Poikani “antoi minut pois”
Kirjoitan tätä päiväkirjaani eräänä toukokuisena iltana, hieman ennen iltapalaa. Anja Mirjam Lehtonen, 68 vuotta. Seison makuuhuoneeni ovenraossa ja pidän käsissäni kahta teekuppia, jotka ovat jo ehtineet jäähtyä.
Oven takaa kuuluu poikani Petri, 42 vuotta. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaten kuten puhutaan, kun ei haluta muiden kuulevan.
Äiti, ymmäthän… Se ei olisi ikuisesti. Siellä on hyvät olosuhteet, olen selvittänyt. Oma huone, ruoka kolme kertaa päivässä, sairaanhoitaja paikalla vuorokauden ympäri.
Hetki meni, ennen kuin ymmärsin, mistä on kyse. Otin askeleen olohuoneeseen, laskin kupit sohvapöydälle. Petri istui sohvalla, eikä katsonut minuun.
Mistä sinä puhut?
Palvelutalosta, äiti. Olen maininnut siitä, et kuunnellut aiemmin.
Et ole puhunut minulle mistään palvelutalosta.
Hän nosti katseensa. Silmissä oli se ilme, jonka muistin hänen lapsuudestaan, kun hän rikkoi pallolla naapurin ikkunan ja sitten mietti, mitä sanoisi. Syyllinen ja itsepäinen samaan aikaan.
Olen. Viimeksi kun kävin.
Petri, viime kerralla olit täällä parikymmentä minuuttia, toit pussillisen appelsiineja ja sanoit olevasi kiireinen. Milloin muka ehdit kertoa palvelutalosta?
Hän nousi, käveli ikkunan luo. Tuolla pihalla, jonka tunnen ulkoa: kolme koivua leikkipaikan reunalla, vanha penkki, jonka maalit ovat halkeilleet, rappukäytävän Pertti-kissa, joka aina nukkui portailla. Nyt minun piti yhtäkkiä tietää, onko Pertti paikallaan katsahdin ikkunasta, mutta Perttiä ei näkynyt.
Äiti, älä tee tästä draamaa. Koivuranta ei ole mikään vanhainkoti, kuten ehkä luulet. Siellä ihmiset elävät ihan tavallista elämää, tarmokkaasti. Tarja kävi siellä tutustumassa, hän kehuu paikkaa.
Tarja. Niinpä niin, sitä oli jo pohdittu hänen kanssaan.
Selvä, sanoin.
Mikä on selvä?
Selvä, ettei tämä ole sinun keksintösi.
Petri kääntyi nopeasti.
Äiti, älä ole epäreilu. Tämä oli yhteinen päätös. Me molemmat ajattelemme, että sinun olisi siellä parempi. Sinä olet yksin, täällä on raskasta. Naapuri sanoi että taas verenpaine nousi. Siellä lääkärit ovat lähellä, saa seuraa, ulkoilua…
Petri, sanoin rauhallisesti, tämä on minun asuntoni.
Pitkä tauko.
Äiti…
Tämä oli minun asuntoni korjasin, sillä muistin äkisti sen paperin, jonka olin allekirjoittanut kaksi vuotta sitten. Petri puhui verotuksesta, sanoi että näin on helpompaa, pelkkä muodollisuus, ei mikään muutu, hän vannoi. Ja minä luotin, koska olin hänen äitinsä.
Älä nyt…
Että miten?
Näin. Tuo ilme.
Katsoin jäähtynyttä teetä. Olin hauduttanut hänen lempimakuaan, piparminttua. Olinhan muistanut.
Milloin haluatte, että lähden?
Äiti, älä nyt, miksi sinä…
Kysyin.
Tarja ajattelee, että syyskuun alku olisi hyvä. Meillä… me tarvitaan tilaa. Hän tekee töitä kotoa käsin. Ja ajateltiin remonttia…
Ensimmäinen syyskuu, kolme kuukautta aikaa.
