Sanotaan, että olemme vastuussa kaikesta siitä, mitä elämässämme tapahtuu, että olemme itse syypäitä omiin valintoihimme ja niiden seurauksiin. Niin kuin tänään valitsemme, niin elämme tulevaisuudessa.
Minä tein aikoinani väärän valinnan, kun sidoin kohtaloni mieheen, joka ei ollut vakavissaan. Nuorena olin niin rakastunut Jukkaan, että vaikka tiesin hänen olevan epäluotettava ja kevytkenkäinen, uskoin, että hän muuttuisi minun vuokseni. Halusin enemmän uskoa ja toivoa kuin nähdä totuuden. Mutta ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Silloinkin, kun poikani Tommi syntyi, Jukka ei muuttunut lainkaan.
Kuulin hänen seikkailuistaan yhä uusia tarinoita kuukaudesta toiseen naapurit, ystävät ja omatkin sukulaiseni kertoivat minulle niistä. Tunsin häpeää, surua ja suuttumusta yhtä aikaa. Kestin tätä elämää viisi vuotta, kunnes luovutin lopullisesti. Erosimme. Hyvää tässä oli vain se, että Jukka ei ollut ahne hän antoi minulle meidän yhteisen kaksion Helsingin Kalliossa sillä ehdolla, että en vaatisi elatusapua. Minä ja poikani emme halunneet kuitenkaan enää asua siellä, joten päätin vuokrata sen ja muuttaa lapsuuteni kotiin äitini luo. Äiti tarvitsi silloin jo paljon apua.
Vuokratuloni käytin Tommin hyväksi. Vaatteisiin, kouluihin, retkiin ja peleihin. Yritin parhaani mukaan antaa hänelle mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden. Käytin rahani arjen menoihin ruokaan, lääkkeisiin ja tärkeimpiin laskuihin, sillä äitini oli pitkään vuodepotilaana eikä pärjännyt ilman hoitoa. Uskoin, että Tommi arvosti kaikkea panostani hänen eteensä.
Nyt minulla on ikää 57 vuotta, sairastan diabetesta ja pistän insuliinia monta kertaa päivässä. Yritän elää sen verran kuin vielä kykenen.
Sairauteni vuoksi en pysty tekemään töitä, eikä kukaan halua palkata vanhaa ja sairasta naista. Minullakaan ei ole eläkettä, koska työt vaihtelivat ja olin harvoin virallisesti kirjoilla missään halusin vain tienata mahdollisimman paljon, vaikka se tarkoitti pimeitä töitä. Elän siis nykyään sillä rahalla, jonka saan vuokraamalla kaksioni. Nyt poikani Tommi on jo 31-vuotias. Hän aikoo mennä pian naimisiin ja ilmoitti, että he muuttavat vaimonsa kanssa siihen asuntoon.
Kun sanoin hänelle, etten pärjää ilman niitä vuokratuloja, poikani tokaisi vain, että se on minun ongelmani. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Minulla ei ole säästöjä missään, lääkkeitä pitää saada jatkuvasti, ruokaa ja laskut on pakko maksaa. Miten tästä eteenpäin? Miten oma poikani voi tehdä minulle näin? Miksi hän toimii näin minua kohtaan?
