Rakastan sinua aina.
Maarit raahusti kotiin puoliksi nojaten kerrostalon käytävän seiniin. Päässä humisi niin kovaa, että näkö sumeni mustiksi pilkuiksi. Hän kaiveli laukkuaan epätoivoisesti, haparoi avaimia käsiinsä ja kirosi mielessään hermoihinsa pettäneensä lääkärin vastaanotolla. Mutta kuinka tässä tilanteessa muka ei panikoisi?
Tohtori Ikonen laski magneettikuvat pöydälleen ja puhui rauhallisesti, jopa välinpitämättömän oloisesti:
“Maarit Virtanen, tilanne on vakava. Aneurysma. Suonen seinämä on ohut kuin hämähäkinseitti. Kuvittele ilmapallo, joka on juuri räjähtämäisillään. Kaikki stressi, mikä tahansa paine… Leikkaus tarvitaan heti. Jos jäämme odottamaan hoitovuoroa julkiselta puolelta se on kuin venäläistä rulettia. Emme tiedä riittääkö aika.”
“Entä jos sen tekisi yksityisellä?” Maarit sai puristettua sanoiksi, hikeentyneen laukunhihnan puristuessa käsissään.
Lääkäri mainitsi summan. Se kuulosti tuomiolta. Ei Maaritilla ollut sellaista rahaa. Eihän hänellä ollut yhtään ylimääräistä äidin jälkeen jäänyt köyhyys, lainat, kirjastonhoitajan mitätön palkka… Maksullinen leikkaus olisi ollut yhtä kaukainen haave kuin lottovoitto.
“Jää odottamaan sitä vuoroa,” Ikonen sanoi pehmeästi. “Yritä olla hermostumatta. Täysi lepo.”
“Just joo, täysi lepo…” Maarit olisi halunnut huutaa. Mutta nyökkäsi vain ja veti pitkää käytävää kohti eteistä, jalat notkuen alta.
Nojautuessaan setä Veikon asunnon oveen hän hengitti syvään. Tämä asunto hänen perintönsä.
Setä Veikko, ikuinen erakko ja hupimaakari, isän veli, jätti Maaritille tämän karun kolmion Hämeentien vanhassa kerrostalossa, joka oli lattiasta kattoon täynnä rojua. Jonkun mielestä antiikkiaarre, Maaritille vain yksi ongelma lisää.
“Kaikki pitäisi käydä läpi,” hän mutisi kävellessään tavaravuoren keskellä. “Myytäis vaikka vanha astiakaappi, joku komero… Saisi ehkä edes pienen osan leikkaushintaa kasaan.”
Ajatus siitä, että vain odottaisi ja kuuntelisi, milloin “pallo poksahtaa päästä” se ajoi Maaritin hulluksi. Hän tarvitsi tekemistä. Miten tahansa kunhan saisi ajatukset pois.
Maarit tarttui olohuoneen massiiviseen, tammeenväriseen kirjoituspöytään, jonka laatikot olivat tupaten täynnä papereita. Roskapussi käteen ja hommiin. Vuoden -96 sähkölaskut? Pussiin. Vanhat kuitit? Pussiin. Tekniset ohjeet rikkinäisiin raudantuskaisiin imureihin ja silitysrautoihin? Pussiin.
Maarit siivosi mekaanisesti, ajattelematta sen kummempaa. Pään jomotus vähän hellitti. Alimmaisen laatikon pohjalta, kellastuneiden “Helsingin Sanomien” alta, hänen kätensä osui johonkin kovaan. Maarit nosti esiin vanhan, kulmista rispaantuneen pahvisen kansiopinon, jonka kulunutta nauhaa hän avasi sormet täristen.
Uteliaisuus voitti alakuloisuuden. Sisällä oli siististi pinottu pino kirjeitä. Ei kirjekuorissa vain kirjoitetut arkit. Käsiala oli siisti, miehekäs tuttu: setä Veikon käsi.
Maarit valitsi päällimmäisen.
“Rakas Leena,
On kulunut kolme kuukautta siitä, kun lähdit. En totu vieläkään. Tänään kävin yliopistolla, ja kaikki muistutti sinusta. Tyhjää. Olin ylpeä, tyhmä poika. Ei olisi pitänyt päästää sinua menemään sen typerän riidan takia. En tiedä, missä olet nyt. Kun kävin vanhalla osoitteellasi, naapurisi sanoi vain, että muutitte pois enempää en saanut tietää. Kirjoitan tämän niin kuin tyhjyyteen, mutta pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on ainoa mikä pitää kiinni elämässä.
