Rahat menneisyydestä

Rahat menneisyydestä

Taru astui ulos yliopiston ovista pitkän päivän jälkeen. Luentoja, ryhmätöitä, pohdintoja kaverien kanssa pää oli täynnä, jalat väsyneet. Hän nosti hartioilta roikkuvaa Marimekon laukkua ryhdikkäämmin, veti takkia tiukemmin ympärilleen ja suuntasi bussipysäkille. Marraskuinen tuuli Helsingissä ei säästellyt ketään; se hiipi takin alle kuin kaveri, jota ei ollut pyydetty kylään. Taru haaveili jo lämmöstä, lempeästä teehetkestä omassa valoisassa yksiössään Hakaniemessä. Siellä olisi rauhaa, verhot saisi vetää ikkunaan eikä radiomusiikki häiritsisi naapureita.

Taru pysähtyi hetkeksi katsomaan hopeanharmaata upouutta autoaan, joka odotti häntä pysäköitynä lyhtypylvään varjoon. Isä ja äiti antoivat sen lahjaksi 18-vuotispäivänä ja Taru tunsi yhä kermavaahtomainen ylpeyden hyrinän, kun painoi kättä avainten taskussa. Sitten jostain viiltäen kuului ääni, joka jyräsi stadilaisen metelin:

Taru! Oota, Taru!

Hän kääntyi. Pysäkin takaa juoksi nainen: kulahtanut takki päällä, hiukset tuulessa kuin puoliksi syöty lakritsipötkö, kasvoilla ilme, jossa yhdistyivät stressi, väsymys ja toiveikkuus. Nainen pysähtyi melkein hengästyneenä Tarun eteen ja katsoi silmiin kuin etsien vuosien kadotettua tuttavuutta.

Vihdoin löysin sinut nainen henkäisi ja ojensi kättään. Olen sun äiti.

Taru ei hievahtanut. Kasvot pysyivät ilmeettöminä, kulmat hieman koholla niin kuin suomalainen, joka yrittää tulkita, onko kyseessä vitsi vai mielenosoitus. Nainen oli selvästi vähään tyytynyt elämässään takki oli Lindexin mallistosta kolme vuotta sitten, käsissä punoitusta, kasvoilla ikänsä kokema harmaus. Tarulle ehti melkein naurahdus: “Että tämmöinen yllätys marraskuussa? Kuka hän oikeasti on?”

Minulla ON äiti, Taru sanoi viileästi, ääni vakaana kuin kuumemittari. Sinua en tunne.

Nainen kalpeni, muttei kääntynyt pois. Koko olemuksella paistoi, että nyt on viimeiset keinot käytössä. Sormet nykivät, silmät sukkuloivat Tarun kasvoilla.

Ymmärrän, että tämä tuli yllätyksenä nainen kuiskasi. Olen etsinyt sinua niin pitkään. Saanko puhua hetkisen? Kymmenen minuuttia vain, ihan oikeasti.

Taru mietti. Ei huvittanut järjestää parkkipaikalle draamaa, mutta toisaalta, halu jäädä keskustelemaan tuntemattoman kanssa oli kutakuinkin yhtä suuri kuin innostus marraskuun loskasta. Yliopistolaisia jo vilkuili, joku osoitti sormella, toinen nauroi hiljaa. Mutta sääliäkään ei herunut. Tilanne tuntui absurdiin väännetyltä Jari Tervon romaanilta.

Selvä, hän sanoi lopulta, nyökäten kohti läheistä kahvilaa, joka tuoksui mokkapaloilta ja julisteilta. Mutta en lupaa, että mikään muuttuu.

He astuivat sisään. Kahvilan lämmin tuoksu ja sumuiset ikkunat paiskasivat hyvästit räntäkadulle. Taru istui ikkunapöytään, riisui villahuivin ja ripusti sen siististi tuolille. Nainen seurasi, selvästi kuin vierailulla presidentinlinnassa, vilkaisi ympärilleen ja asettui Tarua vastapäätä.

