“Hajottakaa hökkeli!” karjui liikemies, tietämättä, että talolle oli jo tulossa erikoisjoukkojen upseeri.
Arto ei pitänyt marraskuusta. Marraskuussa maantie muuttui liukkaaksi ja pehmeäksi kuin sula terva, ja taivas roikkui niin matalalla, että hipoi puiden latvoja. Linja-auto jätti hänet Rantatien varteen, puhalsi harmaan savupilven niskaan ja katosi sumuun.
Kävellen oli vielä puolitoista kilometriä Korpilammen kylään. Reppu painoi odotetusti: siellä oli tuliaisina villahuivi, laatikollinen suosikkisuklaata ja purkki hyvää kahvia, juuri sitä mummo Ailin suosimaa. Arto ei ollut ilmoittanut tulostaan. Hän halusi nähdä yllättyneet silmät, kun hän astuisi portista sisään. Kolme vuotta sopimussotilaana, pahat vammat, puoli vuotta sairaalassa Arto oli kyllästynyt. Hän kaipasi hiljaisuutta, uunia, kynttilänvaloa ja mummon leipomuksia.
Mutta hiljaisuutta ei enää ollut.
Jo lähestyessään rantatien vanhoja koivuja hän kuuli raskaan koneellisen murinan. Dieselin käyntiä, tasainen ja syvä kuin jossain havumetsän uumenissa. Arto nopeutti askeliaan, loikki lätäköiden yli. Vanha aita, jonka hän oli neljä vuotta sitten maalannut vihreäksi, makasi nyt nurin yhdeltä kohdalta.
Portilla seisoi musta maasturi. Sen vierellä kaksi rotevaa miestä seisoskeli nahkatakeissaan, syljeskellen auringonkukan siemeniä syksyyn pehmenneeseen hiekkaan. Kuistin edessä seisoi toinen mies, kamelinvärisessä villakangastakissa. Hän luimisti tummia kulmakarvojaan pienen, kumaraan käpertyneen vanhuksen yllä.
“Sinä et kai enää järjessä pysy?” miehen ääni särisi kuin viulunkieli. “Minä annoin sinulle viikon! Viikon! Minulla seisoo kalusto, ja sijoittajat odottavat!”
“Poika, minne minä täältä lähtisin…” mummo Ailin ääni värisi, sortui itkuun. “Talvi tulossa… kaikki on tässä, isännän haudalla…”
“Palvelutaloon sinä hankkiudut!” mies ärähti, ja potkaisi kiiltävällä kengällä vanhaa ämpäriä. Peltinen ämpäri kolisi pihalla. “Hajottakaa nyt se rötiskö!” hän ärjäisi apureilleen, jotka vielä syljeskelivät siemeniä. “Jos ei hyvällä mene, niin mennään sitten huonolla!”
Toinen miehistä virnisti ja astui eteenpäin.
Arto ei huutanut, ei ryntännyt. Hän vain käveli pihaan hiljaa, kuten oli opetettu. Reppu tipahti äänettömästi selästä ruohoon.
Takkiin pukeutunut mies huomasi hänet vasta, kun välimatkaa oli enää pari metriä.
“Hei, kuka sä olet” hän ehti aloittaa, mutta loppu jäi sanomatta.
Arto astui askeleen. Nopealla, täsmällisellä liikkeellä hän tuuppasi kaverin kumaraan. Mies ähkäisi, yritti saada henkeä.
Toinen mies otti askelen eteenpäin, mutta katsoi Artoa silmiin.
Nissä silmissä ei ollut vihaa. Vain jäätävän raskasta väsymystä. Miehen, joka oli nähnyt liikaakin.
“Paikoillanne,” Arto sanoi hiljaa.
Villakangastakkinen liikemies kääntyi nopeasti. Kiiltävä, hoidettu naama vääristyi hämmästyksestä.
“Kuka helvetti sä oot? Mistä ilmestyit?”