Sinun Veikko”
Maarit jumahti paikoilleen. Hän oli aina pitänyt setä Veikkoa hieman höyrähtäneenä erakkomieseläimenä. Ja nyt… näin paljon kipua, hellyyttä. Hän nosti toisen kirjeen. Ja kolmannen. Kaikki olivat samalta vuodelta 1972. Sama tarina: ensin kohtaaminen, rakastuminen, riita jostain turhasta (hän ei ollut halunnut mennä tytön vanhemmille pyytämään kosioblessauksen, oli pelännyt vastuuta), Leenan lähtö jonnekin tuntemattomaan. Hän ei tiennyt osoitetta ja kirjoitti kirjeitä, joita ei voinut lähettää. Niissä hän vannoi ikuista rakkautta.
“Leena, minä aion etsiä sinua. Jos en löydä, rakastan vain sinua. Kaiken elämäni ajan.”
Ja siltä se tosiaan näytti. Vanha poikamies, yksinäinen kuolema.
Kyyneleet alkoivat juosta Maaritin poskille itsestään. Häntä riipi sääli tätä ihmistä kohtaan. Ja siitä syntyi pakkomielteinen, melkein järjetön ajatus: entä jos tämä Leena on elossa? Löytää hänet. Sanoa, että häntä on rakastettu, muistettu.
Konreettinen tehtävä. Tavoite, joka syrjäytti oman pelon. Mahdollisuus paikkailla vanha vääryys.
Aivot lähtivät laukkaamaan. Osoitetta ei ollut. Sukunimiä ei myöskään. Maarit pläräsi kirjeet uudelleen. Yhdessä oli vihje: “Muistatko, miten kävelimme puistossa Lastenlinna talon vieressä? Nauroit aina niille kivileijonille rappukäytäväsi ovella F. E. Sillanpään kadulla.”
Sillanpään katu. Lastenlinna ja kivileijonat. Maarit etsi netistä. Löysi. Vanhojen talojen kuvia. Muutamassa niissä näkyy vielä leijonakoristeiset sisäänkäynnit. Mutta nimi puuttui.
Hän alkoi penkoa koko asuntoa. Makuuhuoneen yöpöydän laatikosta löytyi vanha valokuva-albumi. Nuori Veikko, vaalea hymyillen. Monissa kuvissa sama tummahiuksinen, kaksipalmikkoinen tyttö. Yhdessä kuvassa kameran taakse on kirjoitettu: “Ryhmä T-2, Tekniska, 1971. Leena H., Veikko, Seppo.”
Leena H. Vain yksi kirjain lisää! Mutta se oli jo jotain.
Seurasi digietsivän työ. Maarit etsi nettifoorumeilta, tietokannoista, sosiaalisen median arkistoista. Syötti hakuihin “Leena”, “H”, syntymävuosi 19501952. Kaupunki. Sitten alkoi hakea mainintoja tyttönimistä.
Ja voilá! Yhdellä kotiseutufoorumilla, teknillisen koulun alumnien keskustelussa, joku kirjoitti: “Äitini, Leena Helena Hämäläinen (os. Härkälä), valmistui iltakoulusta vuonna 1973…”
Härkälä. Leena Härkälä. Tekniska. Kaikki täsmäsi. Nykyinen sukunimi Hämäläinen.
Maarit googlasi “Leena Helena Hämäläinen”. Tärppäsi! Pieni lehtijuttu paikallislehdessä naistenpäivän kunniaksi, mukana kuva. Onnittelut työelämän veteraanille. Harmaantunut, vaikuttava mutta lempeä katse. Maarit vertasi nuoren Leenan kuvaa. Sama silmien ilmaus kirkas, suora.
Jutussa mainittiin, että Leena Hämäläinen asuu Piilosaaren kylässä ja vetää edelleen aktiivisesti eläkeläisten kerhoa.
Maaritin sydän hakkasi. Tarvittiin enää osoite! Abercrombie-tyyliin hän soitti kylän kunnantalolle, esittäytyi sosiaalityöntekijäksi, jonka piti toimittaa palkintokirja, ja sai helposti sekä kadun että talon numeron.
Maarit ei muista edes, miten pakkaantui. Laukkuun kirjetiedosto, vesipullo ja suunta bussiasemalle. Matka tuntui loputtomalta. Hän mietti mitä tapahtuu entä jos nainen ei edes ottaisi vastaan? Ajattelisi että hän oli huijari?