Otin kupin ja kävelin keittiöön. Laskin kupin tiskialtaaseen ja katselin pitkään ikkunasta naapuritalon tiiliseinää. Senkin maiseman tiesin ulkoa. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Alussa yhdessä Eeron kanssa, joka kuoli seitsemän vuotta sitten. Sittemmin yksin. Täällä keitin hillot ja laitoin talvivarastot, täällä syötin Petriä puurolla, täällä itkin hiljaa öisin, kun ei kukaan nähnyt.
Poika tuli perässä, pysähtyi keittiön ovelle.
Äiti, sano nyt jotakin.
Mitä haluat, että sanon?
Että ymmärrät. Ettet ole vihainen.
Käännyin ja katsoin häntä. Hän oli pitkä, komea, isänsä näköinen. Olin aina ajatellut, että se oli hyvä asia. Nyt en ollut varma.
Rakastan sinua, Petri. Se ei muutu.
Ja hän tulkitsi sen suostumukseksi. Näin, kuinka helpotus kulki hänen kasvoiltaan, hartiat rentoutuivat. Hän tuli halaamaan, sanoi jotakin siitä että olen reipas, käy usein kylässä. En kuunnellut. Mietin vain, että kolmessa kuukaudessa ehtii paljon.
***
Totuus tuli Maijalta.
Maija, 13, Petrin ensimmäisestä avioliitosta, soitti minulle viikon päästä. Myöhään illalla, äänessä se sävy, jonka tunnistaa, kun on itkenyt mutta yrittää puhua rauhallisesti.
Mummu, kuulin ne puhuvan. Isä ja Tarja.
Missä olet nyt, Maija?
Äidin luona. Olin isällä viikonlopun. Tarja sanoi, että et suostu vapaaehtoisesti palvelutaloon. Että pitää painostaa.
Olin hiljaa.
Hän sanoi, että jos sinä hankaloit, kyllä keinot löytyy. Että asunto on jo siirretty, enää et pysty estämään. Isä oli ihan hiljaa. Vain istui, mummu.
Maijaani…
En halua, että sinut viedään sinne. Ethän halua mennä?
En halua.
Mitä aiot tehdä?
Katsoin ruokakomeron hyllyllä seisseitä valokuvia. Eero nuorena. Petri ekaluokkalaisena. Maija kolmevuotiaana mökillä ämpärin kanssa.
Mietin, Maija. Älä huoli.
Saanko tulla käymään, missä ikinä oletkin?
Tottakai.
Laitoin puhelimen pois ja istuin pitkään hiljaa. Sitten kiersin asunnossa, kuten tehdään ennen pitkää lähtöä, kosketin sormella oven karmia, johon oli merkitty Petrin pituuksia. Silitin ikkunalautaa, jonka Eero oli aikoinaan itse maalannut valkoiseksi. Avasin kaapin, katselin vaatteitani.
Aamulla soitin lähimmälle maistraatille ja pyysin neuvontaa lahjakirjan osalta. Lyhyt ja kylmä keskustelu. Virkailija selitti, että lahjakirja on lopullinen, voi purkaa vain oikeudessa ja vain harvoin. Petos tai painostus pitäisi todistaa. Se oli käytännössä mahdotonta.
Kiitin ja keitin keittoa.
***
Mökki oli neljäkymmentäkolme kilometriä kaupungista. Kuusi aaria, pieni lautarakennus, jonka Eero oli rakentanut paljolti omin käsin ja josta oli ylpeä. Katto vuoti, uuni kärysi kostealla, aita lahosi maahan. Viime vuosina kukaan ei juuri käynyt vain minä ja lähinnä kesäisin, istuttamassa ja keräämässä satoa.
Lähdin sinne elokuun lopussa, kolme laukkua ja kaksi laatikkoa. Otin mitä tarpeen: vaatetta, astioita, paperit, valokuvat, kirjat, villahuovat. Pieni televisio, ompelukone.