Arto meni mummo Ailin luokse. Hän katsoi Artoa epäuskoisena, kyyneleet silmissä.
“Artturi… sä olet elossa…”
Arto otti mummon kainaloon. Hän huomasi, miten hauras tämä oli. Tuoksui lämmittävältä tipalta ja vanhalta villapaidalta.
“Elossa, mummo. Mene laittamaan teetä.”
“Sä kuulitko, Rambo!” liikemies loikkasi heidän luokseen, sylki lentäen. “Luuleks sä olevasi kukas? Minä olen Eemeli Koivula! Tämän alueen pomo! Tiedätkö mitä sulle käy, kun kohtaat mun miehen!”
Arto kääntyi hitaasti. Astui lähelle. Koivula oli selvästi pidempi, mutta väisti vaistonvaraisesti. Arton olemuksessa oli jotain vaarallista.
“Kuuntele nyt tarkkaan, Eemeli,” hänen äänensä oli matala ja hiljainen. “Kerää nämä pellepoikasi. Lähde täältä. Ja minuutin päästä ei täällä haise edes sun partavesi.”
Koivulan kasvot lehahtivat punaisiksi.
“Uhkailetko mua? Huomenna mä tulen, ja tuon koneet! Levitän tän mökin tasaiseksi, kaikkineen!”
Käsi huitaisi apureita (ensimmäinen miehistä pääsi jo vaivoin jaloilleen) ja lähdettiin kohti autoa. Ovesta kuului tako, parvi varpusia pyrähti katolta. Maasturi ryskyi, piiskaen kukkapenkkiä, ja katosi.
Sisällä talossa oli lämmintä, mutta se tuntui epävarmalta lämmöltä. Pöydälle jäähtyi paistetut perunat. Mummo laittoi pöytään suolakurkkuja, sieniä, hapankaalia, mutta kädet vapisivat niin, että haarukka kilisi lautasella.
“Ne ilmaantuivat kuukausi sitten,” hän sanoi, katsoen ulos. “Alkuun vain hymyilivät, halusivat ostaa tontin. Tarjosivat naurettavat pennit. Sitten tämä Koivula tuli, sanoi rakentavansa loma-asuntoja. Tää kun on joen rannassa.”
“Ja moni lähti mukaan?” Arto joi vahvaa, makeaa teetä, kuten lapsena.
“Lähes kaikki,” mummo huokaisi. “Kyllösen lehmää ei löytynyt enää, täällä oli outoja yöpalon… Kaikki pelkäävät, Arto. Koivulan veli on kunnassa ja serkku poliisissa. Mitä me vanhat heille mahdamme?”
Arto tiesi kuuntelevansa tuttuja tarinoita. Tämän lajisia miehiä ei pysäyttäisi mikään. Jos Koivula sanoi tulevansa huomenna, hän tulisi ja vahvemmalla joukolla.
“Missä talon paperit ovat?”
“Kommodin lippaassa, kaikki kunnossa.”
“Hyvä. Mene nyt nukkumaan, mummo. Minä vahtaan.”
Yöllä Arto ei nukkunut hetkeäkään. Hän kiersi tontin, katseli lautojen lomasta metsään. Vanhasta aidasta oli vain muisto. Jokirannan metsään pääsi helposti kuka vain. Talo oli vanhaa hirttä, herkkä syttymään.
Hän astui kuistille, sytytti savukkeen. Kenttä ei toiminut alakerrassa, täytyi kiivetä vintille.
Valitsi numeron. Vaati aikaa, että yhdisti.
“No?” toisessa päässä oli pirteä ääni, vaikka oli kolme yöllä.
“Mikko, moi. Täällä ‘Hiljainen’.”
“Hiljainen! Missä oot, veli? Luultiin, että oot toipumassa vielä!”
“Oon mummolla, Korpilammella. Täällä paha tilanne. Paikallinen öykkäri menetti tolkkunsa, sanoo tulevansa koneilla huomenna ja hajottaa talon. Tekee mitä tahtoo.”
