Tänään ajattelin taas elämääni, kun täytän ensi kuussa 60 vuotta ja asun yksin Helsingin keskustassa. En ole koskaan saanut lapsia, eikä minulla ole miestäkään vaikka joskus olin naimisissa. Menin naimisiin 25-vuotiaana, rakkaudesta tietysti, ja silloin ajattelin, että elämä kulkee tavanomaista reittiä.
Avioliitto kuitenkin murtui petokseen, kun mieheni toi rakastajattarensa kotiimme. En voinut hyväksyä sitä, vaan pakkasin kimpsuni ja palasin vanhempieni luo Espooseen. Vain kaksi kuukautta eron jälkeen sain tietää odottavani lasta.
En halunnut kertoa asiasta entiselle miehelleni. En ottanut häneen yhteyttä. Päätin kasvattaa lapsen itse. Lopulta, kun poikani syntyi, lääkärit antoivat surullisen uutisen: Poikanne on syntynyt hyvin heikkona. Hänellä on parantumaton sairaus, ja onni jos hän elää edes 11 tai 12-vuotiaaksi.
Olin täysin ymmälläni. Pidin poikaani sylissä, imetin häntä päivittäin, mutta sydämessäni oli jatkuvasti vain yksi ajatus että lapseni lähtisi pois liian aikaisin.
Poikani eli lopulta 15-vuotiaaksi, ja samaan aikaan, vajaan viikon sisällä, menetimme isäni. Kahden rakkaan ihmisen poismeno tuntui musertavalta.
Isäni jätti minulle asuntonsa Töölössä tilava, juuri kaupungin sydämessä. Olen elänyt nämä vuodet yksin, enkä ole aktiivisesti etsinyt uusia miehiä. Toivoin vielä joskus lasta, mutta pelkäsin, että sama suru voisi toistua, joten en ottanut riskiä. Kun täytin 45 vuotta, ostin itselleni uuden kannettavan tietokoneen ja aloin pitää yhteyttä sukulaisiin sekä seurata uutisia.
Kun sukulaiset huomasivat, että asun yksin, he alkoivat käydä kylässä vuorotellen. He toivat tuliaisia suklaata, kahvia, suomalaisia pehmoleluja. Keskusteluissa alkoi toistua kysymys testamentista, ja kun he kuulivat, ettei minulla sellaista vielä ollut, tuli surkutteleva puhe taloudellisesta tilanteestani. Monet yrittivät esittää parempia ja huolehtivampia kuin muut, jotta pärjäisivät paremmin silmissäni. Todellisuudessa tiedän hyvin kenelle asunnon aikanaan jätän ystäväni Maijan tytär, Aino, auttaa minua aina, pyytämättä mitään.
Perheeni haluaa vain asuntoni. Lopulta lopetin yhteydenpidon sukulaisiini, mutta he jatkoivat silti.
Eräänä päivänä serkkuni Ville soitti ja kysyi tökerösti, olenko yhä hengissä ja kenelle annan asunnon. Tunsin itseni loukatuksi, ja niinpä päätin estää kaikki sukulaiseni etteivät enää kirjoita tai soita.
Nyt olen rauhassa, ja pohdin, että voin elää tässä omassa kodissa, kenties jättää jälkeni elämästäni ihmiselle, joka oikeasti välittää ja on ollut apunani.