Tarjoilija tuli samantien. Nainen tilasi vaatimattomasti cappuccinon. Taru ei miettinyt: manteli-latte, kiitos ihan vaan siksi, että se oli hänen bravuurinsa. Hiljaisuus kasvoi isommaksi kuin pullapitko. Taru katseli lamppuja ja viherkasveja, nainen puristeli hihaa hermostuneena. Kahvit tuotiin.

Olen Marja, nainen aloitti lopulta ja veti henkeä kuin avantoon menossa. Olen sinun biologinen äitisi.

Äitini nimi on Sirkka, Taru sanoi napakasti. Hän kasvatti minut, hoiti poskiontelotulehdukset ja taputti selkään. Sinä et merkitse minulle mitään.

Ymmärrän kyllä, etten ansaitse tätä hetkeä, Marjan ääni särisi, puseron hihansuu värisi. Mutta minun piti löytää sinut. Joka vuosi, joka juhannus, olet ollut mielessäni

Taru pysyi hiljaa, mutta ensimmäistä kertaa poskipäässä värähti vanha, ohut kipu. Hän risti kätensä rinnalle, kuin suojautuakseen, eikä päässyt pakoon asetelmaa.

Mietitkö? äänessä oli katkeransuloista ironiaa. Silloin kun jätit minut synnytysosastolle? Siellä laitoksella, kun itkin öisin kuin puolikylmä kaurapuuron jämät? Vai sitten, kun uusi perhe tuli hakemaan?

Marja painoi katseensa alas, servetti mureni käsissä palasiksi, mutta hän antoi Tarun puhua. Sanaakaan puolustelematta.

Sen jälkeen elämäni oli silkkaa kärjistystä, nainen jatkoi, ääni matalana. Kun jätin sinut kaikki meni pieleen. Se mies, jonka takia typeryyteni tein, lähti kuukaudessa. En edes ehtinyt tajuta mitään löysin itseni vuokrayksiöstä ilman penniäkään tiliotteessa.

Hetki hiljaisuutta. Marja haki sanoja, sitten jatkoi:

Hain töitä, ei otettu. Ehkä ulkonäkö, ehkä ikä, ehkä olin vain väärin päin työhaastatteluissa tunsin olevani arvosanan puolikas. Vuokrasin huonetta kanssa-asujien joukossa, missä hanasta vuoroin tuli jäävettä, vuoroin sormia polttavaa kiehuvaa. Ruokavalio pyöri nuudeleiden ja halvan einesleivän ympärillä. Joskus edes ruisleipään ei ollut varaa.

Mikä nyt siis muuttui? Taru kysyi, ääni yhtä kylmä kuin paloauton vesisuihku, vaikka sisältä tuntui kuralta. Miksi juuri tänään etsit minut?

Marja meni hieman kasaan, mutta jatkoi. Ääni koveni, silmissä alkoi kimpoilla epätoivo:

Sitten sairastuin. No, tietysti. Aluksi en ottanut tosissaan väsymystä, stressiä, tavallista arkea. Vasta kun ei enää noussut sängystä Eikä hoitoon päässyt kunnolla missään. Julkisella puolella kävin, lääkärit kiireisiä, sama burana joka käynnillä Apua ei tullut.

Taru vain nosti kulmiaan. Marja joudutti puhetta:

Olen nukkunut rautatieasemilla Ei ollut vaihtoehtoja. Vaatteet haisee samalle villahaalarille kuin nytkin. Mietin aina: “Miksi juuri minä?” Mutta, Taru, vaikka tuntui sysimustalta sinä olit mielessä. Kuvittelin, miltä näytät, oletko onnellinen

Nainen kokosi uudestaan:

Lopulta selvisi, että minulla on kasvain. Hyvänlaatuinen, mutta vaatii leikkausta. Rahat on loppu. Myin mitä uskalsin vanhat huonekalut ja mummon korut. Mutta eihän sillä paljoa Helsingissä makseta. Joka aamu pelkään kuolevani, mietin, enkö saa nähdä, mitä elämästäsi tuli

Ja miksi kerrot kaiken tämän minulle? Taru sanoi suoraan. Hänhän tiesi mihin tämä meni, mutta antoi Marjan vielä yrittää.

