Poistuin sairaalasta iltapäivän hämärässä ja törmäsin oven suussa mieheen.
Anteeksi, hän sanoi, viipyen katseessaan hetken minussa.
Seuraavassa hetkessä miehen katse muuttui halveksivan ylimieliseksi, ja hän käänsi selkänsä, ikään kuin unohtaen minut silmänräpäyksessä. Olen kokenut tämän katseen monta kertaa. Hoikat ja pitkäsääriset tytöt saavat osakseen aivan erilaisia katseita: silloin miesten silmissä ei ole välinpitämättömyyttä vaan ahnasta kiinnostusta. Tällainen epäreiluus kirpaisee joka kerta. Enhän minä ole syyllinen siihen, millainen vartaloni on.
Lapsena kaikki ihailivat pyöreitä poskiani ja pulleita jalkojani. Koulussa liikuntatunnilla minut asetettiin aina ensimmäiseksi jonoon muiden tyttöjen eteen. Sain haukkumanimiä: “läski”, “pullukka”, “possu” eipä siinä mitään, pahempiakin oli, joita en halua muistella. Lapsethan osaavat olla julmia. Opettajat huomasivat, ettei minua kohdeltu hyvin, mutta eivät puuttuneet asiaan.
Kokeilin lukuisiakin dieettejä, mutta nälkä vaivasi koko ajan, ja sorruin nopeasti. Kilot palasivat aina. Kasvoissani oli sievyyttä, mutta paino vei osan siitä mennessään.
Halusin joskus opettajaksi, mutta pelkäsin lasten ilkkuvan selän takana. Päädyin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, koska ajattelin, ettei siellä hoidettavat kyselisi hoitajan ulkonäköä tärkeintä olisi, että kipu helpottuu.
Opiskeluryhmässämme oli vain tyttöjä, jotka elivät omissa maailmoissaan: rakastuivat, menivät naimisiin. Minä olin aina yksin. Tytöt pyysivät minut eturiviin luennoilla itse he piiloutuivat leveän selkäni taakse, ettei opettaja huomaisi heitä.
Haikeana katselin kauppojen ikkunoista kauniita mekkoja. Ne eivät olleet minua varten. Pukeuduin aina väljään villapaitaan ja pitkään hameeseen, jotta runsauteni ei korostuisi. Pärjäsin opinnoissa hyvin ja pistokset sujuivat näppärästi sitä vanhemmat potilaat minussa arvostivat.
Kerran lähdin luokkakaverien kanssa luistelukentälle. Teini-ikäiset pojat heittelivät ilkeitä kommentteja. Katso, teurasauto on liikkeellä, he nauroivat. Sydän kouristui häpeästä.
Äitini yritti järjestää minulle sokkotreffejä ystäviensä poikien kanssa. Kävin muutamilla, mutta yksi pojista teeskenteli, ettei ollut odottanutkaan minua ja käänsi selän. Toinen taas yritti heti kättelyssä käydä käsiksi. Tönäisin hänet, ja hän kaatui lätäkköön. Mitäs esität niin vaikeasti tavoiteltavaa? Pitäs olla kiitollinen! hän huusi. Kyyneleet kuristivat kurkkua päätin, etten enää yritä treffejä enkä uusien ihmisten tapaamista. Yksin on helpompi.
Laitoin profiilikuvaani Fionan Shrekistä. Eräs mies kommentoi ja kysyi, miltä oikeasti näytän. Vastasin, että juuri samalta, mutta en ole vihreä. Hän luuli vitsiksi. Sinä vain haluat häätää turhan kiinnostuneet sillä kuvalla, hän kirjoitti ja tarjosi tapaamista. Lopetin keskustelun heti.
Eräänä päivänä, kun työskentelin käytävällä, kimppuuni törmäsi noin kuusivuotias poika.
Minne käskee? Täällä on sairaat, ei saa mekastaa, sanoin ja pidin häntä ranteesta kiinni.
Halusin juosta linoleumilla, hän sanoi rehellisesti.
Kenen kanssa olet täällä?
Isän ja mummon. Missä on WC? hän kysyi.
Tule, näytän, vein hänet käytävän päähän. Osaatko jo itse?
