Päiväkirja, 10. toukokuuta
Olen 72-vuotias. Koko elämäni olen elänyt käsilläni tiili, betoni, laasti ja kattohuovat ovat olleet arkeani ja ammattini. Käteni ovat rakentaneet, ja niissä on piillyt voima ja itsepintaisuus, joilla koko elämäni olen pärjännyt.
Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Aila, vaimoni, nukkui pois, seisoin hänen haudallaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalla ja annoin itselleni lupauksen: rakennan kodin, mahdollisimman ison, jonne lapsemme ja tulevat lapsenlapset mahtuvat ettei meidän tarvitse koskaan olla erossa.
Töitä paiskin aamusta iltaan, pyhät ja arjet, kesäisin ja talvisin. Jokainen ylimääräinen euro meni rakentamiseen. Koko Tapanilan naapurusto tiesi minut sen ukon, joka rakentaa omakätisesti nelikerroksista taloa.
Kun talo vihdoin valmistui, annoin jokaiselle lapsistani oman kerroksen. Markku sai alimman, Eerika toisen, Jarmo kolmannen. Itse jäin pieneen asuntoon ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan ja omenapuiden viereen, joiden hoitaminen oli minulle sydämenasia.
Muistan ne hetket, kun annoin avaimet halausta, kyyneleitä ja lupauksia, ettei minua jätetä koskaan yksin. Ne olivat lämpimimmät sanat, mitä olen koskaan kuullut.
Ensimmäiset vuodet olivat täynnä elämää. Juhlia, lasten ääniä ja naurua portaikossa, sunnuntaisin tuoksui uunissa pitkään haudutettu karjalanpaisti. Istuin usein omenapuun alla, kiitollisena elämästä.
Aika kuitenkin teki tehtävänsä. Ei äkillisesti asiat muuttuvat usein varkain.
Eräänä iltana Markku pyysi, että pysyisin huoneessani, kun heille tuli vieraita. Eerika huomautti lääkkeistäni niiden tuoksu kuulemma jäi ilmaan. Jarmo pyysi, että käyttäisin alakerran pientä keittiötä, sillä yläkerrassa he kuvasivat videoita ja tarvitsivat tilaa.
Kukaan ei ollut varsinaisesti tyly, mutta sanat jättivät jäljen. Hiljalleen se jälki syveni.
Jos istahdin olohuoneen sohvalle, sain kuulla, että telkkarista tuli heidän suosikkisarja. Puutarhassa kasvattaessani tomaatteja pyydettiin varomaan etteivät roskat leviä. Jos korjasin jotain, jonka olin itse rakentanut, minut ohjattiin odottamaan “ammattilaisia”.
Pikkuhiljaa minusta tuli mies, joka asuu omassa kodissaan, mutta ei enää kuulu sen elämään. Söin yksin pienessä eteishuoneessa, kuuntelin yläkerrasta kantautuvaa naurua ja puheensorinaa.
Kaikki muuttui lopullisesti eräänä iltana. Oli syntymäpäiväni. Kukaan ei muistanut.
Lähdin keittiöön hakemaan vettä ja kuulin lasteni keskustelevan alakerran muutoksista. Markku totesi, että lisätila olisi hyvä, Jarmo ehdotti, että alakerran voi muuttaa kuntosaliksi, ja Eerika mainitsi, että minulle voisi löytää “rauhallisemman paikan”, missä minusta pidettäisiin paremmin huolta.
Sävy ei ollut ilkeä pelkkää käytännöllisyyttä. Mutta juuri se sattui eniten.
Ymmärsin, ettei kukaan enää nähnyt minua arjessa muuna kuin “ratkaistavana asiana”. Niiden ihmisten, joille omistin elämäni, prioriteetikseni oli tullut lähinnä olla tiellä.
Aamulla heräsin aikaisin. Laitoin päälle parhaat vaatteeni ja otin mukaan tärkeimmät paperit talon alkuperäiset lainhuutot. En ollut koskaan siirtänyt kiinteistöä virallisesti lasten nimiin.
Kävelin suureen kiinteistösijoitusyhtiöön, joka oli jo pitkään ollut kiinnostunut alueesta. Näytin paperit ja piirustukset. Laskivat arvon ja tekivät tarjouksen, jolla saisin eläkepäiväni turvattua ja elämäni rauhan.
Hyväksyin.
Samana päivänä eurot ilmestyivät tilille. Tilasin muuttofirman, pakkasin tärkeimmät muistot Ailan valokuvia, työkalut, muutaman kirjan ja vaatteet ja jätin kaiken muun taakseni.
Illemmalla, kun lapset tulivat kotiin, istuin olohuoneessa siinä tilassa, joka oli minulle jo pitkään ollut kuin kiellettyä aluetta. Vieressäni oli valmis matkalaukku.
He katsoivat minua kummissaan: mitä teen täällä?
Sanoin rauhallisesti, että talo on nyt myyty, ja että heidän on lähdettävä määräajassa uusi omistaja haluaisi käyttää rakennusta toisin. En korottanut ääntä. En syytellyt. Sanoin suoraan, miten asiat olivat.
Lapset olivat järkyttyneitä. Kysyivät, miksi. Kysyivät, miten kykenin. Mihin itse muuttaisin.
Vastasin, että jokaisella on oikeus asua siellä, missä häntä kunnioitetaan. En syyttänyt ketään, vaan kerroin ymmärtäneeni, että heille olin muuttunut ihmiseksi, josta täytyi vain huolehtia ja joka hidasti elämää. Ehkä oli parempi näin, kaikille.
Nousin, otin laukkuni ja lähdin.
Nyt asun pienessä asunnossa Hangon rannalla. Herään hiljaisuuteen, raikkaaseen merituuleen ja rauhaan, jota en ole vuosiin kokenut.
Totta kai kaipaan mennyttä. Kaipaan lasten iloa ja kodin, jonka rakensin rakkaudella. Mutta en kaipaa tunteita, joissa olen näkymätön talossa, jonka piti olla meidän yhteinen.
Joskus ihmisen on lähdettävä ei siksi, että luovuttaisi muista, vaan koska viimein valitsee itsensä.
