Muistan, kuinka elämä meitä kuljettaa poluilla, joita emme aina osaa ennakoida uskon yhä, että kaikki ei tapahdu sattumalta. Kannamme vastuun omista valinnoistamme, ja elämä antaa takaisin sen, mitä olemme siihen laittaneet. Ne päätökset, jotka aikoinaan teimme, ohjaavat nykyistä elämäämme. Minun osallani tein suuren erehdyksen, kun sidoin elämäni mieheen, joka ei ollut lainkaan vastuuntuntoinen. Rakastuin Markkuun, ja luotin häneen, vaikka tiesin hänen olevan tupsaileva ja kiinnostunut aina uusista naisista. Kuvittelin, että minä voisin olla se, jonka takia hän muuttuisi. Totuus kuitenkin on, etteivät ihmiset muutu kun poikamme syntyi, Markku oli yhä samanlainen.
Aikojen saatossa, aloin kuulla huhuja Markun uusista seikkailuista, jotka levisivät ystävien, naapureiden ja suvun kautta. Se satutti minua ja nolosti, en edes tiedä kumpi tunne oli voimakkaampi. Sinnittelin siinä tilanteessa peräti viisi vuotta. Onneksi Markku muutti pois meidän asunnostamme ja antoi sen pojallemme, välttyen samalla maksamasta elatusmaksuja. Minä vuokrasin asunnon häneltä ja muutin sinne poikani sekä äitini kanssa, joka tarvitsi apua arjessa.
Tein kaikkeni, jotta poikani saisi hyvän lapsuuden Suomessa. Käytin jokaisen euron, jonka vuokrista sain, hänen koulukuluihinsa, vaatteisiin ja muihin menoihin. Halusin, että hän muistaisi lapsuutensa lämpimänä ja turvaisana. Samalla käytin rahani laskuihin, ruokaan ja äidin lääkkeisiin. Uskoin, että poikani aikuisena kiittäisi minua kaikesta, minkä tein hänen puolestaan.
Nyt, kun ikää on kertynyt jo 57 vuotta, joudun käymään omaa taistelua diabeteksen kanssa. Joka päivä minun on tarkistettava verensokerit ja pistettävä insuliinia, jotta pysyisin hengissä. Sairauden vuoksi en enää kykene työhön, eikä kukaan tahdo palkata sairasta, vanhempaa naista tässä iässä. Ainoana tulonlähteenä minulla on vuokrasta saatavat rahat.
Viime kuukausina poikani Aapo, joka juuri täytti 31 vuotta, kertoi minulle, että hänen isänsä asunnossa asuvat vuokralaiset joutuvat muuttamaan, sillä hän haluaa muuttaa sinne vaimonsa kanssa. Kun sanoin hänelle, ettei minulla ole muuta kotia, hän vastasi kylmästi, että se ei ole hänen ongelmansa.
En ymmärrä, miten olen onnistunut paiskimaan töitä koko elämäni, mutta en koskaan saanut säästöjä eläkepäivien varalle. En tiedä, miten tästä eteenpäin lääkkeet, ruoka, laskut pitää maksaa. En olisi koskaan uskonut, että oma lapseni voisi tehdä minulle näin. Kuka hän luulee oikein olevansa?
