiseksi kuin oli ollut joskus lapsena.
Pettymys ei ollut vain Lauanosta, vuosien epävarmuus purskahti pintaan. Lapsesta asti Aino oli tuntenut jäävänsä jäljelle äitinsä varjoon. Kriittinen silmä kävi läpi kaikki epäkohdat: jos olisi ollut kapeampi vyötärö, jos posket eivät olisi olleet pyöreät, jos hiukset eivät pörröisi
Hän oli monesti miettinyt plastiikkaa. Vaan äiti, Terttu, oli aina ollut toista mieltä Terttumainen periksiantamattomuus loisti kaikessa. Äiti oli ollut nuorena satumaisen kaunis tyylikäs, lempeä, viehättävä, runoilijan silmin. Kaikki muuttui, kun Terttu kerran luotti johonkin kehuttuun plastiikkakirurgiin: pieni operaatio meni pieleen, eikä kasvoja saanut koskaan entiselleen.
Sen jälkeen kaikki meni alamäkeen. Aino kasvoi isällään, Terttu katosi, jätti vain lapun: En jaksa enää. Anna anteeksi.
Aino tutki valokuvia silmihehkuvasta nuoresta äidistä. Siitä naisesta, jota hän ei tuntisi enää koskaan. Hän vertasi itsensä aina äitiinsä ja tunsi jäävänsä hopealle.
Epävarmuus tarttui kaikkeen. Koulussa hän oli syrjäänvetäytyvä. Yliopistossa hän pelkäsi esiintymistä. Miehiin hän ei koskaan uskonut voivansa tehdä vaikutusta. Jos olisin kauniimpi, kaikki olisi toisin, hän hoki ja sulkeutui kuplaansa tunnistamatta, että juuri epävarmuus karkotti ihmiset ympäriltä.
Sitten tuli Launo. Hän tuli Ainon elämään kuin kevätaurinko. Hän huomasi Ainoa, oli kiinnostunut tämän ajatuksista, kehui tämän naurua, tapaa kuunnella, arjen pieniä asioita. Hän vei Ainoa kahville ilman syytä, muisteli pieniä yksityiskohtia. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aino tunsi itsensä riittäväksi.
Ja nyt kaikki oli mennyttä. Launon sanat musersivat itsetunnon, ja pahinta oli, että isä oli tämän takana.
**************************
Aino seisoi morsiusliikkeen sovituskopeissa, päällään valkoinen hääpuku, jonka laskokset kahisivat herkästi. Hän näki itsensä peilistä, ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän ei etsinyt vikoja vaan hyväksyi itsensä.
Tunnin kuluttua hän käveli kirkon käytävää pitkin, katse ylväänä, askel määrätietoinen. Silmissä ei ollut höttöistä onnea vaan läsnäolevaa varmuutta. Vieraat hymyilivät, joku supisi, jotkut tuijottivat uteliaasti näin omatoimista morsianta harvoin nähtiin.
Hän muisti keskustelun isän kanssa kuukausia aiemmin.
Iskä, mä päätin ottaa Antin kosinnan vastaan, hän sanoi tuolloin, silmästä silmään.
Isä pysähtyi kahvikuppinsa kanssa, hämillään.
Oletko varma, Aino? Onko tämä oikea ratkaisu?
Olen. En jaksa enää odottaa sellaista satumaista rakkautta. Haluan vakautta, kunnioitusta tasaista arkea. Antti voi antaa mulle sen.
Entä rakkaus? isä yritti vielä.
Se on ihanaa, mutta olen kyllästynyt odottamaan. Haluan elää omaa elämääni.
Nyt, kun hän lähestyi sulhastaan, hän toisti nuo sanat mielessään. Antti odotti, hermoili hieman, mutta pysyi levollisena. Hänestä näkyi aito arvostus, ei huumaavaa rakkautta, mutta lämmin ystävyys.
Kun vihkijä aloitti puheensa, Aino tajusi: hän ei katunut. Tämä ei ollut satu. Se oli hänen omavalintainen elämänsä, jonka hän halusi rakentaa itse.
Ehkä Antti ei koskaan rakasta minua villisti, Aino mietti katsoessaan miestään. Mutta hän kunnioittaa minua. Ehkä me opimme rakastamaan.
Ajatus toi voimaa. Hän hymyili Antille ei kameralle, vaan itselleen vilpittömänä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän teki oman päätöksensä. Rakkaus voi olla monenlaista. Ehkä heidän tarinansa vasta alkaa tukevalla peruskalliolla, jolle kasvaa jotakin todellista.
