Noukin sen mukaani tiistai-iltana kotimatkalla töistä. Se makasi jäteastian vieressä märkä, laiha ja vapiseva. En vain millään pystynyt jättämään sitä siihen. Menin viereen, kuiskasin rauhoittavia sanoja, ja se heilautti häntäänsä aivan kuin olisi anonut pientä toivoa. Nostin sen syliin, vein kotiin ja kuivailin vanhalla pyyhkeellä. En todellakaan arvannut, millainen myrsky siitä vielä nousisi.
Heti seuraavana päivänä alkoi kuulua kommentteja. Yksi naapuri tokaisi:
Onko tuo koira varmasti kiltti?
Toinen sanoi ohimennen kovaan ääneen: Nykyään kaikki raahaavat kotiin mitä sattuu.
Pahinta oli kuitenkin, kun taloyhtiön isännöitsijä tuli koputtamaan ovelle ja kertoi, että useampi naapuri oli huolissaan, kun koira kuulemma pilaa taloyhtiön ilmeen. Nauroin puoliääneen ilmeen? Sehän oli elävä otus, ei mikään koriste.
Toinen naapuri väläytti: Ei ihme, että alue näyttää tänään tältä.
Pari muuta valitti, kun koira kerran haukahti kun moottoripyörä ajoi liian läheltä. Ja joka ikinen kerta, kun lähdin ulos sen kanssa, ikkunoita vedettiin kiinni nenän edestä. Tuntui kuin raahaisin jotain tartuntaa mukanani.
Yhtenä päivänä, lenkillä, eräs nainen tuli sanomaan, että koira toisi varmaan ötököitä ja olisi paras palauttaa sinne mistä otitkin sen. Kysyin mitä se oikein tarkoittaa hän vain kohautti hartioitaan, kuin eläimen elämä olisi joku murheenkryyni, jota ei tarvitsisi sääliä.
Tilanne kärjistyi, kun ovelleni alkoi ilmestyä nimettömiä lappuja:
Tuo koira ei kuulu tänne.
Ajattele naapureita.
Tämä on rauhallinen taloyhtiö.
Väitettiin jopa, että halusin tehdä talosta löytöeläinkodin.
Koira ei häirinnyt ketään. Se söi, nukkui ja katsoi minua niillä kiitollisilla silmillään, joita kukaan muu ei huomannut. Käytin sen ellille, pesin, ja ruokaa riitti. Päivä päivältä se vain vahvistui, voimistui ja rauhoittui. Silti naapureille olin taloyhtiön syntipukki.
Yksi naapureista meni niin pitkälle, että levitti sanaa kuinka häiritsin alueen rauhaa. Mutta sitten kun hän näki tyttäreni, Venlan, leikkimässä koiran kanssa, tokaisi: No, jos lapsetkin tykkää, ehkä se onkin ok.
Siinä kohtaa tajusin: ei se ollut koirasta kiinni. Ongelma oli niissä ihmisissä, jotka uskovat, että kaikki mikä ei täytä heidän omaa käsitystä täydellisyydestä pitää poistaa. Kaksinaismoralismia parhaimmillaan.
Tänään koira on edelleen täällä. Sen nimi on Ossi. Painoa tullut lisää, silmissä säihkettä ja se nukkuu viimein rauhassa. Naapurit eivät enää sano mitään ääneen; murahtavat silti, kun kuljemme ohi.
Mutta tiedätkö mitä jaksan mieluummin katseet ja mutinat kuin jättäisin syyttömän eläimen kuolemaan kadulle.