Kylä Piilosaari otti hänet vastaan omenapuun tuoksumsella ja hiljaisuudella. Talo oikealla numerolla siisti, vihreä aita ja upea ruusupenkki pihassa. Maarit veti syvään henkeä, jalat vavahtivat alta, ja painoi ovikelloa.
Oven avasi Leena Hämäläinen. Livenä hän näytti vanhemmalta ja hauraammalta kuin kuvassa.
Niin? ääni oli rauhallinen mutta hieman varautunut.
Tervehdys, Leena Helena? Maaritin ääni värisi.
Kyllä… kuka olet?
Minä olen Maarit. Olen… Veikko Virtasen veljentytär.
Reaktio oli välitön. Naisen sormet puristuivat ovenkahvaan, sieraimet levenivät, kasvoilla kipu ja järkytys.
Veikko? hän kuiskasi niin hiljaa, että Maarit juuri ja juuri kuuli. Mikä Veikko?
Veikko Virtanen. Hän… hän kuoli viime kuussa.
Leena Hämäläinen peruutti mekaanisesti syrjään ja viittoi tulemaan sisään. Maarit astui kotoisaan taloon. Emäntä lysähti nojatuoliin, kätensä tärisivät.
Kuoli… hän katsoi tyhjyyteen. Ja minä… joskus katsoin lehtien muistokirjoituksia, luin nekrologeja… että elääkö vielä mun Veikko.
Mun Veikko. Maaritin rinnassa vihlaisi.
Leena, hän ei unohtanut sinua koskaan.
Naisen katse syttyi ei vielä usko, melkein viha.
Mistä sen muka tiedät?
Löysin nämä, Maarit nosti laukun. Hän kirjoitti sinulle. Paljon. Vuosien ajan. Ne olivat hänen pöydässään.
Leena Hämäläinen tarttui kansioon varovasti, kuin johonkin hauraisiin. Hän avasi sen vaivalloisesti. Luki ensimmäisen kirjeen. Luki hiljaa, liikahtamatta. Sitten ensimmäinen kyynel, sitten toinen. Hän ei pyyhkinyt niitä.
Hölmö poika, ääni sortui kuiskaukseksi. Miksi? Miksi kiduttaa itseään noin?
Hän rakasti sinua, Maarit sanoi hiljaa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin.
Tiedän, Leena kohotti silmänsä kyynelten läpi. Sain kuulla hänestä viitisentoista vuotta sitten. Törmäsin sattumalta vanhaan opiskelukaveriin. Hän kertoi, että Veikko ei koskaan mennyt naimisiin, asui yksin. En… kehdannut enää ottaa yhteyttä. Nolotti. Pelkäsin.
Nolotti? Maarit ei ymmärtänyt.
Lähdin silloin, kun ajattelin ettei hän haluakaan minua, ei perhettä… ja minä… hän vaikeni, rutisti kirjettä käsiinsä. Olin silloin raskaana, Maarit.
Maarit jähmettyi.
Mitä?
Olin toisella kuulla, enkä tiennyt miten kertoa. Sen riidan jälkeen ajattelin, että Veikko vaan pelästyisi ja lähtisi karkuun. Joten minä lähdin karkuun ensin. Vanhempieni luo. Syntyi poika.
Huoneessa hiljeni kuin kirkossa. Maarit tunsi veren pakenevan kasvoistaan.
Setä Veikolla… on poika?
Leena nyökkäsi, katse ulos ikkunaan.
Sampo on hieno mies. Menin myöhemmin naimisiin. Mieheni, Jukka, hän tiesi otti pojan omakseen, antoi nimensä ja rakasti häntä kuin omaa. Mutta Veikko… ääni värisi taas, Veikko oli täällä, käsi painui sydämelle. Koko elämäni. En unohtanut häntä koskaan. Ja Sampo tiesi aina, kuka hänen biologinen isänsä oli.
Maarit istui mykistyneenä. Hänellä oli veli. Serkku. Lähisukulainen.
Sampo… missä hän on nyt?
Hän on kirurgi, ylpeys ja kaiho äänessä sekoittuivat. Arvostettu. Hän pyörittää omaa klinikkaa kaupungissa. “Medica,” olet varmaan kuullut? Sillä on erikoisala verisuonikirurgia…
Leena vaikeni ja katsoi Maaritia tiukasti, lempeän huolestuneena.