En vaadi paljoa, Marja kurottautui, yrittäen kuroa välimatkaa pienemmäksi tarinalla ja syyllisyydellä. Auta vain leikkauskuluihin. Näen kyllä sinulla menee hyvin. Auto, muodikas tyyli, asunto, kaikki mitä olen itse vain miettinyt unissani. Minä tarvitsen vain mahdollisuuden, oikean uuden alun. Ehkä joskus annat anteeksi

Kyyneleet kimalstivat, mutta Marja pakotti ne pysymään luomilla. Katse oli kuin lapsella, joka yritti salaa pyytää lisää lettuja.

Taru laski kahvikupin hitaasti pöydälle. Ele oli tietoisesti rauhallinen, miltei näytelmänomainen. Näytti siltä, ettei Tarussa ollut tilaa sääliä tai vihaa vain kirkkaasti avautuva totuus, joka oli mietitty jo kauan sitten.

Et tullut tapaamaan minua. Tulit, koska tarvitset rahaa.

Marja säpsähti, kasvoissa kävi kuin salamana suru ja häpeä, mutta nainen korjasi ilmeen nopeasti ja väänsi huulilleen onnettoman hymyntapaisen.

Ei, enhän minä Marja aloitti, mutta Taru pysäytti sanomalla:

Riittää, hän nosti kämmenen, kuin pysäyttäen joulupukin. Näen kyllä, miten sanat on valittu. Asemasurkutukset, sairaudet, vaikeudet. Sinä halusit, että minua alkaa sääliä. Mutta tiedätkö mitä? En usko sinulle, enkä anna sinulle yhtään euroa.

Miksi et? Olenhan minä sinun äitisi!

Taru kallisti päätään, katseli kuin historiallisen museon näyttelyesineitä ja sanoi vakuuttavan rauhallisesti:

Ei, sinä olet nainen, joka joskus teki päätöksen lähteä. Äitini on se, joka ompeli villasukat, paistoi makaronilaatikon, patisti hammaslääkäriin. Hän leipoo minulle omenapiirakkaa ja on aina ollut siinä, myös silloin kun mikään ei mennyt putkeen.

Marja yritti keksiä lisäsanoja ehkä muistuttaa biologisista siteistä, ehkä vedota vanhemmuuden velvollisuuteen mutta Tarun katse pysäytti. Siinä ei ollut sääliä, ei anteeksiantoa, vain tasaista vapaapäivän tyyneyttä.

Taru kaivoi lompakon, laski pöydälle muutaman eurosetelin Marjan kahvin viereen.

Tuossa kahviin, hän sanoi lakonisesti. Hyvää päivänjatkoa.

Hän nousi, laittoi villahuivin kaulalleen, poimi laukun ja asteli ovesta ulos. Askeleet olivat varmempia kuin tusina hankikantoa. Ovilasissa hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi ja sanoi ääneen:

Jos yrität olla yhteydessä minuun tai perheeseeni uudestaan, soitan poliisit. Meillä on hyvät lakimiehet.

Hän ei jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan asteli marraskuiseen tuuleen, joka iski poskille kuin suolatututa. Taru hengitti syvään, selvästikin tyytyväinen siihen, että osasi jättää menneisyyden kahvilan pöytään, eikä ottanut sitä mukaan autonsa takapenkille.