Petri soitti seuraavana päivänä.
Äiti, mitä tapahtuu? Miksi lähdit ilmoittamatta?
Miksi olisin ilmoittanut? Eikö syyskuun alku ollut suunnitteilla?
Äiti, ei näin oltu sovittu!
Petri, et sopinut kanssani vaan ilmoitit päätöksestäsi. Otin omani. Ei tässä mitään.
Äiti, siellä ei voi asua talvella. Lämmitys kelvotonta, kaivo pihalla.
Uuni on. Kyllä osaan lämmittää.
Vakavasti?
Erittäin vakavasti, sanoin ja tunsin, kuinka sisällä joku särkyvä muuttui vähän sitkeämmäksi. Sinulla kaikki hyvin?
Minullako? Huolehdin vain sinusta.
Sitten on hyvä. Minulla tekemistä nyt. Soita jos tarpeen.
Katkaisin puhelun ja lähdin tarkistamaan katon kuntoa.
Katto oli huono. Takaverannalla lautoja lahosi ja tuuli puhalsi sisään. Löysin navetasta kattohuopaa ja nauloja ja paikattua tuli, kömpelösti mutta riittävästi. Kiersin pihan, katsoin kaivon, join vettä. Raikasta, kylmää, hieman rautapitoista.
Naapuritieltä tapasin Matti Niemisen, noin seitsemänkymmentä. Hän oli asunut mökillä jo viisi vuotta eläköitymisensä jälkeen. Tunsimme hatarasti, nyökkäsimme joskus ja vaihdoimme taimia.
Hän tuli illalla aidan viereen. Lyhyt, kipakka, viikset hyvin siistit, ruutupaidassa.
Iltaa. Näemmä paluumuutto. Pitkäksi ajaksi?
Jään talveksi, ilmoitin.
Hän katsoi kattoa, nyökkäsi.
Aivan. Uuni olisi hyvä tarkistaa. Savupiippu on ollut tukossa, koska viime syksynä ei lämmitetty. Siinä voi vaikka tukehtua.
Tiedättekö siitä?
Kuulin että teit kattotöitä. Olen muutenkin pitänyt vähän silmällä tonttia.
Katsoin häntä uudelleen.
Kiitos. En tiennyt.
Eipä kestä. Katsonko minä piipun? Pieni homma, mutta pitää osata.
Tunnin päästä uuni veti ja ei savunnut. Matti joi teetä kuistilla hiljaa, eikä hiljaisuus ollut ahdistavaa vaan mutkatonta, kuten vain tiettyjen ihmisten välillä voidaan olla.
Kauanko olet asunut täällä vakituisesti? kysyin.
Viisi vuotta. Vaimon kuoleman jälkeen laitoin kaupunkiasunnon lasten käyttöön ja muutin tänne. Ei kaupungissa ollut minulle mitään.
Eikö ole yksinäistä?
Onhan se, mutta tottuu. Entä miten sinä?
Kerroin lyhyesti, en kaikkea, vain oleellisen. Hän kuunteli, ei päästänyt myötätunnon ulvahduksia, jotka ovat joskus raskaampia kuin välinpitämättömyys.
Niin se menee, sanoi. Lapset eivät aina tajua mitä tekevät. Tai luulevat ymmärtävänsä. Sitten ihmettelevät.
Hän on hyvä ihminen. Poikani.
Uskon kyllä.
Mutta hän on… joku toinen on vahvempi, sanoin hiljaa, yllätyin kuulevani sanat.
Sinäkin olet, Matti totesi yksinkertaisesti.
Hymähdin.
Kuusikymmentäkahdeksan ja täällä vaan yritän talvea selvitä?
Mikäs siinä? Katsotaan se katto, minä autan.
Hän joi teen loppuun ja nousi.