“Kuinka monta niitä on?”
“Päivällä kolme. Huomenna veikkaan useampia. Lisäksi suhteet poliisiin. Lakia ei saada apuun.”
“Laita minulle sijainti. Me ollaan poikien kanssa Lahdessa, matka on lyhyt. Ollaan aamulla paikalla.”
“Mikko, varovasti. Ei mitään ylilyöntejä.”
“Älähän nyt. Eihän meistä meteliä lähde.”
Arto laskeutui alas. Neljä tuntia vielä aamuun.
Aamu oli kylmä, harmaa. Sumu makasi joen yllä. Arto istui kuistilla, veisti omenasta siivuja. Sai mummon pysymään huoneessa.
He tulivat tasan yhdeksältä. Koivula ei ollut valehdellut.
Ensin kuulu moottorin hurina. Sitten sumusta kohosi keltainen kaivuri kauha koholla kuin kypärä. Perässä kaksi mustaa autoa ja pikkubussi.
Saattue pysähtyi portille.
Koivula tuli ensimmäisenä ulos. Tänään lyhyessä takissa. Hänen vierellään seisoi harteikas mies arpiposkella selvästi järjestyksen valvoja. Pakusta purkautui tusina miestä, sekalainen joukko: tuulipuvuissa, metsävaatteissa. Kädessä pesäpallomailoja ja metalliputkia.
“No, puolustaja?” Koivula irvisti. “Oletko jo pakannut tavarasi? Vai autetaanko?”
Arto nousi, haukkasi omenaa.
“Sanoinhan jo eilen, Eemeli. Etkö kuullut?”
“Kaada aita!” Koivula kiljaisi kaivurinkuljettajalle. “Tuo bravuuri pitää opettaa tavoille!”
Kaivuri rymisi, mustan savun pyörteessä, ketjut kalisivat. Lyömäaseet nousivat, miesten lauma eteni. Arto jäi seisomaan yksin kuistille, lampaannahkaröijy päällään.
Kylän tappelijat astuivat pihaan. Voima oli heidän puolellaan aseet ja rahat, valta ja uhkaus.
“Kuules poika, ois parempi kaatua itse nurin,” murahti arpiposkinen. “Säästyisit kolhuilta.”
Samassa kylän toisesta päästä, metsän suunnalta, kuului moottorien karjuntaa. Ei kaivurin matalaa mörinää, vaan terävää, villiä murinaa.
Kaikkien päät kääntyivät.
Kaksi mustaa avolavaa viiletti pihaan. Jarrut kirskuivat, autot sulkivat ulospääsyn Koivulan autoilta.
Ovet avautuivat.
Seitsemän miestä nousi ulos. He eivät huutaneet, eivät heiluneet. Järjestäytyivät ketjuksi, hartia hartiassa. Kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden miehiä, ronskia mutta rauhallista. Metsämaastopuvut, tukevat saappaat asennossa kuin taistelun kokeneet.
Mikko tanakka, punatukkainen, silmissä pilkettä astui eteen.
“Hyvää päivää vaan, lomalaiset,” hän sanoi kovalla äänellä. “Meiltä taisi unohtua kutsu näihin juhliin?”
Koivula hermostui, tajusi tilanteen muuttuneen.
“Tämä on yksityisaluetta! Meillä on lupa! Ketä te muka olette?”
“Me?” Mikko naurahti. “Talkooväkeä. Autetaan mummoja halkohommissa ja aidan korjauksissa. Te taas… rikotte järjestystä täällä.”
“Vie ne pois!” Koivula ulvahti. “Kaikki ulos täältä!”
Nyrkkimiehet ryntäsivät. Virhe.
Yhteentörmäys kesti vajaat puolitoista minuuttia.
Arton ystävät toimivat ripeästi. Jokainen hyökkäys kääntyi hyökkääjää vastaan. Ei koheltamista, ei riehumista.
Arpinen heilutti putkea Mikolle, mutta Mikko väisti, väänsi käden kahteen suuntaan ja laski miehen hellästi maahan.
