Olen 60-vuotias mies, ollut jo pitkään eläkkeellä ja elän omanlaista elämääni. Olen asunut yksin viimeiset kymmenen vuotta ei vaimoa, ei lapsia, ei varsinaisia kavereita. Lapset ovat rakentaneet elämäänsä muualla Suomessa omien perheidensä kanssa, vaimo on poissa, ja minulla on oma rakas kesämökki ilo ja harrastus. Heti kun kevätaurinko alkaa lämmittää, siirryn sinne. Siivoan mökin ja pihan, istutan kasvit, rakennan kukkapenkkejä. Siellä mieli rauhoittuu ja olo on hyvä.
Talvella mökille ei kuitenkaan pääse. Lunta on liikaa, enkä yksin pysty kolaamaan. Kukaan ei auta, joten talvikaudet vietän kaupungissa. Syksy menee vielä jotenkuten. Tänä syyskuuna sairastuin pieneen flunssaan ja jäin viikoksi kaupunkiin. Heti kun olo parani ja kylmyys väistyi, palasin saman tien rakkaalle mökilleni.
Kun saavuin perille, kylätien päässä mökkini portti oli selällään. Ajattelin, että joku on käynyt pihalla. Kaikki näytti olevan paikallaan, mutta sitten huomasin avoimen oven Säikähdin heti, että kotiin olisi murtauduttu! Hiivin sisälle varovasti. Sisällä kaikki oli kunnossa paitsi että viltti, jota en juuri käytä, oli lattialla ja pöydällä lojui muki Minä kun en koskaan jätä astioita levälleen! Jotain outoa tässä oli.
Säikähdys väistyi, tilalle tuli ärtymys. Kuka ja millä oikeudella häärää minun mökilläni, juoden minun mukistani Kurkkasin ikkunasta ulos pihalla mökin takana istuu outo poika. Hän oli sytyttänyt nuotion, lämmitteli käsiään sen äärellä. Siinäpä se: pyytämätön vieras.
Menin ulos ja köhäisin tarkoituksella. Huligaani säpsähti, näytti aralta, mutta ei paennut päinvastoin, käveli suoraan minua kohti:
Anteeksi, että olen täällä En ole ollut täällä kauaa
Poika oli hiljainen ja nöyrän oloinen, ja heti sydän heltyi.
Kuinka kauan olet ollut täällä? Mitä olet syönyt?
Kaksi päivää vain Ei ollut paljon syötävää Vähän leipää oli, vieläkin murusia jäljellä
Poika kaivoi ylpeänä esiin onkivavan, jossa oli palaa vaaleaa leipää syöttinä.
Mikä sinun nimesi on, poika? Kuinka päädyit tänne?
Oskari minä olen. Äiti ja isäpuoli ajoivat minut pois, en halua asua heidän kanssaan
Eikö kukaan etsi sinua kylässä?
Ei etsi. Ihan kuin ennenkin. Olen ollut ennenkin poissa pitkiä aikoja, eikä kukaan huomaa. Palasin vain silloin, kun olin ihan nälissäni, eikä heitä minun paluuni liikuttanut
Ilmeni, ettei poika ollut edes meidän kylältä. Tavanomainen mutta surullinen tarina. Hänen äitinsä oli työtön, isäpuolet vaihtuivat tiuhaan, kotona ei aina ollut ruokaa, mutta viinaa ja örveltäjiä kylläkin.
Sellainen tarina suretti sydäntä. Mitä hänelle voisi tehdä? Tietenkin jätin Oskarin mökilleni ja laitoin hänelle ruokaa. Koko illan pohdin, miten voisin auttaa. Aamulla muistin vanhan tutun, joka työskenteli kaupungin sosiaalitoimessa. Päätin soittaa jos ei osaa auttaa, tietää ainakin minne neuvoa.
Ystäväni vakuutti, että tilanne hoituu ja lupasi ottaa asian omaksi asiakseen. Toki jouduin juoksemaan ja keräämään monia papereita, mutta muutaman viikon päästä minusta tuli Oskarin virallinen huoltaja. Hän ei ollut uskoa hyvää onneaan, eikä hänen äitinsä koskaan edes kysynyt pojan perään.
Niin me nyt elämme kuin isoisä ja pojanpoika: talvet kaupungin kerrostalossa, muut vuodenajat mökillä. Kohta Oskari aloittaa koulutiensä olen varma, että hän pärjää siellä mainiosti, sillä hän jo nyt lukee, laskee, kirjoittaa ja vieläpä piirtää! Ja miten hän piirtääkään oikea taiteilija.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
