Poika ei soittanut kolmeen kuukauteen. Kuvittelin hänen olevan kiireinen töissä. Lopulta lähdin itse, ilmoittamatta mitään, hänen luokseen Helsinkiin. Oven avasi vieras nainen, joka sanoi asuneensa siellä jo puoli vuotta.
Ellei sinä päivänä olisi hypännyt bussin kyytiin kohti Helsinkiä, olisin ehkä vielä pitkään elänyt siinä valheessa, että Aatos on vain kiireinen eikä ehdi. Että työt, että projektit, että nykypäivän nuoret elävät nopeaa elämää ja unohtavat soittaa äidille. Mutta minä menin. Ja se, mitä löysin hänen asuntonsa ovelta, käänsi koko elämäni päälaelleen.
Kaikki alkoi viattomasta pienuudesta. Yleensä hän soitti sunnuntaisin, päiväkahvin aikaan, samaan aikaan kun laitoin hernekeiton porisemaan ja hän hörppi aamuista kahviansa. Joskus viikolla pamahti viesti kysyi, kuinka verenpaine voi, olinko käynyt lääkärissä, metelöikö vieläkin naapurin Sirkka. Arjen asioita. Sten’in kuoleman jälkeen niistä puheluista tuli minulle kuin hengitystä. Ne olivat ainoat, joita odotin.
Kuusikymmentäkolme vuotta, viisi vuotta leskeyttä, kolmekymmentä yhdeksän vuotta maanmittauslaitoksella, ja sitten yhtäkkiä eläkepäivät, hiljaisuus ja autio koti, johon jäi vain se yksi sunnuntainen soitto.
Toukokuisena sunnuntaina Aatos ei enää soittanut.
En huolestunut heti. Ensimmäinen viikko ajattelin, että hän vain unohti. Lähetin viestin. “Kiirettä, soitan myöhemmin”, tuli hetken päästä. Ei soittanut. Toisen viikon kohdalla uusi viesti. “Kaikki kunnossa, äiti, jutellaan pian”. Kolmas pelkkää hiljaisuutta. Soitin, ei vastannut. Jos tuli vastaus, se oli lyhyt, kuin joku muu olisi kirjoittanut.
Ystäväni Hilkka, jonka kanssa kävin tuolijumpassa työväentalolla, sanoi suoraan:
Rauha, sinun täytyy mennä katsomaan. Jokin on vialla.
Ehkä sillä on joku tyttöystävä, eikä uskalla kertoa, puolustelin Aatosta lähinnä itselleni.
Sittenhän sen pitäisi soittaa sinulle, naurahti Hilkka.
Mutta minä siirsin lähtöä. Sillä Aatos ei pitänyt yllätyksistä. Stenin eläessä, kun menimme kerran ilman varoitusta, hän näytti aivan kuin olisimme yllättäneet hänet jostain pahasta vaikka oli vain sotku keittiössä. Hän oli sellainen tarvitsi oman tilansa. Ymmärsin muka. Tai niin uskottelin.
Elokuussa en enää kestänyt. Ostin bussilipun MikkeliHelsinki, kolme ja puoli tuntia kyytiä. Otin purkillisen omatekoista mustikkahilloa ja lohiviipaleita, sillä Aatos rakasti niitä lapsesta saakka. Bussissa mietin, mitä sanoisin. Että ikävöin. Ettei hänen tarvitse soittaa joka päivä, mutta viikoittain nyt ainakin. Että olen hänen äitinsä, en mikään taakka.
Nousin rappuun kolmen jälkeen. Kolmas kerros, ovi oikealla, ruskea ovimatto jossa luki “Tervetuloa”, jonka annoin hänelle tupaantuliaislahjaksi.
Mattoa ei enää ollut.
Sen tilalla oli harmaa, nimeton laatta. Soitin ovikelloa. Oven avasi nainen nuori, ehkä kolmekymppinen, tummat leikattu polkkatukaksi, verkkarit päällä ja teekuppi kädessä.
Hei, etsin Aatos Rantalasta, sanoin yllättävän rauhassa.
Nainen siristi silmiään.