“Maahan!” jyrähti joku. Ääni oli niin painava, että kaivurin kuljettajakin sammutti moottorin ja nosti kätensä.
Kaksi minuuttia, ja Koivulan porukka löysi itsensä vaakatasossa, maata vasten. Koivula seisoi autonsa vierellä, haamunvalkoisena. Arto käveli hänen luokseen.
“Eemeli,” hän sanoi hiljaa. “Ota kännykkäsi esiin.”
“Miksi?” liikemies änkytti.
“Katso uutiset. Alueelliset.”
Koivula kaivoi puhelimen vapisevin käsin.
Mikko astui taakse, kurkisti.
“Katso nyt! Se johti nopeasti tänne.”
Ruudulla luki: “Korpilammen laiton tonttivaltaus liikemies Koivula ja kunnan johto painostaa eläkeläisiä. Videotodisteet.”
Alla: eilisiltainen video. Koivula potkaisee ämpäriä, huutaa mummolle, uhkailee.
“Minulla on ystävä joka tekee töitä median kanssa,” sanoi Arto. “Tällaiset tarinat saavat hänet innoissaan. Video meni läänin syyttäjälle ja maakuntajohtajalle.”
Koivula pudotti puhelimen. Se molskahti kuraan, näyttö alaspäin.
“Ehkä pääsemme sopuun?” hän kuiskasi. “Maksan paljon!”
“Totta kai sovitaan,” Arto nyökkäsi. “Nyt keräät väkesi. Koneet mukaan. Kukaan ei jää. Jos yhdellekään minun mummoni hiuksista kosketaan, jos kenellekään naapurille käy jotain… Ymmärsitkö?”
Koivula nyökkäsi, nopeasti, kuin nukkekaupan pää.
Poliisit saapuivat tunnin päästä eivät oman kunnan, vaan maakunnan erikoisyksikkö. Maakuntajohtaja halusi selvyyden. Koivula joukkoineen vietiin autoon, kovin seremonioitta.
Illalla Ailin torppaan mahtui hädin tuskin kaikki.
Pöytään oli tuotu paistettuja lihoja, suolakurkkuja, uunin lämpö siivitettynä pajunpajulla. Mikko kertoi tarinoita, miehet nauroivat, Arto kaatoi lisää teetä. Mummo Aili istui pöydän päässä, puna poskilla, tarjosi vielä perunapiirakoita.
“Kiitos teille, pojat,” Aili pyyhki silmistä wipeitä. “En tiedä mitä olisi käynyt…”
“No eihän tässä mitään, Aili-mummo,” Mikko heilautti kättään. “Nytpähän päästiin vähän maalle lepäämään ilmaa täällä ainakin riittää.”
Kun ilta pimeni, he menivät ulos. Sumu hälveni, taivaalle syttyivät tähdet selkeitä, teräviä, niin kuin vain loppusyksyllä.
“Mitä ajattelit tehdä nyt?” Mikko kysyi, sytytti tupakan.
Arto katsoi metsän hämärään, heiluvia vanhoja omenapuita.
“Jään tänne vielä. Katto pitää uusia. Ladossa on säröjä. Ja omenapuut…”
“Mitä niistä?”
“Mummo sanoi vanhat eivät menestyneet. Pitää istuttaa uudet. Antonovkaa.”
Mikko hymyili, taputti häntä olkapäälle.
“Sillä lailla. Rakentaminen perustuu pysyvyyteen.”
Aamulla ystävät lähtivät. Arto seisoi portilla, katsoi auton perään. Kääntyi sitten kohti taloa. Ikkunassa paloi valo, mummon pieni siluetti näkyi, taas touhussa.
Hän tarttui lapioon. Maa oli kovaa ja kylmää, mutta hän tiesi: jos puun istuttaa sydämestään, se juurtuu. Vaikka marraskuussa. Kunnon juuret eivät anna periksi millään kaivurilla.