Poika mulkaisi minua alentuvasti, mutta tunsin siihen vain huvittuneisuutta. Pian veden suhina kertoi, että homma sujui. Poika palasi luokseni.
Nyt mennään, näytä minulle missä mummosi huone on, ohjeistin.
Poika huokaisi ja lähti vierelläni. Hän pysähtyi neljännen huoneen kohdalla ja osoitti oven kulmaa. Vakavana hän painoi sormen suunposkeaan vasten.
Taitaa olla tämä, hän sanoi ja osotti ovea.
Taitaapi? Et siis huomannut numeroa? Etkö vielä osaa numeroita? kysyin, sillä tämä huone oli miesten huone.
Osaan minä! Osaan jo kirjaimetkin. Tuossa, tuolla, poika vaihtoi sormensa viidenteen oveen.
Kettu poika, muka toruin.
Poika virnisti. Mikä sinun nimesi on?
Ilkka, hän vastasi juuri kun viidennen huoneen ovi aukesi ja kynnykselle ilmestyi pitkä, miellyttävän näköinen mies.
Hän katsoi poikaansa tiukasti. Ilkka, mikäs kestää?
Samalla hän huomasi minut, ja jälleen näin saman arvostelevan katseen, joka pian muuttui välinpitämättömäksi.
Häiriköikö Ilkka? mies kysyi.
Ei häiriköinyt, älkää moittiko, sanoin ja jatkoin matkaa.
Tule Ilkka, mennään hyvästelemään mummo, on aika, kuulin miehen sanovan.
Seuraavana päivänä Ilkka ja isänsä kävivät jälleen osastolla. Mies käveli ohitseni vilkaisematta näytin hänelle kieltä selän takaa. Ilkka huomasi tempaukseni, nauroi ja nosti peukun pystyyn. Hymyilin hänelle iloisena.
Päivän hiljaisen hetken jälkeen menin viidenteen huoneeseen.
Hyvää iltaa, Anni Kyllikki. Kävikö lapsenlapsesi? kysyin.
Tapasit hänet? Totta puhuen aika ihana poika. Olisi niin ihana elää ja nähdä minkälaiseksi hän kasvaa.
Ei ole teidän aika kuolla vielä te kerkiätte vaikka hoitaa vielä lapsenlapsenlapsia, rohkaisin.
Toivon niin. Huolta kannan vähän. Poika kasvaa ilman äitiä.
Hänen äitinsä…?
Ei kuollut, lähti vain ja jätti pojan meille.
Sanoitte jätti meille… kummastelin.
Ilkka ei ole minulle biologista sukua. Mutta rakas silti kuin oma. Poikani nai kauniin naisen. Vasta häiden jälkeen selvisi, että hänellä oli poika entisestä liitosta. Huonosti tällaiset salaisuudet avioliittoon sopivat. Mieheni sai lähes sydänkohtauksen, nyt olen itsekin saamassa.
Kaksi vuotta sitten Ilkan äidille tarjottiin mallin pestiä ulkomailla lapsi vain häiritsi. Nyt poikani tapaa naisia, kaikki samanlaisia: kauniita, itsekeskeisiä. Ilkka ei hyväksy heitä.
Tämä tarina pyöri mielessäni koko päivän. Illalla menin pistämään Annille lääkkeen nainen niiskutti hiljaa.
Anni Kyllikki, älkää hermoilko, muistattehan! sanoin päättäväisesti.
En hermoilekaan. Katso tätä, hän ojensi minulle piirustuksen.
Siinä pieni poika pitelee vanhempien kädestä. Se oli selvästi Ilkka perheensä kanssa.
Ilkka taitaa etsiä itselleen äitiä. Luulen, että hän piirtänyt sinut siihen, Salla.
Ei, kyllä se on hänen äitinsä, kiistin.
Hän ei muista biologista äitiään. Se oli hoikka nainen. Kuvassa on pyöreä äiti sinä. Katso nyt itsekin, Anni niiskutti.
Huomasin heti, että Ilkka oli piirtänyt äidin isommaksi kuin isän. Lapsikin huomaa, miten iso olen. En minä kelpaa tuollaiselle komealle miehelle. Turha haaveilla, ajattelin.
