Rahat menneisyydestä
Aino astui ulos Helsingin yliopiston pääovista viimeisen luennon jälkeen. Päivä oli ollut melkoinen; luentoja, seminaareja, ryhmäkeskusteluja ja liki hengästyttävä määrä kalenterimerkintöjä. Hän nosti olalleen Marimekon kangaskassin, joka oli alkanut lipsua alas, ja suunnisti ratikkapysäkille. Marraskuinen tuuli oli erityisen pureva se tunkeutui villakangastakin alle ja pakotti Ainon kiristämään kaulahuiviaan entisestään. Hän yritti ajatella hetkeä omassa lempparikahvilassaan, tilaisipa kupin inkivääriteetä ja palaisipa rauhalliseen asuntoonsa, missä voisi valaista tunnelmaa softilla musiikilla ja vetää verhot tiukasti kiinni.
Ratikkapysäkin vieressä odotti hänen upouusi autonsa tummansininen sedan, jonka vanhemmat olivat ostaneet lahjaksi hänen täyttäessään kahdeksantoista. Melkein joka kerta, kun Aino istahti ratin taakse, hän tunsi pienen ylpeyden piston. Hän etsi avaimet taskustaan, kun yhtäkkiä hänen takaansa kantautui epätoivoinen huuto:
Aino! Aino, odota!
Hän kääntyi ja huomasi kohti viilettävän naisen villakangastakki roikkui muodottomana, hiukset olivat tuulessa harottavat ja kasvoilla paistoi ilmiselvä hätä. Nainen pysähtyi haukkomaan henkeä parin askeleen päähän ja tuijotti Ainon kasvoja kuin yrittäen löytää niistä jotain tuttua, jotakin tärkeää. Silmissä leimusi toivo tai ehkä epätoivo.
Löysin sinut vihdoin nainen kuiskasi kurkottaen kättään. Minä olen äitisi.
Aino ei liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä, vain kulmakarvat hieman koholla. Hän katsoi naista: vaatimaton, vähän väsynyt olemus, sormet punaisina kylmästä. Onko tämä jonkun vitsi? Sattuma? Kuka hän oikeasti on? vilkaisi Aino mielessään.
Minulla on äiti, totesi Aino viileästi ja varoi äänen säröä. Teitä en tunne.
Nainen kalpeni, mutta ei perääntynyt. Hän näytti roikkuvan toivossa viimeisillä voimillaan sormet vapisivat, ja katse harhaili Ainon kasvoilla kuin yrittäen painaa jokaisen piirteen mieleen.
Ymmärrän, että tämä on yllätys, nainen sopersi, yrittäen saada äänensä vakaaksi. Olen etsinyt sinua kauan. Voimmeko puhua? Vain kymmenen minuuttia, pyydän…
Aino mietti. Hän ei missään nimessä halunnut järjestää draamaa keskelle Aleksanterinkatua, uteliaita opiskelukavereita jo alkoi kerääntyä ympärille. Toisaalta tämä ventovieras ei herättänyt minkäänlaista halua osoittaa ymmärrystä. Koko tilanne tuntui absurdilta, täysin vieraannuttavalta, kuin kömpelöltä sketsiltä.
Okei, Aino suostui ja nyökkäsi läheisen tunnelmallisen kahvilan suuntaan. Mutta varoitan, tämä ei välttämättä muuta mitään.
He astuivat sisälle lämpimään, kahvin tuoksuiseen ilmaan, joka työntyi viimeisen talvituulen ulos ovesta. Aino käveli päättäväisesti vapaaseen ikkunapöytään, laski huivinsa tuolille ja istuutui. Nainen seurasi perässä, selvästi epämukavuudesta jäykkänä, silmäillen sisustusta kuin olisi ensimmäistä kertaa tällaisessa paikassa.
Tarjoilija ilmestyi salamannopeasti. Nainen tilasi ujosti tavallisen cappuccinon. Aino jatkoi vanhan suosikkinsa; mantelilatte, suurella ja vähän liiankin aurinkoisella hymyllä. Hiljaisuus niiden välissä sakeni, Aino katseli design-valaisimia ja viherkasveja, kun nainen yritti hillitä käsien hermostunutta räpläystä.
Juomien saavuttua nainen viimein veti syvään henkeä aivan kuin hyppäisi avantoa kohti ja sanoi:
Minun nimeni on Sinikka. Olen biologinen äitisi.