Lapsi kulta, sinä olet ihan kalpea. Sattuuko sinua?
Vanhan naisen lempeä “lapsi kulta” oli niin lämmin, että Maaritin hermot pettivät. Hän ei aikonut kertoa kaikkea, mutta sanat tulivat itkien. Hän selitti kaiken: huimaukset, pelottavan diagnoosin, epätoivon kalliista leikkauksesta, toivottoman odotuksen.
Leena Hämäläinen kuunteli keskeyttämättä. Kun Maarit oli kovisteluiden jälkeen hiljaa, Leena nousi, meni lankapuhelimelle ja valitsi numeron.
Sampo? hän sanoi. Tule pian kotiin. Ei, kaikki on hyvin, mutta minulle tapahtui ihme. Oikea ihme. Tule, poikani. Sinun täytyy tavata siskosi.
—
Kohtaaminen tapahtui puolentoista tunnin päästä. Ovelle ilmestyi pitkä, skarppi mies hyvissä mutta vaatimattomissa vaatteissa. Hän oli ehkä neljäviis, ja hänen silmissään oli sama terävä harmaa katse kuin nuorella Veikolla vanhoissa kuvissa, ja samanlaiset vaaleat, vähän harmaantuneet hiukset.
Äiti, mitä nyt? ääni oli rauhallinen, mutta silmissä huolta. Katse Maaritiin.
Sampo, tämä on Maarit. Maarit, Leena nosti leukaa. Hän on veljesi lapsi. Että olet tälle serkku.
Sampo jähmettyi eteiseen. Katse pyyhki Maaritin kalpeaa, hermostunutta kasvoa, pöydän papereita, äidin kasvoja.
Minun isäni… Veikko Virtanen? hän sanoi hitaasti.
Niin, Maarit nyökkäsi. Minulla on valokuvia.
Hän näytti kännykästä albumin sivuja. Sampo katsoi niitä pitkään, hiljaa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta Maarit näki leukojen jännittyvän.
Hän ei mennyt koskaan naimisiin? Sampo kysyi hiljaa.
Ei, Maarit sopersi.
Sampo katsoi häntä pitkään.
Äiti sanoi että olet sairas.
Maarit nyökkäsi, kurkkua kuristi. Leena tiivisti tilanteen.
Onko sulla kuvat? Paperit? Sampo kysyi ja äänessä soi lääkärin sävy.
Maarit antoi lautakasallisen lääkäripapereita. Sampo luki ne seisten lampun alla, jokaista yksityiskohtaa hartaasti tutkien. Lopulta hän sulki kansiot.
Leikkaus pitää tehdä heti. Odottaminen on sama kuin kuolema. Ja se ei ole vitsi.
Tiedän, Maarit kuiskasi. Mutta en…
Huomenna aamuyhdeksältä tulet minun klinikalleni, Sampo katkaisi. Osoitteen lähetän sulle. Susta otetaan tarvittavat lisätestit ja valmistellaan leikkaukseen. Minä leikkaan sinut ylihuomenna.
En pysty… maksamaan… Maarit aloitti, kasvot punaisina.
Sampo katsoi pitkään, hänen silmissään välähti jotain lämmintä, lähes isällistä.
Maarit, kuuntele. Mulla on klinikka, rahaa, ja nyt perhe. Hän piti tauon. Kun on kyse perheestä, en tunne sanaa “maksu”. Selvä?
Maaritin kyynelkanavat aukesivat taas, nyökytti vain, itki vapaana. Tämä ei ollut vain onnea. Tämä oli pelastus menneisyydestä, rakkaudesta, joka oli kestänyt melkein puoli vuosisataa.
Leena tuli halaamaan. Lujasti, äidillisesti.
Kaikki järjestyy nyt, lapsikulta. Sitten hän kääntyi pojalleen. Sampo, Maarit jää meille toipumaan, eikö? Mä huolehdin.
Totta kai, äiti, Sampo hymyili, ja siinä hymyn helpotuksessa ja lämmössä Maarit tajusi, että hän oli nyt osa perhettä.
Katsellessaan uutta veljeään, ja vanhaa naista joka viimein näytti levänneen vuosikymmenten ikävän jälkeen, Maarit tunsi kuolemanpelon väistyvän. Sen tilalle tuli uusi, vielä outo mutta toivottu tunne hän ei ollut enää yksin. Ja ainakin vähän matkaa edessäpäin oli vielä paljon elämää.
