Rakastuin seitsemänkymppisenä. Lapseni sanoivat, että se on häpeällistä.
Seitsemänkymppisenä sitä melkein kuvittelee, että on jo maistanut kaikki elämän maut. Aamukahvi omalla lempituolilla ikkunan vieressä. Romaanit, jotka on lukenut jo kolmeen kertaan, mutta silti niitä selaa, koska muisti ei enää ole entisensä. Hiljaisuus, joka jää neljänkymmenen vuoden avioliiton jälkeen, kun toinen lähtee.
Tunsin tämän hiljaisuuden kolmen vuoden ajan. Kolme vuotta tyhjä keittiö, iltoja vain itselleen ja keskusteluja kissani Tellervon kanssa, aivan kuin olisi terapeutilla. Just niin kissa on surkea terapeutti. Ei koskaan vastaa ja nukahtaa juuri silloin, kun päästään tärkeimpään kohtaan.
Ja sitten, kun elämä jälleen kerran osoitti, ettei sillä ole lainkaan tilannetajua, eteeni ilmaantui mies, seitsemänkymppinen hänkin. En ollut valmis lainkaan.
Se tapahtui Helsingin Kirjamessuilla. Oli tiistai ja ulkona satoi räntää. Olin pukenut päälleni rumimman sadeviittani beigen, joka näyttää siltä kuin se olisi ostettu eläkeläisten naamiaiskaupasta. Niin muuten olikin. Sillä hetkellä se tuntui hyvältä idealta.
Hän seisoi vanhojen kirjojen kojulla, silmälasit nenänpäässä ja kirja avonaisena, jota ei kuitenkaan lukenut. Katse leijui jossain, ehkä hän mietti maailmankaikkeuden ikää. Tai mitä söisi illalliseksi, koska miehistä ei koskaan tiedä.
Menin lähemmäs. En ole koskaan osannut pysyä paikoillani. Ja sanoin:
Kerro nyt, puhuuko tämä kirja sinulle, vai sinä sille?
Hän säpsähti niin, että silmälasit olivat tippua. Otti niistä kiinni yhdellä kädellä, nauroi toisella ja katsoi minua kuin olisi kohdannut jotain hulvatonta ehkä olinkin, jos ei ole nauranut pariin vuosikymmeneen.
Kirja puhuu kyllä, mutta minä en viitsi kuunnella, hän naurahti.
Juuri sillä hetkellä huomasin jotain outoa tapahtuvan. Ei sydämessäni sitä en enää säilytä kierroksilla. Vatsassa se tuntui, aivan kuin joku olisi alkanut tehdä karjalanpaistia siellä ilman lupaa.
Ehdotin, että mentäisiin kahville. Hän suostui. En tiedä miten noin neljässäkymmenessä sekunnissa siirryttiin puhumasta kirjasta kahvilaan lähtemiseen, mutta sellaista se on, kun ei enää ole mitään menetettävää.
Kahvittelu venyi kolmituntiseksi. Kolme tuntia, joiden aikana selvisi, että hän on Jorma, leski, kahden pojan isä pojat kuulemma kohtelevat häntä kuin kodinkonetta, jota eivät tiedä minne laittaa. Ja koko elämänsä aikana hän ei ole osannut kokata muuta kuin munakasta.
Munakasta? Millä?
Kaikella, mitä löytyy.
Jorma, tuo ei ole kokkaamista vaan selviytymistä.
Hän nauroi niin, että kahvit läikkyivät pöydälle. Ajattelin, että hän on yhtä sekava kuin keittiön laatikkoni mutta iloinen sekasotku on arvokasta tähän ikään.
Tapasimme vielä kolme kertaa ennen kuin päätin kertoa asiasta lapsilleni. En häpeän takia. Suunnitelmallisuus on kaiken a ja o, kuin pakkaisit laukkuasi pitkälle ja vaikealle matkalle. Sanat piti miettiä valmiiksi ja kasvoille ottaa ette te minua nyt horjuta -ilme.
Tuli sunnuntai. Istuimme kolmistaan ruokapöydän ääressä. Vanhempi poikani oli tehnyt uunilampaan melkein pyhällä hartaudella. Ruoka oli hyvää, viini keskinkertaista, mutta join silti.
Oikealla hetkellä, pääruoan ja jälkiruoan välissä, sanoin:
Muuten tapailen yhtä miestä.
Hiljaisuus. Niin paksu, että sen olisi voinut leikata puukolla.
Tyttäreni oli ensimmäinen, joka reagoi. Avaa suun, sulkee, avaa taas.
Äiti, tuo ei voi olla totta, hän sanoi sillä äänellä, jolla yleensä käytetään minua kohtaan tonttulakin aikaan.
Miksei voisi?
Se on niin noloa, sanoi poikani, tuijottaen lautastaan. Ihmiset puhuvat.
Nousin tuoliltani rauhassa.
Poika hyvä, ketkä ihmiset? Tänään juttelin naapurin Eevan kanssa, leipomon Marjan ja puistossa olleen koiran kanssa. Kukaan ei näyttänyt paheksuvan koira taisi jopa olla onnellinen puolestani.
Toinen hiljaisuus. Lyhyempi.
Ja vielä yksi asia, sanoin kaataen lisää viiniä. Jos sanotte vielä kerran, että tämä on noloa, kutsun Jorman sunnuntailounaalle. Munakkaineen.
Poikani meinasi tukehtua veteensä.
Tyttäreni peitti kasvonsa käsillään.
Ja minä, niin arvokkaasti kuin seitsemänkymppinen nainen beigen värisessä sadeviitassa voi hymyillä, soitin Jormalle samana iltana.
Jorma, osaatko sinä oikeasti mitään muuta kuin munakasta? Mitä luulet, mitä hän vastasi?