Minun äitini on Ulla, Aino sanoi napakasti. Hän kasvatti minut. Hänen kanssaan olen ollut iloisena ja surullisena. Te… ette kuulu tähän kuvaan.
Tiedän, ettei minulla ole oikeutta edes kutsua sinua tyttärekseni, Sinikan ääni värähti, siinä kaikui kipua. Mutta minun oli pakko löytää sinut. Olen miettinyt sinua kaikki nämä vuodet…
Aino jähmettyi. Ensimmäistä kertaa hänen ilmeensä rakoili. Hän ristissä kätensä rintaansa vasten, aivan kuin suojelemassa itseään satuttavilta sanoilta.
Mietitkö tosiaan? hänen äänensä oli täynnä kitkerää ironiaa, jonka taustalla pauhaava vanha loukkaus tunsi jokainen suomalaissydän. Milloin? Silloin kun jätit minut laitokselle? Vai ehkä silloin kun minut adoptoitiin uuteen perheeseen?
Sinikka laski katseensa ja puristi lautasliinan ryppyiseksi kasaksi. Hän ei selitellyt vain kuunteli, antoi Ainon puhua.
Koko nuoruus meni oikeastaan painajaisessa, Aino totesi hiljaa. Kun jätit minut, elämä meni sekaisin. Mies, jonka vuoksi kaiken teit, jätti sinut kuukaudessa? Ja heräsit yksin vuokrakämpässä ilman rahaa, ilman ketään.
Hän pysähtyi hetkeksi, kuin maistellen muistojaan, jatkoi sitten:
Etsin töitä, mutta kukaan ei palkannut ei ollut kokemusta, naama väärä, asenne väärä. Asuin kämpässä, missä hanasta tuli joko jäävettä tai kiehuvaa, kuulimme naapureista enemmän kuin olisi toivonut. Ruokaan oli varaa, kun söi pelkästään makaronia. Joskus ei kyllä siihen edes.
Miksi nyt, juuri tänään? Aino kysyi kylmän vakavana, vaikka sisin väänteli vuoristorataa. Miksi etsit minut juuri nyt?
Sinikka vilkaisi ohimennen epäkohdista. Tuntui, että jokainen hänen lauseensa löytyi kuin vanhasta dekkarista jotain yritettiin peitellä, jotain selittää pois.
Sinikka jatkoi äkillisesti, nyt ääni väristen enemmän epätoivosta kuin väsymyksestä:
Sitten sairastuin. Ajattelin, että se on vaan stressiä. Lopulta jäi patjaan kiinni, ei lääkärissä juurikaan ollut aikaa. Julkinen terveys… no, ei olisi kehumista. Tabletit olivat ainoa mitä sai, eikä nekään auttaneet.
Odotus ilmeen muutoksesta jäi turhaksi Aino vain kohotti kulmaansa.
Sinikka jatkoi entistä tiukemmalla äänellä, melodramaattinen klangi kohdillaan:
Yövyin joskus rautatieasemalla, en huvikseen, voin vakuuttaa. Ja silloinkin ajattelin sua. Miltä sun elämä näyttää? Menestytkö, oletko onnellinen?
Pieni tauko, sitten taas:
Ja nyt, sairaalaan sain tuomion: kasvain. Hyvänlaatuinen, mutta vaatii leikkausta. Mistäs rahat? Kaikki vähäiset tavarat myyty, vanhat sormuksetkin. Mitään ei riitä. Ajattelen joka päivä, että kuolen ennen kuin näen, millainen sinusta tuli.
Miksi kerrot tämän minulle? Aino kysyi nyt, aivan kuin teatterin suuntaa vaihtaen. Hän arveli tietävänsä mihin tämä johti.
En paljon pyydä, Sinikka kiirehti, kurottautuen lähemmäs kuin yrittäen kuroa umpeen vuosikymmenten railon. Autatko leikkausrahojen kanssa? Näenhän, että elät leveästi auto, tyyli, asunto. Elämä, josta en osannut uneksia. Minä vain haluaisin mahdollisuuden korjata vähän… ehkä joskus voisit antaa anteeksi?
Kyyneleet täyttivät Sinikan silmät, mutta hän pakotti ne pysymään kurissa, tuijotti Ainon katsetta kuin siitä voisi löytää edes ripauksen sääliä.
Aino laski kahvikupin pöydälle huolellisesti, harkitusti, hiljaisessa rauhallisuudessa joka suorastaan huusi sisäänpäin käytyjä keskusteluja.