Sen jälkeen juttelimme Annin kanssa aina pari sanaa pistosten yhteydessä. Kun seuraavan kerran Ilkka tuli sairaalaan, hän juoksi suoraan luokseni.
Hei Salla, onko sinulla luotettavat kädet? hän kysyi.
En tiedä, sanoin hieman epävarmana.
Mummo sanoi olevansa sinun hyvissä käsissäsi. Hän pääsee pian kotiin, eikö niin? Mulla on muuten ensi viikolla synttärit! Ilkka puhua pulputti.
Luulen, että mummosi pääsee pian kotiin. Kuinka monta vuotta tulee?
Kuusi! hän hymyili ylpeästi. Kutsun sinut syntymäpäivilleni.
Kiitos, mutta pitää kysyä sinun isäsi lupa, vastasin.
Kysyn heti! hän katosi huoneeseen.
Jäin töihin, enkä nähnyt heidän lähtöään. Seuraavana päivänä Ilkka ja hänen isänsä odottivat minua käytävällä.
Isä, lupasit! Ilkka muistutti, kun lähestyin.
Muistan kyllä, mies sanoi ja katsoi minua. Kutsumme teidät poikani syntymäpäiville. Tässä osoite ja puhelinnumero. Lauantaina kello yksi, tervetuloa, jos vain ehditte.
Tietonne löytyvät kyllä potilaskirjasta. Eikä minulla ole suunnitelmia viikonlopuksi, punastuin.
Ilkka odottaa. Jos ette tule, hän pettyy. Ja silloin äitini pettyy, ja te itse painotitte, ettei hänelle saa aiheuttaa huolta.
Viikko! Ehkä voisin vielä vähän laihtua, mietin.
Kotona kerroin äidilleni Ilkasta.
Ehdottomasti menet. Pojat ymmärtävät usein enemmän kuin aikuiset miehet. Voihan olla, että teidänkin välillänne syntyisi jotakin. Ei sitä koskaan tiedä.
Hänen isänsä ei edes vilkaise minua, sanoin toivottomana.
Älä nyt liioittele. Ehkä hän arvostaa myös poikansa tunteita muutoin olisi kai mennyt jo naimisiin jonkun mallin kanssa.
Lauantaina laitoin tukkaa ja etsin sopivan mekon, ripsiväriä vähän. Katsoin peiliin ja pyörittelin tyytymättömänä päätäni. Eipä koristukset auttaneet hoikentamaan.
Ostin lahjan heti kun kutsu tuli. Ilkka odottaa. On mentävä, huokaisin.
Soitin ovikelloa, ja heti ovi aukesi. Sydän hakkasi.
Salla tuli! Ilkka juoksi minua vastaan ja halasi sen minkä pikkukädet riittivät.
Silitin pojan päätä ja annoin lahjan. Poika katsoi iloisena pakettia.
Pöydällä odotti juhla-ateria. Ivan (Ilkan isä), viereinen vaalea nainen ja vanhempi mies (Ilkan isoisä) istuivat pöydän ympärillä. Vaalea nainen vilkaisi minua arvioivasti.
Tässä on Salla, pelastajani, Ivan esitteli. Tässä on Tapio, mieheni. Pojan tunnetkin, ja tässä on Ivanin tuttu, Aila, Anni sanoi vilkaisematta vaaleaan naiseen.
Aila mutristi suutaan. Anni alkoi tarjoilla minulle salaattia, mutta vahingossa kaatoi viinilasin Ailan syliin. Tuoli kaatui, tunnelma jäi jännittyneeksi.
Anteeksipyynnöistä huolimatta Aila lähti nopeasti kotiin. Ajattelin poistua itsekin.
Älkää suuttuko… Ivan aloitti.
Ei minua kasteltu. Ei syytä suuttua. Minäkin taidan lähteä, sanoin.
Äiti leipoi täytekakkua, älkää nyt loukatko. Vien teidät sen jälkeen kotiin.
Matkalla kotiin istuimme hiljaa.
Ei teidän olisi tarvinnut saattaa, rikkoilin hiljaisuuden.
Äitini ei antaisi itselleen anteeksi, ellen saattaisi. Te osutte yllättävän usein tielleni en ihmettelisi, jos äitini jo suunnittelee meidän naittamista, Ivan naurahti.
