Kun olin seitsemäntoista, isäni katosi kuin kevätjäät sulaan. Äiti raatoi kahdessa työssä, eikä markkoja herunut liikaa. Säästimme kaikesta: juhlapyhinä vain pieni kulho puolukoita ja joskus makeinense oli kuin lottovoitto. En uskaltanut pyytää äidiltä mitään, yritin hankkia omat rahani, jotta pysyisin pinnalla. Minulla on nuorempi sisko, ja me kolmestaan yritimme kaikin tavoin, ettei hän tuntisi itseään huonommaksi.
Isän katoaminen ei kuitenkaan ollut kaiken loppu, vain oudon näyt jään alle kätkeytynyt alku. Äiti vietiin sairaalaan, aivoverenvuoto tarttui häneen kuin märkä takkinen. Hän ei sen jälkeen enää kävellyt. Sai kuukausittaista työkyvyttömyyseläkettä, mutta se ei riittänyt. Koko elämä tuntui samealta, mutta yritin uskoa, että lumi joskus sulaa.
Jouduin lopettamaan lukio-opintoni, minusta tuli perheen ainut leipäpuu. Oli raskasta torjua siskon ja liikuntakyvyttömän äidin huolet ja kivut. Monet yritti auttaa, mutta sanoin ei. Äiti oli ennen onnettomuutta iloinen ja reilu, mutta sairastuttuaan muuttui lähes vieraanlaiseksi.
Ensin hän valitti kovaa kohtaloaan, sitten siskoani ja minua. Ruoastamme tuli aina manattavaa, koti ei ollut koskaan kyllin puhdas, ja jokaisesta pienestä ostoksestamme paisui riita.
Yritin sulkea hänen puheensa unenomaisen sumun taa. Hän oli sairas, pystyin ymmärtämään. Silti se sattui. Kaiken tein hänen vuokseen, mutta koskaan ei tullut kiitosta. Ystävät sanoivat: palkkaa hoitaja, hae uusi duuni. Tiesin kyllä paikan, jossa olisi ollut parempi palkka, mutta se olisi vaatinut äidin jättämistä vieraan käsiinja suomalaiselle tyttärelle äidin hyvinvointi painaa sydämessä. Ei, ajattelin unessa, en milloinkaan.
Äidin vaatimukset kasvoivat sumuisina varjoina. Hän moitti jokaista ostosta, vaikka näännyimme säästämisestä.
Kärsivällisyys loppui hitaasti; sitten yksi hetki muutti kaiken peruuttamattomasti.
Sairastuin itse. Päässäni jyskytti jääkaira, hiki nousi, yskä teki öistä unettomia.
Aamulla päätin lähteä lääkäriin. Siskoni näki oloni, halasi ja sanoi, että nyt pitää mennä, vaikka tie olisi liukas. Äiti puolestaan tuhahti, ettei mitään lääkärireissua tarvitse, paranen tyhjästäkin. Hänellä on asiat vielä huonommin kuin minulla, hän sanoi. Rahat eivät riitä mihinkään, ja turhaan minä tilin tyhjennän flunssan vuoksi. Syytettiin, etten välitä että haluan hänen kuolevan.
Itkin hiljaa. En enää jaksanut. Kaikki aikani ja voimani menivät perheen vuoksi ja olisin voinut valita toisin, mutta polkujen lumi suli alta. Uupumus kuiskasi ja lopulta huusin äidille kaikki vuosien sanat, joita en ollut sanonut.
Lääkäri totesi keuhkokuumeen. Hän olisi passittanut osastolle, mutta se uni ei olisi ollut oikea minulle en voisi jättää siskoa ja äitiä kahdestaan. Ostin lääkkeet ja menin ystäväni Kaarinan luo.
Kaarina päästi sisälle lämpimään harmaaseen taloonsa, torui kun en ollut pysynyt peiton alla. Juttelimme pitkään, kerroin äidin tilanteesta ja pyysin apua hoitajan etsimisessä. Oli pakko etsiä myös uusi koti, en enää kestänyt.
Kaarina lupasi majoittaa, antoi aikaa hakea tavarat kotoa.
Kotona äiti odotti: huusi kuin outo varis oven avauksesta asti. Ei kysynyt vointia, vain vahti setelipinonsa laihtumista. Ruokin hänet, menin omaan huoneeseeni ja tiesin, etten sinne enää palaa.
Kaarina hoiti kaiken nopeasti. Hoitaja löytyi, katto pään päällä järjestyi. Sain uuden työn enkä vieraile äidillä enää. Ehkä se kuulostaa kylmältä, mutta kaikki voimani olin antanut. Arvostusta en koskaan saanut oliko siis sen arvoista? Unessa kaikki mahdollisuudet silti odottavat edessä.
Joka kuukausi maksan äidin ja hoitajan kulutehkä liiankin avokätisesti. Tarja, äidin hoitaja, sanoo että äiti muistaa meistä enää hämärästi. Syntymäpäivät unohtuvat, vaikka me muistamme hänet. Mutta unessa, tärkeämpää oli, että sain uuden alun ja siskoni kanssa haaveilemme vuokra-asunnosta: yhdessä. Siskoni sanoo: Vanhemmista pitää pitää huoltamuttei silloin, kun he hiljalleen tukahduttavat sinut.Keväällä, kun viimeiset kinokset suli ja meidän ensimmäinen yhteinen koti täyttyi vanhoilla astioilla ja lämpimillä nauruilla, sisko ripusti ikkunaan pienen lasisen linnun. Se on kevätmuuttoa varten, hän sanoi. Kävelimme iltaisin pitkään, hengitimme vapaata ilmaa, ja aina välillä muistin vuosien kylmyyden. Mutta kun aurinko paistoi läpi verhojen ja pöydälle ilmestyi maljakkoon ensimmäiset leskenlehdet, tiesin: olen selvinnyt.
Enää emme pelänneet pimeää eteistä emmekä sulanutta jäätä. Sisko teki suklaavanukasta, ja minä osasin taas nauraa. Sivummalta saattoi kuulua joskus hauras kaiku menneestä, mutta tarinamme jatkui kirkkaampana, jokaisena uutena aamuna.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