Et tullut tänne siksi, että halusit tavata minut, hän lausui tasaisesti. Tulit, koska tarvitset rahaa.
Sinikka värähti, kuin olisi saanut korvapuustin. Hetken kasvot olivat paljaat häpeä, kenties mutta hän nosti leukansa, yritti hymyillä, jonka surkea vinoilu vain vahvisti totuuden.
En… en minä niin… hän yritti väittää, mutta Aino pysäytti.
Ei tarvitse enää selittää, Aino nosti kättään. Näen kulissin. Haet myötätuntoa kertomalla rautatieasemista ja sairauksista. Mutta tiedätkö mitä? Vaikka uskoisin sananne en anna senttiäkään.
Miksi? Sinikan äänestä huokui pettymys, särkyneen lapsen tavalla. Minähän olen äitisi!
Aino kallisti päätään vähän kuin katsellen outoa hyytelöä säilyketölkissä.
Et ole. Sinä olet nainen, joka kerran valitsi toisin. Oikea äitini on se, joka hoiti minut kipeänä, jonka kanssa leivomme pullaa, jonka seurassa olen aina ollut turvassa. Hän odottaa nyt kotona omenapiirakan kanssa.
Sinikka avasi suunsa, sanat jäivät kurkkuun. Hän ehkä olisi halunnut muistuttaa kiittämättömyydestä, velvollisuudesta, verenperinnöstä mutta Ainon katse ei sallinut sitä. Silmissä ei liikkunut eikä lipsunut.
Aino kaivoi lompakostaan pari 20 euron seteliä, asetteli huolellisesti Sinikan kahvikupin viereen.
Siinä kahvit, hän sanoi ilman piikkiä. Hyvästi.
Hän otti laukkunsa, solmi huivin uudestaan ja suuntasi ovelle. Askeleet olivat vakaat, pää pystyssä.
Ovella Aino pysähtyi, katsoi vielä kerran taakse, sanoi lujemmin:
Ja vielä: jos yrität ottaa uudestaan yhteyttä minuun tai perheeseeni, ilmoitan poliisille. Suomen lakimiehillä riittää töitä.
Hän työnsi oven auki, antoi marraskuun viiman iskeä kasvoille eikä värähtänytkään. Hän hengitti syvään, aivan kuin huuhtoen viimeisetkin rippeet kahvilakeskustelusta mielestään, astui autoonsa ja jätti naisen entisen osan elämäänsä seisomaan pöydän ääreen.
Sinikka jäi istumaan tuolille kouristunein sormin, pyöritellen lautasliinaa. Hetken silmistä hävisi suru ja masennus, tilalle tuli hetkeksi jotain kylmän laskelmoivaa niin nopeasti, että olisi voinut luulla valon vaihtuneen.
Sitten hän taas värisi, kaivoi nenäliinan ja painoi sen silmilleen. Hartiat vavahtelivat, mutta varsinaisia kyyneleitä ei näkynyt vain lyhyt, tukahtunut hengitys rikkoi kahvilan rauhaa. Lopulta hän nousi, katseli Ainon jättämiä rahoja ja lähti ulos entistä lysähtäneempänä.
Samana iltana Aino ajoi kotiin vanhemmilleen Lauttasaareen. Kotona vastassa tuoksui pulla ja kahvi, Ulla-äiti veti juuri piirakan uunista. Aino riisui kengät ja ripusti takin naulaan, keräsi ajatuksensa, käveli keittiöön, missä isä Timo selasi lehteä teekuppi kädessä.
Äiti, isä, mun täytyy kertoa teille jotakin, Aino istuutui pöytään.
Ulla laski leivinliinan alas, Timo käänsi katseensa ja asetti lehden syrjään.
Aino kertoi kaiken: kohtaamisesta, naisen tarinasta, operaatiopyynnöstä ja kieltäytymisestään, kertaamatta kuitenkaan liikaa. Sanat tulivat tasaiseen tahtiin, taukoja vain silloin kun tarvitsi miettiä.
Kun hän lopetti, Ulla huokasi syvään.
Ei tuollaiset ihmiset tee asioita ilman taka-ajatusta. Kai hän sai tietää, että sinulla menee hyvin, ja halusi hyötyä. Yritti vain kosketella sydäntä.
Oikein toimit, Timo totesi ja painoi Ainon kättä. Älä anna kenenkään kiristää tunteillasi.