Marja jäi istumaan pöytään, puristi kädessään murskaksi mennyttä servettiä ja antoi naaman hetken olla paljaampi kuin aikoihin. Silmissä kävi hetken häivähdys kylmää laskelmointia, kuin itku ja ystävyyden kaipuu olisivat sekoittuneet. Sitten hän niisti hiljaa nenänsä ja kampesi itsensä ylös, otti Tarun jättämät rahat ja lähti kahvilasta selkä enemmän kumarassa kuin tullessa.

Sinä iltana Taru ajoi kotiin vanhempiensa luokse. Koti tuoksui pullalle ja pehmeälle lämmölle. Sirkka oli juuri ottamassa omenapiirakkaa uunista. Taru pysähtyi hetkeksi eteiseen, veti henkeä, riisui kengät ja takin. Keittiössä isä Matti luki sanomalehteä kahvikupin äärellä.

Äiti, isä, mun täytyy kertoa teille jotakin, Taru aloitti kotoisasti ja istahti pöytään.

Sirkka laski keittiöliinan käsistään, Matti taitteli lehtensä. Taru kertoi kaiken alusta loppuun: miten nainen oli tullut kuin puolivahingossa, miten hän kertoi olevansa biologinen äiti ja pyysi rahaa leikkaukseen. Taru puhui vakaasti, ei itkenyt, ei syytellyt, piti taukoja silloin tällöin.

Sirkka huokasi:

Tiesin heti, että tällaiset ihmiset vain haistavat mahdollisuuden hyötyä. Koetti vielä tunteisiin vedota, pyh.

Teit aivan oikein, Matti sanoi ja rutisti Tarun kättä. Ei kenenkään tarvitse antaa kenen tahansa pyörittää elämäänsä liinat solmussa.

Taru nyökkäsi, ja tunsi olonsa lämpimäksi tässä talossa oli turvaa, ei ketään tarvinnut miellyttää.

En todellakaan aio antaa kenenkään käyttää minua hyväkseen, piti sitten kertoa vaikka sata tarinaa asemalta.

Unohda hänet. Hän valitsi polkunsa, sinä olet omillasi.

Perhe jatkoi iltaa omenapiirakan ja haaleiden vitsien parissa, kellon tikitys rauhoitti ja Taru painoi tämänkin kohtaamisen mielessään hyllylle, sen kummempia vaatimatta. Kotona oli hyvä.

*****

Seuraavana päivänä Marja seisoi taas yliopiston edessä. Hän oli etsinyt Tarun lukujärjestyksen, kysellyt opiskelijoilta, tarkistanut tiedotteita ja jännitti hermona sormet kellertynyttä kirjekuorta puristaen. Kuoren sisällä oli vanhoja vauvakuvia, joita oli vuosia piilotellut, välillä selannut, sitten taas sulkenut kuin laatikon täynnä surumielisyyttä.

Marja katsoi vuoroin kelloa, vuoroin yliopiston ovea ja yritti pitää takin suorassa. Jännitys oli jo muutamaa astetta pahempaa kuin matikkakokeessa. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus.

Kun Taru astui ovesta, Marja pinkaisi esiin ja työnsi kuoren esiin kuin jotakin taikasauvaa.

Odota tässä on sinun vauvakuviasi. Katso edes ensimmäinen hymysi, ensimmäiset askeleet

Pyyntö oli innokas, vedenvärinen, mutta Taru tuskin pysäytti askeltaan. Silmäys vain, lyhyt ja vailla lämpöä, niin kuin vieras olisi pyytänyt suuntaneuvoa Linnanmäelle.

Pidä ne itse tai heitä roskiin, mulle ihan sama, Taru tokaisi ja jatkoi matkaa.

Marja jäi seisomaan, kirjekuori kädessään, katsoi Tarun menoa. Sitten antoi kätensä ja kuvien laskeutua alas. Taru istui autoonsa, laittoi lämmityksen päälle ja katseli taustapeilistä hetken seisovaa hahmoa, miettimättä enää mitä tapahtui.