Huomenna aamusta vielä tsekkaan savupiipun. Täytyy viedä lautoja verannalle, minulla on ylimääräistä.
En tahdo olla taakka.
Sen päätätte itse, totesi Matti ja meni kotiinsa.
***
Syyskuu meni työssä. Ja työ pelasti. Nousin auringon noustessa, lämmitin uunia, keitin puuron ja lähdin pihalle. Piti ehtiä ennen kylmiä: kasvit ylös, kaivaminen, klapien hankinta. Matti toi kokonaisen autokuormallisen koivuklapeja ja auttoi pinoamaan. Työskenneltiin vierekkäin hiljaa, vain joskus vaihdettiin sana. Se oli yllättävän mukavaa.
Petriltä tuli soitto syyskuun puolivälissä.
Äiti, miten jaksat?
Hyvin.
Täällä on jo kylmä.
Täällä ei. Uuni lämmittää.
Äiti, se ei sovi sinulle. Löydän sinulle mukavamman paikan kaupungista, käy edes katsomassa. On olemassa sellaisia, missä ihmiset viihtyvät.
Täällä viihdyn.
No… entä Maija? kysyin.
Tauko.
Ihan hyvin. Asuu enimmäkseen Minnan kanssa.
Minna, entinen vaimo. He erosivat yhdeksän vuotta sitten, ilman suuria riitoja. Hyvä ihminen, suhtautui minuun lämpimästi.
Käytkö siellä usein?
Yritän. Tarja ei tykkää kauhean pitkistä visiiteistä.
Olin hiljaa. Ulkona tuuli ravisteli viimeisiä omenapuun lehtiä.
Soita jos tulee hätä.
Soitan.
Tiesin, etten soita. Ja hänkin taisi tietää.
Lokakuu tuli sateiden mukana. Tie meni pehmeäksi, kulku vaikeutui, mutta hiljaisuus laskeutui. Mökkialue tyhjeni, ja aamuin kuistille mennessäni kuulin vain lintuja ja sateen vajaassa. Se ei ollut pelottavaa, vain rauhallista.
Joskus iltaisin itkin. En äänekkäästi tai lohduttomasti vain väsymyksestä, siitä että elämä järkkyi lopullisesti. Ajattelin asuntoa, jossa jo saatettiin remontoida. Ajattelin ovenkarmin lyijykynämerkkejä, jotka joku peittää maalarinvalkoisella. Ajattelin Eeron maalaamaa ikkunalautaa. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta, mahtui pariin laatikkoon mökin nurkassa.
Mutta aamulla nousin, lämmitin uunin ja jatkoin. Koska oli pakko.
Matti poikkesi melkein päivittäin, joskus työkalujen kanssa, joskus tuomassa kaalilaatikkoa tai hillopurkkia. Juotiin teetä, puhuttiin kaikenlaista. Hän kertoi omista lapsistaan, jotka asuivat toisella paikkakunnalla ja kävivät kerran vuodessa. Vaimonsa Ailasta, jonka muisti vienosti. Siitä, miten yksin viljelty piha on jotenkin palkitseva.
Pelottaako sinua talvella? Kun olet täysi yksin?
Enää ei. Sinäkin opit, sanoi.
En ole varma.
Kannattaa koittaa ensin.
Sellainen oli hänen tapansa: ei yrittänyt suostutella, vain osoitti suunnan.
***
Talvi tuli marraskuussa ja kunnolla. Lumi jäi heti, tie hautautui, bussi lakkasi kulkemasta. Olin oikeasti eristyksissä. Pelotti, en ollut odottanut niin täydellistä yksinäisyyttä.
Ensimmäisen viikon soitin Maijalle joka ilta.
Mummu, onko sinulla lämmintä? Syöthän kunnolla?
On. Ja syön. Mitä sulle kuuluu?
Ihan okei. Isä kävi sunnuntaina. Tarja istui autossa.