Aino nyökkäsi ja tunsi sisältään tulevan aivan uudenlaisen varmuuden ei helpotusta, vaan rauhaa siitä, että elämässä on aina joku rinnalla.
Ei enää tule mieleenkään, hän vakuutti. On vastenmielistä, että ihminen käyttää elämänsä suruja kiristämisen verukkeena. Hän varmaan ajatteli saavansa heti tukon rahaa. Joku, joka jättää lapsen… hän on valintansa tehnyt.
Unohda hänet, hän pilasi oman elämänsä, etkä sinä ole sille mitään velkaa.
Timo nyökkäsi palaavansa lehtiinsä. Keittiössä tuoksui omenapiirakka ja kaneli, kellossa tikitti aikaa. Aino rentoutui: täällä, turvassa kotona, kukaan ei revaa selän takana eikä vaadi mitään palkkioksi. Kaikki oli hyvin, juuri tässä.
******************
Seuraavana päivänä Sinikka palasi Kampin kulmille, missä Aino opiskeli. Hän oli käyttänyt paljon aikaa kuulostellen opiskeleiden aikatauluja kyseli eräältä, luki seinäilmoituksia, tarkasti tuntien päättymiset. Nyt hän seisoi sisäänkäynnin edessä, kulunut kirjekuori kädessään. Taskussa oli vanhoja kellastuneita valokuvia Ainon lapsuudesta; pitsissä, ensihymyt, ensimmäiset ponnistelut seisoa.
Sinikka hermoili, vilkuili kelloa ja väänteli kuoren kulmaa. Päässä rullasivat valmiit lauseet, mikään ei kuulostanut oikealta. Tämä oli viimeinen mahdollisuus. Jos nyt ei, ei koskaan.
Kun Aino lopulta astui ovista ulos, Sinikka nosti päänsä, lehahti Ainon eteen ja ojensi kuorta kuin jonkinlaista rauhanpanttia.
Odota ääni horjahti, mutta Sinikka ryhdistäytyi. Toin sinulle lapsuuskuviasi. Voisitko kuitenkin katsoa? Sinä siinä, hymyilemässä, ensimmäinen askel…
Sanat pyrkivät esiin hätiköiden, kuin peläten, että Aino ei kuuntelisi loppuun.
Aino ei hidastanut. Hän vain vilkaisi nopeasti kirjekuorta ja naista, joka oli aikoinaan jättänyt hänet. Ilme oli päiväntuore, etäinen ihan kuin kuka tahansa tuntematon vastaantulija olisi kysynyt aikataulua.
Pidä ne. Tai heitä roskiin, ihan sama, hän sanoi jäätävästi, jatkaen matkaa.
Sinikka jähmettyi. Kirjekuori liikahti käsissä, mutta ei tipahtanut maahan. Hän katseli Ainon jälkeen; tuo kulki suorana, reippain askelin, kuin tietäen tarkalleen, mihin oli matkalla. Sitten nainen vilkaisi valokuvia, joita kukaan muu ei halunnut, ja laski kätensä.
Aino jatkoi. Kaurismäkeläisen lakonisesti hän otti laukustaan avaimet, painoi napin auto piippasi. Hän istahti lämpimään penkkiin, sytytti koneen ja laittoi penkinlämmittimen päälle marrasaamu vaati sen. Taustapeilissä vilahti Sinikan hahmo, mutta Aino käänsi päänsä liikenteen suuntaan ja sulautui arjen virtaan. Takana jäi nainen, joka oli kerran ollut menneisyyden osa, mutta ei koskaan nykyisyyden.
*************************
Viikko myöhemmin Sinikka istui lähiökahvilassa, sade maalaamassa ikkunoihin harmaita viivojaa. Sisällä oli lämmintä, lampuista ja kahvista, taustalla soinut Ville Leinon pehmeä jazz teki paikasta kuin tilapäisen pesän.
Vastapäisellä tuolilla istui Sinikan ystävä, joka vielä hetki sitten oli ehdottanut rahastusta siitä rikkaasta tyttärestä. Ystävän tukka oli siististi laitettu, neule Villervallan parhaasta villasta ja muotilaukku pöydällä. Hän hämmenteli cappuccinoa, katsoen Sinikkaa kuin valmiina antamaan kotikutoisia ohjeita.
No, menikö putkeen? ystävä kysyi tarmoa uhkuen.
Sinikka pyöritteli käsissään tyhjää kahvikuppia. Silmät olivat väsyneet, tukka suttuiselle nutturalle kerätty.