Ei täällä mitään Aatosta ole. Olen asunut täällä puoli vuotta.
Jäin seisomaan lohiviipale muovikassissa ja hillopurkki kädessä, enkä saanut henkeä. Nainen Liisa, kuten esittäytyi päästi minut sisään, ehkä siksi kun näytin siltä että pyörryn tuohon paikkaan.
Asunto oli muuttunut. Kalusteet eri, verhot vaihtuneet, seinät toista väriä. Ei enää mitään tuttua. Yhtään jälkeä pojastani ei ollut.
Liisa oli vuokrannut asunnon välitysfirmalta, ei tuntenut omistajaa. Sain numeron. Soitin heti, Liisan sohvalla, jolla Aatoskin oli istunut puolisen vuotta sitten.
Välittäjä varmisti Aatos Rantala vuokrasi asuntonsa helmikuussa. Ei ollut jättänyt osoitetta postille. Kyllä, maksoi vuokransa aina, tilisiirto lähti Suomalaiselta tililtä.
Palasin Mikkeliin viimeisellä bussilla. En itkenyt. Olin liian tyrmistynyt edes kyyneliin. Poikani ainoa lapseni, sama joka piteli minua käsipuolesta Stenin hautajaisissa, auttoi joka veroilmoituksessa, joka sanoi aina “äiti, voit luottaa minuun” muutti pois, vuokrasi kotinsa vieraalle naiselle, eikä kertonut sanaakaan.
Kolme päivää olin hiljaa. Odotin, että hän soittaisi. Ei soittanut.
Neljäs päivä lähetin viestin: “Kävin Helsingissä. Tiedän ettet asu enää Mechelininkadulla. Soita.”
Tunnin päästä puhelin soi. Ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen kun kuulin hänen äänensä, livenä.
Äiti, anteeksi. Olisi pitänyt kertoa.
Missä olet?
Pitkä, raskas hiljaisuus.
Oulussa. Tulin sinne maaliskuussa.
Istuuduin keittiön jakkaralle. Naapurissa ripustettiin pyykkejä parvekkeelle. Maailma jatkui, vaikka oma maailmani oli repeämässä.
Aatos puhui kauan. Kuulemma miehen kuoleman jälkeen kaikki tuntui liian raskaalta. Minun soittoni, kyselyt voinnista, lohiviipaleet postissa kaikki se ahdisti. Hän ei osannut sanoa sitä, tiesi että särkyisin. Siksi valitsi pahimman polun pakenemisen.
Tuntui kuin en voisi hengittää jos en lähde. Ei sinun takiasi, äiti vaan kun minusta tuli isän varjo, paikkaamaan aukkoa, hän kuiskasi.
Olisin halunnut huutaa. Sanoa, että en koskaan sitä pyytänyt. Mutta kun suljin silmät ja rehellisesti mietin, näin ne sunnuntain soitot, joilla kerroin kaikkea: jokaisesta lääkärikäynnistä, laskusta, vanhuuden vaivoista. Ihan kuin hän olisi ollut mieheni, ei poikani.
En osannut sanoa sitä ääneen. En ollut valmis.
Tule jouluksi kotiin, sopersin vain.
Tulen, äiti.
Sitten oli hiljaista. Lohiviipale odotti keittiön pöydällä avaamattomana. Söin yhden itse. Hyvää se oli. Aina oli, siitä asti kun Aatos kävi yläasteella.
Jouluna Aatos tuli. Istuimme vastakkain joulupöydässä hänen paikallaan, muttei enää mieheni tilalla. Aikuisena, joka teki väärin, mutta syystä jonka ymmärsin. Emme puhuneet Oulusta juurikaan. Ehkä joskus, ehkä ei.
Hilkka aina kysyy, olenko antanut anteeksi. En tiedä vastausta. Vain sen, että nyt kun Aatos soittaa sunnuntaisin ja soittaa nykyään yritän puhua lyhyemmin. Ja kysyn useammin mitä hänelle kuuluu. Aloitettava jostain.
Joskus suurin rakkaus, mitä äiti voi antaa aikuiselle lapselleen, on päästää siitä irti. Vaikkei kukaan ole opettanut, miten se tehdään.