Hmh, no on se aikakin…
Mummu, hän vaikutti surulliselta.
Ne on hänen asiansa, Maija.
Oletko vihainen hänelle?
Pohdin.
En ole vihainen. Olen surullinen, se on eri asia.
Miten?
Kun on vihainen, toivoo että toinen kärsii tai ymmärtää. Kun on surullinen, vain hyväksyy miten meni.
Sinä olet viisas.
Olen vain vanha.
Ne ei ole sama asia.
Naurahdin, en olisi uskonut, että nauroisin, mutta siinä oli jotain lämpöä.
Olet oikeassa, Maija. Ne eivät ole sama.
Tammikuu oli raskain. Kunnon pakkaset, polttopuut hupenivat, yöllä piti lisätä pesään. Yhtenä yönä putki jäätyi, ja kolme päivää sulatin lunta liedellä. Matti tuli ja auttoi, toi tiivistettä ja juotoslampun, korjasi putket. Oltiin koko päivä siinä, jäädyttiin, mutta onnistuttiin.
Kiitos, sanoin kun istuttiin teellä. Ilman sinua olisin ollut hukassa.
Kyllä olisit, Matti myönsi, mutta kokeillut olisit kuitenkin. Se riittää.
Onko sinua koskaan kyllästyttänyt autella?
Hän katsoi vähän hämmentyneenä.
Eihän tämä mitään auttamista. Ollaan naapureita.
Kaikenlaisiahan niitä on.
Niin on, muttei me.
Helmikuun puolivälissä Maija tuli mökille. Ilman varoitusta, bussilla, repussa appelsiineja ja suklaakakku.
Lupasiko äiti päästää? kysyin epäluuloisena.
Vei bussille asti. Sanoi, että terveisiä, huolehtii sinusta.
Kerro kiitos. Tule sisälle, on kylmä.
Maija kiersi mökkiä, tunnusteli kuumaa uunia.
Täällä on kotoisaa.
Niinkö?
Niin. Ei hotellilta vaan kodilta.
Katsoin häntä miten onkin kasvanut puolessa vuodessa. Pitkä, vakava, Petrin silmät.
Mummu, kerro papasta. Siitä, kun olitte nuoria täällä.
Istuttiin ikkunan ääreen teekuppien kanssa ja kerroin. Miten Eero rakensi tämän, miten nukuttiin ensimmäisenä yönä makuupusseissa ja paleltiin, vedettiin takkia päälle. Miten laitettiin ensimmäiset perunapenkit, ja ensimmäinen sato tuntui joululta. Petri pienenä pelkäsi pihalla hämärässä ja haki äitiä koko ajan.
Oliko hän arka?
Ei. Kuvitelma oli vain vilkas. Keksityt möröt helpotti.
Entä aikuisena?
Kasvoi. Mielikuvitus säilyi. Pelot muuttuivat.
Maija mietti.
Luuletko, että hän ymmärtää mitä teki?
En tiedä. Se on hänen asiansa, ei minun.
Mutta kai se on väärin?
On, mutta oikeudenmukaisuus ei aina satu kohdalle.
Sattuuko joskus?
Joskus jotain muuta tulee tilalle, tärkeämpää.
Mitä?
Katsoin ulos. Lunta, hiljaista, valkoinen pelto, männiköt horisontissa.
Rauha, sanoin. Tämä ikkuna, tee, sinä tässä. Se riittää.
Maija nyökkäsi. Kuten ihminen joka ei vielä aivan ymmärrä, mutta tuntee totuuden.
***
Maaliskuussa aurinko sulatti lunta, ensimmäinen märän mullan ja havun tuoksu iski. Huomasin erään aamun kuistilla: oloni oli hyvä, reilu, ei väkisin vaan omasta itsestään.
Kuistilla seistessäni tajusin: ehkä tässä on se, mistä puhutaan selviytyminen. Ei niin, että kaikki palautuisi vaan että löytää itsestään uudenlaisen rauhan.
