Tapasin mieheni yliopistossa. Olimme kumpikin silloin 18-vuotiaita ja opiskelimme Helsingissä. Kiinnitin heti huomioni tulevaan mieheeni, arvoitukselliseen, mutta silti lämpimään ja lempeään Voittoon hän oli vahva, viisas ja ennen kaikkea ystävällinen. Ystävyys muuttui huomaamatta syvemmäksi tunteeksi, ja muutaman kuukauden jälkeen olimme jo pari. Muistan yhä unenomaisesti sen ajan, kun kuljimme pitkin lumisia katuja, kahvi höyrysi käsissämme ja kaikki tuntui kirpeän kirkkaalta ja täynnä mahdollisuuksia. Niistä vuosista yliopistossa kasvoi minun elämäni kirkkaimmat muistot.
Voitto kosi minua vuosi myöhemmin. Meillä ei ollut euroja järjestää suuria juhlia, joten vietimme häät tiiviissä perhepiirissä, laulu raikui ja kynttilät lepattivat ikkunalaudalla.
Toisena opiskeluvuonna Voitto löysi töitä. Asuimme aluksi opiskelija-asuntolassa, ja oma koti oli pelkkä toive, johon kuitenkin uskalsimme uskoa niin kuin oudoissa unissa, joissa kaikki toiveet ovat kuin pehmeitä pilviä käsissä. Lopulta, kun mummoni nukkui pois, sain pienen perinnön. Voitto oli myös säästänyt, markka kerrallaan, ja niin yritimme ostaa pienen kaksion, joka tuoksui mäntysavulle ja tulevaisuudelle. Ajatus perheenlisäyksestäkin vilahti joskus unen rajalla.
Kymmenen vuotta elimme yhdessä tässä kodissa, mutta lapsia ei koskaan tullut. Joitain vuosia sitten Voitolle tuli vaikeuksia työpaikallaan, kuin varjokuva kirkkaalla ladulla. Firma ajautui ongelmiin, ja kaiken painon sälytti hänen niskaansa omistaja muka sekä veloista että pimeistä tileistä oli Voitto yksin vastuussa. Oikeudenkäynnin päätteeksi Voitto passitettiin täysin kohtuuttomasti vankilaan neljäksi vuodeksi, kuin unessa jossa ei saa sanaa suustaan. Yritimme löytää apua, käänsimme kiviä ja paperinippuja, mutta kaikki linkoutui umpisolmuun. Asiakirjat oli tehty niin, ettei kukaan kuullut Voiton ääntä, vaikka hän vain teki mitä esimies määräsi.
Tukeni miehelleni oli vankkaa siihen asti, kunnes huomaisin tarvitsevani tukea itsekin.
Eräänä harmaana päivänä anoppini, Eila, saapui kotiini kuin outo lintu räntäsateessa ja sanoi, että en enää saa asua täällä. Hän syytti minua Voiton kohtalosta. Eila väitti, että Voitto oli maksanut kaksion vain omilla rahoillaan, eikä minulla ollut oikeutta kotiimme. Oli kuin olisin vajonnut jäiseen avantoon. En osannut sanoa mitään en ollut osannut odottaa sellaista kylmyyttä.
Kävi ilmi, että ennen oikeudenkäyntiä Voitto oli antanut Eilalle valtakirjan, ja hänen avulla anoppi oli saanut pankista tositteen, joka todisti, että maksut oli suoritettu Voiton kortilta. Sanoo, että nämä paperit riittäisivät siihen, että tuomioistuin uskoisi, etten ollut osallistunut asunnon ostoon. Olen eksynyt sumuun, jossa en tiedä, mihin suuntaan astua ja jalat ovat jäässä.
