Olen nyt jo täyttänyt 60 vuotta ja vietän eläkepäiviäni omassa rauhassani. On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun jäin yksin: ei miestää, ei lapsia lähellä, ei ystävättäriä. Lapseni elävät omilla tahoillaan, uusissa kodeissaan eri puolilla Suomea, mieheni on nukkunut pois, ja minulle on jäänyt kesämökki minun iloni, turvapaikkani.
Kun kevät viimein kaartuu kohti kesää ja aurinko lämmittää selkää, siirryn heti kiireen vilkkaa mökilleni. Siellä siivoan huolellisesti, haravoin pihamaan, istuttelen ja teen kukkaistutuksia vanhoihin perennapenkkeihin. Tuntuu, kuin sydän aina vähän kevenisi, kun saan upottaa kädet multaan, tunnen olevani kotona.
Talvella sinne ei kuitenkaan ole asiaa, lunta on liikaa ja yksin kolaaminen käy liian raskaaksi. Ei ole auttajaa, joten palaan pakkasten ajaksi takaisin kaupunkiin. Syksyllä vielä pärjäilen, mutta tänä syyskuussa sain pienen flunssan ja jäin viikoksi kotiin Helsinkiin. Heti kun olo vähänkin koheni ja pakkanen hellitti, lähdin takaisin rakkaaseen mökkikylääni.
Astelin mökin pihaan, mutta portti ammotti selällään. Ihmettelin, kuka tänne on tullut luvatta? Katselin ympärilleni: kaikki näytti olevan kohdallaan, mutta ovet olivat auki… Sydän hypähti rinnassa entä jos joku oli käynyt ryöstöretkellä? Avasin oven varovasti. Sisälläkin kaikki oli ennallaan, mitä nyt vanha, kesäpeite oli sohvalla, eikä se ollut minun jäljiltäni siinä. Pöydällä höyrysi kahvikuppi. Minähän jätän aina astiat pestyinä!
Alkushokin jälkeen alkoi suututtaa kuka kehtaa käyttämään minun kuppejani ja esineitäni? Kurkistin ikkunasta pihalle, ja huomasin mökin takana istumassa oudon pojan. Hän ol ralluttanut nuotion, hieroi pieniä käsiään tulta vasten ja yritti lämmitellä.
Astuin ulos ja yskäisin kuuluvasti, tarkkailin, miten poika reagoi. Hän hätkähti, mutta ei lähtenyt pakoon, vaan tuli suoraan luokseni:
Anna anteeksi rouva, olen ollut täällä vain hetken…
Hänen äänensä oli heikko ja nöyrä, pieni poika herätti heti sääliä sydämessäni.
Kauanko olet ollut täällä? Oletko syönyt mitään?
Vasta pari päivää… Ei minulla ollut paljoa ruokaa… Pala leipää vain, tässä vielä murusia, poika sanoi ja näytti ylpeästi onkea, jonka varressa roikkui kuivahtanut ruisleipäpala.
Mikä nimesi on, lapsi, ja miten tänne päädyit?
Olen Topi. Äiti ja isäpuoli ajoivat minut pois. En halua enää asua heidän luonaan…
Onko kyläläiset huomanneet sinun olevan poissa?
Eivät välitä, en ole ensimmäistä kertaa karkumatkalla. Voin olla poissa viikkokausia, eikä kukaan kysele perääni. Palaan kun nälkä ajaa kotiin, eikä sielläkään minua odoteta
Kävi ilmi, ettei poika ollut edes oman kylämme väkeä. Samanlainen surullinen tarina kuin niin usein ennenkin. Äiti oli työtön, miestä vaihtui kuin sukkia, ruokaa oli harvoin, mutta viinaa ja juoppoja riitti.
Sellainen kertomus mursi mielen. Tiesin heti, että minun täytyy auttaa. Otin pojan mökin lämpöön, syötin ja lämmitin hänet, mutta yön yli valvoin miettien tulevaa. Aamulla muistin vanhan tutun, Aili-tädin, joka oli töissä kunnanvirastossa. Soitin hänelle ja kysyin neuvoa, jos ei muuta niin ainakin tietäisin, mihin kääntyä.
Aili lupasi auttaa ja sanoi hoitavansa asian. Jouduinhan sen jälkeen kulkemaan papereiden perässä, mutta muutaman viikon kuluttua sain luvan Topin huoltajuuteen. Hän ei ensiksi meinannut uskoa onneaan eikä hänen äitinsä koskaan edes kysynyt, minne poika oli joutunut.
Siitä lähtien elämämme on sujunut kuin mummolla ja pojantyttärellä; talvet asumme kerrostalossani, kesät mökillä. Pian Topi aloittaa koulun, ja uskon vakaasti, että hän tulee pärjäämään osaa jo lukea, laskea sekä kirjoittaa, ja piirtääkin niin taidokkaasti! Todellinen taiteilijanalku Näin elämä on kummallista välillä juuri sattuma tuo tullessaan suurimman ilon.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