Matti tervehti aidan takaa.
Lehtonen! Minulla olisi kurkkua ja tomaattia esikasvatuksessa, kelpaisiko?
Kelpaa, kiitos.
Tuon illalla. Ja katso portin viereistä lautaa, suli lumi alta ja esille jäi reikä.
Katson.
Jos tarvitset, minulla on lautoja.
Ehkä pärjään jo itsekin.
Hän taisi hymyillä viiksiensä alla.
Pärjäät varmasti.
Huhtikuu toi paljon työtä. Maata piti kääntää, lannoittaa, tarkistaa kasvihuone, korjata kaivon vaijeri. Päivisin olin ulkona, illalla ruoka maittoi, nukuin hyvin. Huomasin ajattelevani asuntoa vähemmän. En unohtanut haava oli arpeutunut.
Petriltä tuli soitto huhtikuussa. Ääni erilainen kuin syksyllä, hiljaisempi.
Äiti, miten menee?
Kevät kiire. Hyvin.
Halusin vain sanoa… että mietin sinua.
Otin sanan vastaan hiljaisena.
Hyvä.
Tuletko käymään? Päiväksi edes?
En.
Miksi?
Koska minulla on hyvä olla täällä.
Tauko.
Maija oli täällä helmikuussa. Tulee varmaan taas kesäksi.
Hyvä, hän viihtyy siellä.
***
Kesä mökillä oli ihan eri kuin ennen. Silloin kävin vain käväsemässä, nyt tämä oli minun omani. Jokainen kurkku, perunapenkki, hillopurkki, kaikki käsin tehtyä. Sillä oli merkitystä.
Maija tuli koko kesäksi. Minna soitti ja kysyi, häiritseekö minua jos Maija olisi täällä. Sanoin: Tietenkin saa olla. Hän auttaa minua.
Hän kertoo sinusta lämmöllä, Minna sanoi. Olen kiitollinen että hänellä on sinut.
Ja minulla hänet.
Maija tuli kirjojen, tabletin, vihkon kanssa. Ei arastellut hommia, kitki, oppi sytyttämään uunin, nosti vettä kaivosta. Iltaisin istuttiin kuistilla, juotiin teetä ja puhuttiin tai vain oltiin.
Matti kiintyi Maijaan. Opetti tunnistamaan lintuja, selitti kaivon toimintaa, arveli sään pilvistä. Maija kuunteli mielellään.
Matti on hyvä, Maija sanoi kerran. Dekkari-Kalle.
Hän on naapuri ja ystävä, oikaisin hillitysti.
On silti kuin vaari, toisenlainen vaan.
Niin, toisenlainen.
Onko sinulla hyvä olla hänen kanssaan?
On. Me olemme ystäviä.
Ihan vain ystäviä?
Naurahdin ja moitin. Lopeta, Maija.
Kysyn vain.
Ystäviä, ja se riittää.
Hän ei vastaan väittänyt.
Heinäkuussa Petri soitti ja pyysi lupaa tulla käymään. Ääni jännittynyt.
Tule, milloin vain.
Tuleva viikonloppu?
Sopii. Maija on paikalla.
Tämä on tärkeää, haluan puhua.
En jäänyt miettimään kauaa. Otin kuten tuli olin lakannut odottamasta mitään Petriltä. Ei välinpitämättömyyttä vaan syvää rauhaa.
***
Petri tuli lauantaina, yksin. Parkkeerasi portille, jäi seisomaan, katseli pihaa, laudoitettuja portaita, kasvimaita, uusia verannan lautoja, verhoja ikkunoissa.
Maija juoksi vastaan, he halasivat. Katsoin ikkunasta isä ja tytär, molemmat hieman jäykkiä.
Hei äiti, Petri sanoi portailla.
Hei. Tule syömään.