***

Viikon päästä Marja istui Malmin vaatimattomassa kahvilassa ystävänsä kanssa. Ulkona tihutti vettä, sisällä oli pehmeä valo ja lämpö. Ystävä oli pukeutunut asiallisesti, Marja pyöritteli tyhjää kahvikuppia apeana.

No, mites kävi? ystävä kysyi cappuccinon yli.

Ei mitään, Marja sanoi hiljaa. Tuo tyttö ei anna periksi. Hän ei tullutkaan sääliin mukaan.

Ystävä pyöritteli silmiään:

Älä nyt luovuta! Vedä tuota narua vielä, saat kyllä irti jotain! Ei noilla raha loppuisi.

Marja ei sanonut mitään. Hän näki jälleen kerran mielessään Tarun kasvot, joita ei saanut murtumaan.

Älä nyt jää tuleen makaamaan. Vielä ehdit, jos yrität fiksusti, ystävä puuskahti.

Marja nousi, laski kahvirahan pöytään ja sanoi pehmeästi:

Mä lähden nyt.

Hän meni ulos. Ilma oli sateen jälkeen tuoretta, tie kiilteli. Marja käveli rauhallisesti, ensi kertaa aikoihin häntä ei syleillyt viha vaan haalea selkeys: paluuta ei ollut, oli vain mentävä eteenpäin itse.

Kuukaudet kuluivat. Taru jatkoi elämää omalla painollaan. Yliopisto, kaverit, kahvit, tarpeeksi stressiä mutta tarpeeksi iloa. Viikonloput hän vietti vanhempien kanssa: Sirkka paistoi lettuja, Matti kertoi tuoreimpia juttuja, Taru höpisi opinnoistaan. Metsässä käveltiin, joskus käytiin elokuvissa tai istuttiin vain television ääressä, ja se kaikki tuntui hyvältä.

Joskus Taru muisteli Marjaa. Ei enää kiukkua, enää ei oikeastaan mitään muuta kuin pieni häivähdys surua siitä, että joku valitsi väärin eikä koskaan osannut rehellisesti kohdata anteeksipyyntöä. Taru vain totesi: Näin kävi. Se jäi menneisyyteen.

Marja Hänen elämänsä muuttui. Hän sai vihdoin töitä puhelinpalvelusta, palkka oli pieni mutta tasainen ja sillä saattoi maksaa vuokran. Hän asui pienessä huoneessa, jossa oli sänky ja pöytä, ja se riitti. Aluksi töihin herääminen oli hankalaa, mutta vähitellen rytmi oikeni. Työ ei ollut hohdokasta, mutta toi päivään rakennetta.

Marja aloitti myös käynnit vertaistukiryhmässä. Aluksi kaikki tuntui hukkaan heitetyltä ajalta, mutta pikku hiljaa hän alkoi avautua, ja ryhmän hiljainen hyväksyntä helpotti päivää. Hän oppi, että tunteista voi puhua myös ilman syyllistämistä tai surkutusta.

Eräänä päivänä Marja löysi kaappinsa perältä vanhan valokuva-albumin. Hän istui pitkään pitämättä sitä edes sylissä, selasi hitaasti vauvakuvia pieni Taru, ensimmäiset hymyt, ensimmäinen karuselli. Ei itkenyt, ei selitellyt, vain katsoi. Sitten hän laittoi albumin takaisin laatikkoon ja työnsi laatikon kiinni.

“Ehkä joskus vielä voin katsoa näitä kuvia ilman katkeruutta, ilman häpeää, ilman ahneutta. Ehkä joskus opin vain muistamaan.”

Se päivä ei ollut vielä tullut. Mutta nyt hän oli sentään sulla menneisyyden taakseen oli töitä, pientä toivoa ja ensimmäinen askel siitä, että toivo rakentuu teoista, ei toiveista. Ja ensi kertaa miesmuistiin se riitti.

Rate article
vsematerialy
Rahat menneisyydestä