En minä sinua rakasta, kuten et sinäkään minua. En aio naimisiin kanssasi, vastasin ja ääni värisi. Älä huoli, en tule sinun tielle enää.
Auto pysähtyi taloni eteen. Yritin avata oven, joka oli lukossa.
Avaa, sanoin ääneen.
Ivan nojautui puoleeni ja suuteli minua yllättäen. Työnsin häntä pois.
Mitä oikein kuvittelet? Eikö sinun mallityttös enää riitä? Nyt täytyy kokeilla minunlaisia? Niin tietysti, pitäisi olla kiitollinen, kun saan edes hetken huomiota! Sanani sinkoilivat kiukun vallassa.
En edes tiennyt, kuinka hyvältä näytän siinä hetkessä. Ivan katseli minua hiljaisena. Mallitytöt olivat tottuneet kylmään ihailuun minä olin täynnä oikeita tunteita.
Anteeksi, en tiedä mikä muhun meni. En halunnut loukata. Luulin, että…
Kyllä, eikä minua ole koskaan suudellut kukaan, paitsi ne jotka tahtoivat onnea kuten sinä. Minuun katsotaan säälin sekaisella silmällä, ilman että yritetään tuntea minua, saksin ja nousin autosta.
Elokuun lopussa kylmeni nopeasti. Tuuli ja sade veivät lehdet mennessään. Kolme viikkoa oli kulunut Ilkan syntymäpäivästä. En ollut nähnyt Ivaniakaan.
Kotiin tullessa riisuin märkänä saappaat.
Sinua kävi hakemassa komea nuori mies, äiti sanoi.
Kuka muka?
Tyylikäs, mukava, vähän hermostunutkin. Hän pyysi soittamaan heti kun ehdit.
Soitin välittömästi keittiöön siirtyen.
Minä kävin siellä. Ilkka on kipeänä. Voisitko tulla antamaan hänelle piikin…?
Tulen saman tien! Vastasin ja ryhdyin pukemaan.
Muistin matkalla apteekkiin poiketa ostamassa kaikki tarpeelliset tarvikkeet.
Ilkka ilahtui nähdessään minut. Hiukset olivat hikiset, mutta kuume laskemassa. Pesin kädet, laitoin antibioottipiikin.
Muistat, että minulla on luotettavat kädet? Älä pelkää, rauhoittelin.
Ilkka puristi silmänsä kiinni, mutta sanoi pian, ettei sattunut juurikaan.
Ivan katseli minua sillä tavoin kuin ei kukaan ennen: avoimesti ja kiinnostuneesti. Punastuin. Olin varmasti kauniimpi kuin koskaan.
Ivan kyyditti minut kotiin.
Lähdetäänkö joskus kahville? Ei olla koskaan kunnolla juteltu.
Teetkö tämän Ilkan vuoksi? Ei tarvitse. Minä innostuisin liikaa, etkä sinä voi oikeasti ihastua. Olen liian pyöreä.
Kuule, et sinä ole mikään liian pyöreä. Olet lämmin, pehmeä ja hyvä. Lapset näkevät, ketkä ovat oikeasti hyviä. Sinä miellytät Ilkkaa, ja minuakin. Usko pois, meistä voi tulla hyvä perhe.
Entä jos Ilkan äiti palaa?
Ei palaa. Hän on luopunut pojastaan ja lähtenyt pysyvästi, meni siellä naimisiin toisen kanssa. Poika on minun. Suostuisitko treffeille?
Kyllä, sanoin hiljaa.
Jokaiselle löytyy maailmassa oma ihminen puolikas, jonka kanssa elämä on helpompaa tai vaikeampaa, mutta ilman häntä on vielä pahempaa. Ulkonäöllä ei ole väliä. Joskus pitää vain löytää sydämien yhteys – ja ehkä juuri rakkaus tekee mahdolliseksi nähdä kauniin sielun siellä, missä muut eivät näe mitään erityistä. Ehkä rakkaus on se, mikä saa ankanpoikasesta kasvaa joutsen ja pyöreästä tytöstä ainutlaatuisen ja arvokkaan rakastetun.