Pöydässä juteltiin arkisia. Maija kertoi kesästä, pihasta, Matista. Petri nyökkäili, söi. Katsoin häntä: laihtunut, silmien alla varjot.
Lounaan jälkeen Maija meni lukemaan, Petri jäi pöytään, pyöritteli lusikkaa.
Äiti, minun pitää sanoa jotain.
Sano pois.
Tarja haluaa, että Maija menisi sisäoppilaitokseen. Häntä häiritsee, että tyttö ei ole hänen lapsensa, eikä hän ole vastuussa. Yritin selittää, muttei… Äiti, hän on aika jäärä.
Olin hiljaa.
Maija kuuli. Tarja sanoi sen puhelimessa, ei huomannut Maijaa oven takana. Maija lukittautui huoneeseensa. Vein hänet Minnalle.
Tiedän, Maija soitti yöllä.
Petri katsoi minua.
Hän itki?
Soitti. Rauhoitin joten kuten.
Anteeksi, äiti.
Hän sanoi sen hiljaa, ilman turhaa dramatiikkaa ja juuri siksi tiesin sen olevan totta.
Mistä pyydät anteeksi?
Kaikesta. Asunnosta, siitä etten puolustanut, palvelutalosta. Siitä, että petin sinut.
Petri.
Anna minun sanoa. Tajusin nyt vasta. Kuvittelin, että teen oikein. Sanoin itselleni, että palvelutalossa olisi hyvä, hoivaa, lääkärit. Valehtelin. Halusin vain tilaa, koska Tarja halusi niin. En uskaltanut sanoa ei.
Miksi et?
En tiedä. Hän hallitsee. Tunnen oloni pieneksi. Kaikki, mitä ajattelen, on väärin. Minun lapset ja äiti ovat taakka, tärkeää on vain se mitä hän haluaa.
Katsoin häntä. Oma poikani, 42, ja silti pohjalla pieni poika, joka pelkää pihalla.
Rakastatko häntä?
Kesti hetken.
En tiedä enää. Tai rakastin, mutten huomannut kun se loppui.
Mitä aiot tehdä?
Eroan. Sanoin siitä jo. Hän ei yllättynyt, taisi olla väsynyt itsekin.
Missä asut?
Löysin asunnon. Pieni, mutta menettelee. En tullut pyytämään, että palaisit asuntoosi käsitän että et tule. Halusin vain…
Sanoa, päättelin.
Niin. Ja kysyä, annatko anteeksi?
Nousin ja kävelin ikkunalle. Maija istui kaivon kannella kirjan kanssa, ilta-aurinko maalasi maiseman kullalla.
Olen antanut anteeksi jo, sanoin. Se ei tarkoita, että kaikki on kuin ennen. Mutta sinä olet minun poikani. Sitä ei mikään vie.
Hän istui hiljaa, hengitti.
Äiti.
Niin.
Saanhan tulla käymään?
Tietenkin. Tämä mökki on myös sinun koti. Eero rakensi sen myös sinua varten.
Katsoin, kun hän istui hiljaa ja katsoi minua, samalla katseella kuin joskus sairaana lapsena, kun pidin kädestä.
***
Maija ei lähtenyt Petrin mukaan kaupunkiin.
Se tapahtui kuin itsestään. Petrin pitäessä hyvästit Maijalle, tämä sanoi haluavansa jäädä vielä, että minulla on tekemistä ja täällä on hyvä olla. Petri katsoi minua, minä kohautin olkia.
Jos Minna suostuu.
Minna suostui. Maija jäi.
Kesä ja syksy menivät. Maija aloitti koulun kahden kilometrin päässä kylällä. Vein hänet ensimmäisenä päivänä, näin hänen katoavan polkua pitkin, ja tunsin elämäni muodostuvan uudella tavalla.
Petrin kanssa soitellaan säännöllisemmin. Puhellaan arkisista, joskus hän kyselee ruoanlaitto-ohjeita, ja minä neuvon.