Ei tullut mitään, hän vastasi hiljaa. Hän oli paljon sitkeämpi kuin kuvittelin. Aivan erilainen kuin ajattelin.
Ystävä nosti kulmakarvaansa, vilkaisi pöytää epäuskoisena.
Et sä voi luovuttaa nyt! ystävän ääni kiiri. Mene kysymään vaikka kavereilta, poikaystävältä… Keinoja on! Tollaset haluaa ehdottomasti välttää skandaalit. Mainemaailmassa yksi huhu painaa!
Sinikka ei vastannut, katseli vain ikkunan sadepisaroita, joiden läpi näkyi oma ilme se, jossa oli ripaus sekä kiukkua että helpotusta. Ja päässä kiersi: Et tullut luo siksi, että etsit lastasi vaan että tarvitset rahaa.
Ystävä kohautti olkiaan:
Älä nyt vaan luovuta suotta! Tämä on sun mahdollisuutesi!
Sinikka kääntyi katsomaan ystäväänsä katse oli niin etäinen, että olisi yhtä hyvin voinut lävistää koko Kampin.
En enää tiedä ehkä tein kaiken ihan väärin, Sinikka sanoi, äänessään pelkkää uupumusta.
Ystävä jähmettyi, nousi närkästyneenä seisomaan, kun Sinikka nosti laukkunsa, kaivoi lompakon ja laski pöydälle kympin.
Anteeksi, minun on pakko mennä.
Hän astui ulos kahvilasta, missä sade oli lopulta hellittänyt. Märkä asfaltti kiilsi ja tuore tuuli tuntui kasvoilla uudelta mahdollisuudelta. Sinikka tallusti hiljaa, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vailla vihaa vain selkiytynyttä, raskasta rauhaa. Tie oli edelleen sumussa, mutta eteenpäin oli mentävä, yksin.
Kuukaudet vierivät. Ainon elämä eteni totutun turvallista tahtiaan: opinnot, luennot, opiskelukaverit, projektit ja kahvilahetket tutuilla nurkilla. Lauantaisin hän vietti aikaa perheen kanssa Ulla paistoi lättyjä, Timo luki ääneen uutisia, ja Aino kertoi pienistä arjen tärkeistä asioista. Yhdessä kävivät elokuvissa, kävelyillä Töölönlahdella tai vain istuivat kotona villahuopien alla katsomassa Areenaa. Jokainen arjen hetki tuntui elämän kokoiselta lahjalta.
Joskus myöhäisinä iltoina Aino muisti Sinikan kohtaamisen. Mutta muistosta puuttui raivo ja katkeruus jäljelle jäi vain pieni haikeus. Voi, että joku päätyi manipuloimaan, koska ei uskaltanut kohdata totuutta. Se meni niin Aino ajatteli ja kuuluu menneisyyteen.
Entä Sinikka? Hän sai työpaikan puhelinmyyjänä jossain Espoon automarketissa. Palkka ei hivellyt, mutta riitti ruokaan ja vuokrahuoneeseen Kallion yhteisasunnossa. Alkuun aikaiset herätykset tuntuivat kamalilta, mutta rutiini alkoi kannatella. Työ itsessään oli kuivaa, mutta toi edes tulevaisuuden näkymän. Sinikka kävi kuntoutuspsykoterapiassa. Alkuun skeptisenä, mutta viikkojen arjessa huomasi pikkuhiljaa, että muiden samassa veneessä olevien läsnäolo toi yllättäen helpotusta. Puhuminen teki lopulta hyvää.
Eräänä iltana, järjestellessään tavaroitaan, Sinikka löysi laatikosta taas valokuva-albumin. Hän istui hiljaa sängyn laidalla, selasi kuvia Ainon ensiaskelista, hymyistä, pienistä käsistä. Pitkään hän antoi kuvien vain olla. Sitten asetti albumin takaisin pöytälaatikkoon ja painoi sen kiinni. Ehkä joskus, hän ajatteli, osaan katsoa näitä ilman kipua, häpeää tai katkeruutta. Ehkä joskus voin vain muistaa.
Se päivä ei ollut vielä tullut. Mutta nyt Sinikka tiesi: hän oli ottanut ensimmäisen, oikean askeleen. Elämä jatkuisi, hitaasti ja varmasti ja menneisyyttä oli opittava kantamaan, mutta ei enää kaupittelemalla sitä muille.
