Kun mieheni haki avioeroa, minä ja lapseni muutimme vanhempieni luokse asumaan. En olisi yksin pärjännyt piti käydä töissä ja huolehtia kahdesta pienestä lapsesta. Vanhin oli silloin kolmevuotias ja nuorin vasta kaksivuotias.
Otin asuntolainan ja aloitin elämän alusta. Aluksi tervehdin vain naapureita, tuttavuuksia ei vielä ollut.
Sitten polkuni risteytyivät erään miehen kanssa. Hänelläkin oli poika. Näin toisinaan naapurini jonkun naisen seurassa ja ajattelin automaattisesti, että hän on naimisissa. Silti pidin hänestä, ulkonäöllisesti mutta en todellakaan aikonut ryhtyä romanssiin varatun miehen kanssa.
Eräänä päivänä hän tarjoutui auttamaan minua, kun keittiön hana rikkoutui. Kiitokseksi keitin kahvit. Juttelun lomassa selvisikin, että nainen olikin lastenhoitaja, ei vaimo. Mies ei millään tahtonut löytää sopivaa hoitajaa pojalleen vaimonsa oli kuollut viime vuonna, eikä läheisiä löytynyt. Silloin ajattelin, että ehkä meidän välille voisikin syntyä jotakin.
Aloimme viestitellä, soitella kävimme yhdessä ulkona leikkipuistossa lasten kanssa. Yhtenä päivänä, kun vanhempani olivat kylässä, tuli naapuri ovelle.
Hei, miten menee? Voisitko huolehtia pojastani tänään? Päiväkoti on suljettu karanteenin takia, ja minun on pakko lähteä töihin. Lastenhoitajakin on sairaana.
Ilman muuta, ei haittaa, vastasin.
Hän toi kassillisen tavaroita, eväitä ja pitkän listan ohjeita: kuinka syötän poikaa, mitä vaatetta puetaan ja kuinka monta kertaa käydään ulkona Hän lupasi soitella, mutten arvannut että hän soittaisi puolen tunnin välein ja vaatisi tarkan selvityksen päivän kulusta.
Kun hän palasi hakemaan poikaansa, hän kiihtyi siitä, että pojalla oli punainen paita, vaikka ohjeissa luki, että piti pukea sininen. Kiitoksen sijaan sain kuulla loputtoman määrän moitteita. Lopuksi hän tokaisi:
Tuon hänet huomenna taas, sopiiko?
En kieltäytynyt silloinkaan, vaikka omat kiireet kasautuivat. Erään kerran kuitenkin jouduin sairaalaan. Naapuri soitti raivoissaan, kun ei saanut minua kiinni oli oven takana eikä kukaan tullut avaamaan. Kerroin, että olin sairaalassa. Hän vain löi luurin korvaan.
Jonkin ajan kuluttua hän itse ehdotti, että voisi vahtia minun lastani, mutta kieltäydyin koska minun piti tehdä töitä. Siitä saakka hän ei enää soitellut eikä pyytänyt tapaamaan. Jos törmäsimme rapussa, tervehdimme vain lyhyesti. Luulin, että hänestä voisi olla minulle enemmänkin, mutta lopulta hän vain käytti minua hyväksi. Silti ajattelen, että ehkä vielä jonain päivänä tapaan sen yhden oikean miehen, joka on koko maailmani arvoinen.