Kaipaatko kaupunkia? kysyi kerran.
En. Yhtään en.
Hyvä että viihdyt, hän sanoi.
Matti kysyi, laittaisinko Maijan virallisesti huostaani.
Ajattelen kyllä. Pitää puhua Petrin ja Minnan kanssa. Maija toivoo niin itse.
Oikein. Hän viihtyy täällä.
Sinäkin pidät hänestä?
Fiksu tyttö. Tietää paljon, kysyy lisää. Tällaiset pärjäävät parhaiten rauhallisessa ympäristössä, muuten lähtee sopeutumaan muiden toiveisiin.
Näet hänet hyvin.
Näen ihmiset. Sinutkin. Olet muuttunut.
Miten muuttunut?
Vapautunut. Sisältä, ei ulkoa.
Mietin. Se on totta.
Lokakuussa tuli taas kylmää. Lämmitin uunin rutiinilla, Maija teki läksyt pöydän ääressä.
Meidän pitää kirjoittaa aine ihmisestä, jota kunnioittaa, Maija sanoi.
Kenestä kirjoitat?
Sinusta. Saanko?
Saat, kunhan et liioittele.
En liioittele. Kirjoitan toden.
Minkä sanot?
Että lähdit tänne lähes tyhjästä. Etkä murtunut. Ja et tullut katkeraksi. Ja että osasit sääliä itseäsi hiljaa.
Sekoitin keittoa.
Kyllä minä säälin itseäni. Hiljaa vaan.
Se on rehellistä. Hiljainen itsesääli on kohteliaisuutta.
Katsoin häntä.
Mistä tuon luit?
Keksin itse.
Sitten voit kirjoittaa aineeseenkin. Hyvä lause.
Maija hymyili ja kirjoitti vihkoonsa.
Ulkona tummeni. Pihan yli lensi variksenparvi. Kattilassa kiehui keitto. Valokuvahyllyllä Eero, Petri ekaluokkalaisena, Maija ämpärin kanssa.
Portilta kuului kolaus. Matti tuli pihalle, koputti.
Lehtonen, laitoin hapankaalia. Maistuisiko?
Tuo ihmeessä. Sopii keittoon.
Tule.
Maija nosti päätään.
Matti, jäätkö syömään!
Kuulin hänen matalaa nauruaan tuulikaapista, Maijan selostuksia koulusta ja aineesta.
Kaadoin keittoa lautasille. Se oli minun kattilani, minun hellani, minun kotini. Pieni hirsimökki, jossa joskus vuoti katto, jossa lattia narisi öisin mutta minun kotini.
Muutaman viikon päästä Petri on tulossa kylään, niin olen sopinut. Sitten istumme alas hänen, Minnan ja minun kesken ja puhumme Maijasta virallisesti.
En tiedä, mitä tapahtuu jatkossa. En suunnittele enää pitkälle. Elän päivän kerrallaan, eikä tarvitse muuta.
Matti tuli keittiöön, toi hapankaalipurkin.
Hyvä tuoksu.
Istuhan pöytään, keitto on valmis.
Maija asetteli kolme lautasta, silitti pöytää, kantoi leipää. Jokapäiväiset liikkeet.
Istuttiin pöytään.
Ulkona oli sysipimeää, mutta ikkunasta loisti valot, höyryävä keitto ja kolme istumassa, vanhassa hieman vääristyneessä lasissa.
Mummu, Petrihän tulee ensi viikonloppuna, eikö?
Tulee.
Haluan näyttää hänelle, miten täällä on. Kesällä hän ei ole käynyt.
Kesällä täällä on ihan toista, sanoin.
Mutta parempaa?
Katsoin ympärilleni, Mattiin, keittonauruun, hapankaalipurkkiin.
Paljon parempaa, Maija.
Sitten hänen pitää tulla näkemään, Maija sanoi.
