Kun olin seitsemäntoista, isäni kuoli. Äitini paiski töitä kahdessa vuorossa, mutta ei saanut kovin paljon palkkaa. Säästimme kaikesta mahdollisesta. Meillä kotona oli hedelmiä ja karkkia vain juhlapäivinä. En koskaan uskaltanut pyytää äidiltä mitään. Yritin ansaita omat rahani ja kantaa vastuuni. Minulla on pikkusisko. Yhdessä äidin kanssa teimme parhaamme, ettei siskoni tuntisi olevansa huonompi kuin muut.
Valitettavasti isän kuolema ei ollut perheemme huolien loppu. Äiti sai aivohalvauksen ja joutui sairaalaan. Sen jälkeen hän ei pystynyt enää kävelemään. Hän sai pienen työkyvyttömyyseläkkeen, mutta se ei riittänyt mihinkään. Ei ollut helppoa, mutta yritin uskoa parempaan huomiseen.
Jouduin lopettamaan opiskeluni, koska minusta tuli ainut elättäjä perheessä. Oli valtavan raskasta hoitaa sekä sairasta äitiä että pikkusiskoa. Monet tarjosivat apua, mutta kieltäydyin. Ennen sairauttaan äiti oli lämmin ja rehellinen ihminen. Aivohalvauksen jälkeen hän muuttui.
Ensin hän valitti kohtaloaan, ja sitten siirtyi moittimaan minua ja siskoani. Ruoka oli muka aina huonoa, siivous epätarkkaa ja tuhlasimme itseemme liikaa rahaa.
Yritin olla välittämättä hänen puheistaan. Hän oli sairas, ja ymmärsin sen. Silti se satutti, kun hän ei arvostanut tekemääni työtä. Kaverit painostivat minua palkkaamaan kotihoitajan äidille ja vaihtamaan työpaikkaa. Olisin voinut tienata enemmän, mutta silloin en olisi pystynyt huolehtimaan äidistä. Miten voisin äidilläni on kaksi tytärtä, ja vieras ihminen hoitaisi häntä? En voinut hyväksyä sitä.
Äidin valitukset lisääntyivät, hän moitti meitä pienimmistäkin ostoksista. Vaikka säästimme kaikessa.
Olin pitkään hiljaa ja kärsivällinen. Mutta yksi tapahtuma muutti suhteeni äitiin lopullisesti. Sairastuin pahasti: pääni oli kipeä, kuume nousi ja yskä vaivasi.
En saanut nukuttua koko yötä ja aamulla päätin mennä lääkäriin. Siskoni näki vointini. Hän teki lähtöä kouluun, halasi minua ja pyysi menemään lääkäriin mahdollisimman pian. Äiti taas tokaisi, että nuori ihminen selviää kyllä ilman lääkäreitä. Hän itse oli paljon huonommassa jamassa kuin minä. Nyt tuhlaisin kaikki rahat tutkimuksiin ja lääkäreihin, vaikka kyse olisi vain tavallisesta flunssasta. Hän syytti minua siitä, etten välitä hänestä ja haluan hänen kuolevan.
Kuuntelin kaiken ja itkin hiljaa. Rehellisesti sanottuna, olin väsynyt ja loppu. Luovutin opiskelun ja otin raskaamman työn äidin vuoksi, vaikka minulla olisi ollut parempia vaihtoehtoja. Olin niin väsynyt, että ärähdin äidille ja sanoin suoraan kaiken, mitä ajattelin.
Lääkärissä kävi ilmi, että minulla oli keuhkokuume. Lääkäri vaati sairaalahoitoa, mutta se ei ollut vaihtoehto minulle. En voinut jättää siskoa yksin äidin kanssa. Ostin lääkkeet ja menin ystäväni Annan luo.
Anna päästi minut sisään ja moitti, kun olin raahautunut pitkin Helsinkiä enkä ollut kotona peiton alla. Juttelimme pitkään. Kerroin äidin tilanteesta ja pyysin apua hoitajan löytämisessä. Tarvitsin myös asuinpaikkaa en voinut enää asua kotona.
Anna ehdotti, että muuttaisin hänen luokseen ja kävisin hakemassa tarvittavat tavarat kotoa.
Kotona odotti äiti, joka huusi kuin mielipuoli heti kun avasin oven. Hän ei kysynyt vointini perään, vaan laski jälleen rahaa. Ruokin hänet ja menin omaan huoneeseeni lepäämään. En asuisi siellä enää.
Anna toimi nopeasti. Hän löysi hoitajan ja tarjosi minulle majapaikan. Vaihdoin työpaikkaa enkä enää vieraile äidin luona. Ehkä kuulostan julmalta, mutta tein kaikkensa hänen hyväkseen. En koskaan saanut kiitosta. Onko siis ollut mitään tarkoitusta yrittää? Kaikki elämä on vielä edessä.
Joka kuukausi annan äidille rahaa sekä hoitajan palkkaan. Annan jopa enemmän kuin tarpeeksi. Hoitajana toimii Viktoria, joka kertoo, että äiti muistaa yhä harvemmin meidät. Hän ei enää onnittelut syntymäpäivinä, vaikka minä ja siskoni aina muistamme häntä. Mutta se ei ole tärkeintä. Sain uuden työn ja pian muutan pois Annan kodista. Suunnittelemme siskoni kanssa asuntoa itsellemme. Siskoni tukee minua ja sanoo: Vanhemmista täytyy huolehtia, mutta ei silloin, kun he pikkuhiljaa tappavat sinut.Pitkä matka on nyt takanani, ja silti edessä päin avautuu aivan uusi tie. Kävelimme siskoni kanssa Hakaniemen rantaa pitkin, hiljaisina mutta helpottuneina ilman painavaa vastuuta, vain kevyttä unelmaa siitä, että voimme vihdoin hengittää. Sisko kysyi, miltä tuntuu. Vastasin: Ihan kuin olisin ensimmäistä kertaa menossa minne haluan, enkä minne täytyy.
Ohitimme puiston, jossa joskus pienenä pidimme piknikin vanhempien kanssa. Nyt se tuntui kaukaiselta, melkein vieraalta, mutta siskon käsi kädessä muistutti, että olimme selvinneet, ja että yhdessä meillä olisi mahdollisuus parempaan, vaikka menneisyys kulki varjona rinnalla. Ehkä joskus, kun aika riittävästi kului, voisimme muistaa äidin hyvät hetket, laskea kiukut ja pettymykset pois.
Sisko hymyili rohkaisevasti. Meillä on toisemme, hän sanoi. Ja se riittää. Ajattelin Annaa, Viktoriaa, kaikkia, jotka olivat auttaneet meitä pimeässä. Ehkä kiitos, jota en koskaan saanut äidiltä, löytyi kaikesta siitä, mitä opin ja mitä jaksoin antaa edelleen elämän rohkeudesta, selviytymisestä ja siitä, että uskalsin vihdoin valita itseni.
Tänä iltana, kun aurinko laskee ja kaupungin valot syttyvät, tiedän: minun ei tarvitse enää pyytää anteeksi sitä, että haluan elää. Meidän tarinamme jatkuu siitä, missä suru päättyy ja toivo alkaa. Ja juuri siinä hetkessä, tunnen kiitollisuutta kaikesta, mikä jäi taakse sekä siitä, mitä vielä tulee.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
